Inspiraatio – nykytaide & klassikot -näyttelyn seinätekstit

Inspiraatio – nykytaide & klassikot -näyttelyn seinätekstit saavutettavassa muodossa, erityisesti näkövammaisille museovieraille. Nautinnollisia hetkiä taiteen parissa! Näyttely on esillä Ateneumissa 18.6.–20.9.2020

Mukana myös erilliset esittelytekstit teoksien yhteydessä.

Sali 31

Inspiraatio – nykytaide & klassikot

Länsimaisen taiteen historiaan kuuluu koko joukko taideteoksia, jotka ovat tunnettuja kautta maailman. Monet niistä käsittelevät antiikin myyttejä, Raamatun aiheita tai kuvaavat merkittäviä ihmisiä ja tapahtumia. Näyttely tarkastelee taidehistorian klassikko teoksia ja tarinoita nykypäivän näkökulmasta. Kuuluisat maalaukset ja veistokset ovat innoittaneet nykytaiteilijoita, joiden näkökulmat vaihtelevat vanhojen mestarien ihailusta valtarakenteiden kriittiseen kyseenalaistamiseen.

Näyttely muistuttaa museoiden roolista taidehistoriallisen kehyskertomuksen rakentajana. 1800-luvulla Euroopassa avattiin yleisölle kansallisia museokokoelmia, mikä mahdollisti laajan katsojakunnan pääsyn taiteen äärelle. Tehokkaita levityskanavia olivat museoiden ohella taiteen historian yleisesitykset, painokuvat, almanakat ja kopiot. Näyttelyn julkaisussa avataan monipuolisesti näitä taustoja ja sitä, miksi juuri tietyt teokset ovat muodostuneet ehtymättömiksi inspiraation lähteiksi. Vuonna 1888 yleisölle avattu Ateneumin taidemuseo kokoelmineen ja näyttelyineen on kiinteä osa tätä jatkuvasti päivittyvää tarinaa ja tulkintojen ketjua.

Näyttely oli ensiksi esillä Tukholman Nationalmuseumissa keväällä 2020. Sen pääkuraattorit ovat FT Susanna Pettersson ja James Putnam. Ateneumin taidemuseon kuraattoreina ovat toimineet museonjohtaja, FT Marja Sakari ja intendentti Sointu Fritze.

Antiikki

Antiikin Kreikan taide on yksi länsimaisen kuvataiteen peruskivistä. Klassisen kuvanveistotaiteen suosituimpia aiheita olivat Olympoksen jumalat ja näihin liittyvät tarinat. Antiikin ajan avainkertomukset ja ihanteellisen kauneuden kuvaukset ovat kiehtoneet taiteilijoita kautta aikojen. Yksi dramaattisimmista kertomuksista on Medusan tarina, jossa Poseidon raiskasi kultahiuksisen Medusan Pallas Athenen temppelissä. Tästä suuttuneena Pallas Athene muutti Medusan käärmehiuksiseksi hirviöksi. Samalla Medusa sai voiman muuttaa katsojansa kiveksi. Myytti elää edelleen tämänkin näyttelyn taiteilijoiden, kuten Yinka Shonibaren tai Koen Vanmechelenin tulkinnoissa.

Useimmat ennen ajanlaskumme alkua syntyneistä kreikkalaisista veistoksista ovat kadonneet, mutta osa niistä tunnetaan Rooman valtakunnan aikaisista jäljennöksistä. Tunnetuimpien antiikin veistosten kipsikopioita hankittiin 1700-luvulta alkaen eurooppalaisiin taideakatemioihin, joissa niiden kopioiminen oli keskeinen osa opetusta. Suomessa alettiin kartuttaa 1840-luvulla Helsingin yliopiston kipsivaloskokoelmaa, jonka teoksista esim. Laokoon-ryhmä, Milon Venus ja Apollo Belvedere ovat toimineet malleina lukuisille taiteilijasukupolville.

Esittelyteksti salissa 31: Sara Masügerin teos Nimetön, 2019, akryylihartsi, koko 184 x 110 x 197 cm

Sveitsiläinen kuvanveistäjä Sara Masüger on tehnyt näyttelyä varten teoksen, jonka innoittajana on 1506 Roomasta löytynyt Laokoon-ryhmä. Antiikin miespuoliset sankarit on korvattu naisen ja tytön hahmoilla, joiden malleina ovat olleet taiteilija ja hänen sisarentyttärensä. Masügerin teos heijastaa Laokoonryhmän valtavaa emotionaalista latausta, mutta myös sen historiallisia kerrostumia. Kun veistos löydettiin, siitä puuttuivat Laokoonin ja toisen pojan käsivarret ja osia käärmeistä. Taiteilija ottaa etäisyyttä antiikin ideaalisuuteen ja nostaa sen sijaan esiin häntä puhuttelevat epätäydellisyyden ja haavoittuvuuden ulottuvuudet.

Sali 30

Raunioiden lumo ja keräily

1600-luvulla antiikin taidetta kohtaan alettiin tuntea kasvavaa kiinnostusta ympäri Eurooppaa. Yläluokan keskuudessa tuli muotiin Grand Tour (”suuri kiertomatka”), jossa matkakohteena oli ennen muuta Italia antiikin ja renessanssin saavutuksineen. Raunioiden lumo inspiroi taiteilijoita ikuistamaan klassisen sivilisaation jäänteitä. Runolliset ja romanttiset maalaukset, capricciot, olivat usein mielikuvituksellisia yhdistelmiä erilaisista antiikin elementeistä. Ranskalaisen Nicolas Poussinin (1594– 1665) tunnetuimpiin maalauksiin kuuluva Arkadian paimenet on innoittanut muun muassa Alexander Mihaylovichia, joka tuo teoksessaan antiikin rauniot nykyaikaan.

Temppelien fragmentit, veistokset sekä esineet päätyivät ensin hallitsijoiden ja yksityisten keräilijöiden kokoelmiin ja 1800-luvulla yhä laajemmin myös museoihin. Keräilijöistä kuuluisimpia oli brittiläinen arkkitehti Sir John Soane (1753– 1837). Hänen ainutlaatuinen yksityiskokoelmansa muodostaa nykyään kotimuseon, joka on ollut yksi Ola Kolehmaisen MVSEVM-sarjan kuvauspaikoista. Suomessa antiikin veistosten kopioita keräsi erityisesti Herman Frithiof Antell. Hänen mittava testamenttilahjoituksensa (1893) on edelleen tärkeä osa Ateneumin taidemuseon kokoelmia.

Esittelyteksti salissa 30: Meekyoung Shinin teos Translaatio, 2009, saippua, lakka, pigmentti ja metalli, koko 184 x 55 x 51 cm

Kouros tarkoittaa kreikkalaisia arkaaisen ajan (n. 600-480 eaa.) veistoksia, jotka esittivät alastomia nuorukaisia. Korealaisen Meekyoung Shinin kouros-aiheinen teos Translaatio kuuluu sarjaan, jonka taiteilija aloitti muutettuaan Lontooseen vuonna 1996. Se viittaa kulttuurien välisiin eroihin, tulkitsemisen ja ymmärtämisen haasteisiin. Veistos on tehty marmorin sijaan olomuodoltaan muuttuvasta materiaalista, saippuasta. Länsimaisen kulttuurin ihannoimat pysyvyys ja ikuisuus vertautuvat Meekyoung Shinin saippuaveistoksissa itämaiselle estetiikalle keskeisiin ohikiitävyyden ja katoavuuden käsitteisiin.

Sali 29

Palvottu kauneus

Taide on aina vaikuttanut kauneusihanteisiimme. On ajateltu, että kauneus ylevöittää katsojansa, kannustaa hyviin tekoihin ja jaloon ajatteluun. Taiteen historian kenties ihailluin veistos on kuningatar Nefertitin rintakuva (1300-luvulta eaa). Nefertiti, joka tarkoittaa suomeksi ”Kauneus on saapunut”, löytyi vuonna 1912 Egyptissä saksalaisen arkeologiryhmän kaivauksissa. Ola Kolehmaisen Neues Museumissa kuvaama veistos on nykyään myös Berliinin kaupungin tunnetuimpia kulttuurisia symboleja. Yhä kiihtyvä kansainvälinen keskustelu kulttuuriperinnön palauttamisesta alkuperämaihin on koskenut myös Nefertitiä, jonka palauttamista Egyptiin on vaadittu toistuvasti aina 1920-luvulta lähtien.

Leonardo da Vincin Mona Lisa (1507) on Pariisin Louvren ikoni ja Nefertitin lailla tuhansina muunnelmina elävä taideteos. Leonardo toi maalauksen mukanaan Ranskaan jo vuonna 1516 astuessaan kuningas Frans I:n palvelukseen, ja teos asetettiin Louvreen esille vuonna 1797. Teoksen kulttipalvonta sai alkunsa kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tähän vaikutti voimakkaasti kirjailija Théophile Gautier, joka ylisti lumoutuneena La Joconden hymyn arvoituksellisuutta ja saavuttamattomuutta. Mona Lisan myyttisyyttä lisäsi osaltaan sen sensaatiomainen varkaus vuonna 1911. Teoksen moderneista versioista ensimmäisiä oli Marcel Duchampin viiksekäs L.H.O.O.Q. vuodelta 1919

Esittelyteksti salissa 29: Rob ja Nick Carterin teos Alastonmaalauksen muuntelua (Giorgionen Nukkuvan Venuksen mukaan, n. 1510), 2013, video, koko 86 x 126 x 21 cm

Giorgionen Nukkuva Venus (n. 1510) oli ensimmäisiä renessanssi maalauksia, joissa alaston naisvartalo täytti lähes koko kuva­alan. Lepäävä alaston ja maisematausta sulautuvat teoksessa yhteen uudella ja sensuellilla tavalla. Taiteilijan ennenaikaisen kuoleman vuoksi maalauksen viimeisteli hänen oppilaansa Tizian, joka teki aiheesta myös oman versionsa, Urbinon Venuksen (1538). Giorgionen Venuksen vaikutuksesta taiteen historiaan kertovat lukuisat myöhempien aikojen muunnelmat kuten Francisco Goyan Alaston Maja (1797–1800) ja Edouard Manet’n Olympia (1863).

Rob ja Nick Carterin 12­osainen teossarja Transforming herättää henkiin taidehistoriasta tuttuja merkkiteoksia, joukossa myös digitaalisesti animoitu Nukkuva Venus. Ensi katsomalta Giorgionen maalaukselta näyttävän, kaksi ja puoli tuntia kestävän elokuvan liike on hidasta, tuskin havaittavaa. Kuvan Venus on elävä ja hengittävä malli, ja taustan maisema muuttuu vuorokaudenaikojen mukaan. Taiteilijat kommentoivat sitä, miten lyhytjänteisesti tarkastelemme taideteoksia, usein vain muutaman sekunnin ajan. Carterien teos kutsuu meitä pysähtymään äärelleen ja löytämään hitaan katsomisen palkitsevuuden.

Sali 28

Raamatun aiheet

Kristinusko on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin laajasti: se näkyy paitsi kaikissa taiteissa, myös esimerkiksi laeissa, tieteen kehityksessä ja maailmakuvan muodostumisessa. Kirkko taide kehittyi kukoistukseensa renessanssiajan Italiassa, jossa antiikin ihailu yhdistyi kiinnostukseen tieteisiin sekä ihmiskehon anatomiaan. Renessanssin loiston mahdollistivat osaltaan mesenaatit, taiteita ja tieteitä avokätisesti tukeneet ruhtinassuvut. Niistä tunnetuimpia oli Firenzen Medicit.

Renessanssin suurten nerojen teokset kuten Michelangelon Pietà, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen tai Rafaelin madonnakuvat vaikuttivat voimakkaasti jo 1500-luvun aikalaistaiteeseen. Pohjoisen renessanssin protestanttisista uranuurtajista merkittävimpiä olivat Albrecht Dürer ja Lucas Cranach. Myös nykytaiteilijat palaavat yhä uudestaan Raamatun kertomusten ja ikonisten mestariteosten pariin. Uusimmissakin tulkinnoissa käsitellään usein elämän ja ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä: rakkautta, anteeksiantoa ja kiitollisuutta, mutta myös kärsimystä ja kuolemaa.

Esittelyteksti salissa 28: Mark Karasickin teos navigoija, 2018-2019, vahamaalaus paperille ja 2112 naulaa, koko 391 x 610 cm

Mark Karasickin navigoija perustuu British Museumin kokoelmiin kuuluvaan Michelangelon piirustukseen (1538–1541). Ristiin­ naulitun Kristuksen hahmo on Karasickin teoksessa saanut jättimäiset siivet. Ne eivät viittaa enkeleihin, vaan saksalaiseen ilmailun pioneeriin Otto Lilienthaliin (1848–1896). Lilienthal tunnetaan liitokoneistaan ja lihasvoimalla toimivista siipi rakennelmistaan, jotka selässään hän lopulta syöksyi omaan kuolemaansa.

Unelma lentämisestä ja kuoleman uhmaaminen yhdistyvät teoksessa Kristuksen kohtaloon. Mark Karasickille Michelangelon ristillä leijuva Kristus näyttäytyy pikemminkin voittajana kuin marttyyrina. Taiteilijaa on innoittanut alkuperäisestä pienikokoisesta piirustuksesta välittyvä painottomuuden tuntu ja ylöspäin kohdistuva liike, joka puolestaan kytkeytyy hänen harrastamaansa vapaasukellukseen. Karasick näkee ihmisen halun lentää ja levitoida osoituksena sitkeydestä ja toivosta, taistelusta painovoimaa ja kuolemaa vastaan.

Esittelyteksti salissa 28: Gavin Turkin teos Marat´n kuolema, 1998, installaatio, koko 200 x 170 x 250 cm

Jacques­Louis Davidin kuuluisa maalaus Marat’n kuolema (1793) esittää kylpyammeeseensa puukotettua Ranskan vallankumouksen johtohahmoa. Kiihkoradikaali journalisti Jean­Paul Marat on kuvattu idealisoituna marttyyrina asennossa, joka tuo mieleen Michelangelon ikonisen Pietàveistoksen Kristuksen. Gavin Turkin mukaelmassa ammeessa makaava vahahahmo kuvaa Marat’n sijasta Gavin Turkia itseään. Toteutus viittaa myös vahakabinetistaan tunnettuun Madame Tussaud’hon, joka teki oman vahaversionsa kuolleesta vallankumousjohtajasta samanaikaisesti Davidin maalauksen kanssa.

Teos kuuluu Gavin Turkin vahaveistosten sarjaan, jossa hän kuvasi itseään tunnettuina, traagisesti menehtyneinä antisankareina. Niin Sex Pistolsin Sid Vicious, Che Guevara kuin Jean­Paul Marat ilmentävät taiteilijaan vetoavaa kapinallisuutta ja yhteiskunnan ulkopuolisuutta. Gavin Turkin taiteen ytimessä on taidemaailman ja kapitalismin välinen suhde, johon liittyy keskeisesti kysymys taiteilijan statuksesta ja arvosta. Hän käy jatkuvaa, Marcel Duchampin ja Andy Warholin perinnettä jatkavaa vuoropuhelua muiden taiteilijoiden kanssa ja kyseenalaistaa teoksissaan tekijyyden ja aitouden merkityksen.

Sali 27

Ihmiselämän mysteeri

Arjen ja ihmiselämän kuvaamista tarkoittava laatukuvan perinne muotoutui 1500-luvulla Alankomaiden Antwerpenissä. Tätä ennen valtaosa maalauksista oli ollut uskonnollisten ja mytologisten aiheiden kuvauksia tai muotokuvia. Huolella lavastetuissa kohtauksissa elämää kuvattiin allegorian, satiirin ja moraalisten opetusten keinoin. Laatukuvan uranuurtajia olivat Hieronymus Bosch (1450-1516) sekä Pieter Bruegel vanhempi (1525-1569). Erityisesti Boschin mielikuvitukselliset näyt heijastuvat monissa nykymaailman absurdiuden kuvauksissa, kuten Pato Bosichin maalauksessa Narrien laiva purjehtii pois.

Maallisten aiheiden kirjo monipuolistui entisestään 1600-luvulla, joka oli Alankomaissa talouden, tieteen ja kulttuurin kulta-aikaa. Vaurastuneen keskiluokan suosiossa olivat ryhmämuotokuvat, joista tunnetuimpia ja kopioiduimpia on Rembrandt van Rijnin Tohtori Tulpin anatomianluento (1632). Amsterdamin kirurgien killan tilaama maalaus havainnollistaa lääketieteen kehitystä. Teoksen ikonisuus pohjautuu kuitenkin Rembrandtin ylivertaisuuteen psykologisen muotokuvan sekä valon ja varjon mestarina. Maalauksen aihe ja vangitseva sommittelu ovat vedonneet myös useisiin nykytaiteilijoihin, kuten Henry Hudsoniin ja Freddy Fabrisiin.

Sali 26

Ola Kolehmainen: mvsevm

Ola Kolehmainen (s. 1964) on uransa alkuvaiheista lähtien käyttänyt rakennuksia teostensa materiaalina. Hän on kuvannut näyttelyä varten uuden teossarjan, jonka kuvauspaikkoina ovat olleet merkittävät eurooppalaiset museot, kuten Münchenin Glyptothek, Berliinin Altes Museum sekä Victoria and Albert Museum Lontoossa.

Ola Kolehmaisen teokset eivät dokumentoi, vaan niiden keskeinen aihe on valon ja tilan abstrahointi. Kolehmainen korostaa miten me näemme kaiken palasina, kunnes osat yhdistyvät aivoissa kokonaisuuksiksi. Hän kuvaa teoksensakin osissa, mikä tuo niihin tietyn outouden ja metafyysisyyden tunteen.

MVSEVM-sarjassa merkityksellisiä elementtejä ovat myös aika ja atmosfääri. Ola Kolehmainen kokee museot taiteen pyhinä tiloina, jotka tarjoavat mahdollisuuden vuoropuheluun yli vuosisatojen. Hänelle museot ja niiden kokoelmat ovat kuin aikakoneita, joissa menneisyys ja nykypäivä kohtaavat ja aikajänne voi lähes kadota.

Sali 25

Tunteiden voima

Barokin taide ja arkkitehtuuri syntyivät renessanssin jälkeisessä Euroopassa 1600-luvulla. Tyylisuunta on dramaattinen ja tunteisiin vetoava, vastakohtanaan renessanssin pyrkimys harmoniaan. Runsaus, jännitteisyys sekä valon ja varjon intensiiviset vaihtelut ovat yleisimpiä barokin tunnusmerkkejä. Suosituissa marttyyrien kuvauksissa kärsimys kulki käsi kädessä ekstaasin kanssa. Niistä kuuluisin on Gian Lorenzo Berninin veistos Pyhän Teresan hurmio (1647-52), johon viittaa Marc Quinnin sukupuolenkorjausprosessiin liittyvä Buckin hurmio. Nicola Verlaton Hostiassa nykyaikamme marttyyriksi nousee kuolemaansa syöksyvä elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini.

Barokin edustajiksi luetaan suuri joukko mitä erilaisimpia taiteilijoita. Alankomaalainen Johannes Vermeer ja ranskalainen Georges de la Tour ovat esimerkkejä suuntauksen hillitystä linjasta. Heistä molemmat ovat nousseet nykyiseen maineeseensa verrattain myöhään, erityisesti Vermeer, jonka Tyttö ja helmikorvakoru (n. 1665) on nykyään yksi maailman rakastetuimpia taideteoksia. Vermeerin ja de la Tourin hiljaiset ja koskettavat maalaukset ovat taustalla meidän aikamme kohtaloista kertovissa Tom Hunterin ja Mat Collishawn äiti-lapsi lapsi-kuvauksissa.

Salissa 24 ei salitekstiä, tässä teosesittelyteksti Joseph Kosuthin teokseen ´Cathexis #53 (sarja 1981)´, 2019, kehystetty mustavalkovalokuva väritetyillä X-merkeillä, koko 200 x 144 cm

Joseph Kosuthia (s. 1945) voidaan pitää yhtenä merkittävimpänä käsitetaiteen edustajana. Tämä taidemuoto muutti radikaalisti kuvataidetta. Käsitetaide tutkii merkitysten muodostumista kuvataiteessa ja käyttää usein kuvan ja sanan yhdistelmiä filosofisten kysymysten esittämiseen. Kosuth aloitti Sigmund Freudin teorioihin perustuvan Cathexis­sarjan vuonna 1981. Termi tarkoittaa sitä prosessia, jonka puitteissa jaetaan ihmiseen, esineeseen tai ideaan kohdistuvaa älyllistä tai emotionaalista energiaa. Cathexis­teokset muodostuvat Kosuthin valitseman vanhan mestarin maalauksen ylösalaisin käännetystä valokuvasta, johon hän lisää väritettyjä X­kirjaimia sekä kuvan alareunaan tekstin.

Inspiraatio­näyttelyyn tehdyn teoksen pohjana on Sébastian Bourdonin maalaama kuningatar Kristiinan muotokuva (1653) Tukholman Nationalmuseumin kokoelmista. Kiinnostavan oman ulottuvuutensa teokseen tuo tieto siitä, että kuningatar Kristiina tunnetaan paitsi hallitsijana, myös kulttuurista laajasti kiinnostuneena valistusajattelun edistäjänä. Hän keräsi kuvataidetta ja harrasti muun muassa kirjallisuutta ja filosofiaa. Kosuthin teoksen pääasiallinen ajatus on kuitenkin juuri horjuttaa näitä totuttuja tapoja lukea kuvia ja tekstiä ja kiinnittää siten huomio itse merkityksen muodostumisen prosessiin. Kun teos käännetään ylösalaisin, sen luonnolliselta ja ongelmattomalta tuntuva lukutapa estyy.

Sali 23

Kyseenalainen kepeys

Elegantti ja koristeellinen rokokoo kehittyi 1700-luvun alkupuolella Ranskassa, jossa tyylisuunnan tärkeimpiä taiteilijoita olivat mm. Antoine Watteau ja Jean-Honore Fragonard. Maalausten värimaailma oli edeltävää barokin aikakautta vaaleampi, ja pastellisävyjen käyttö oli yleistä. Taiteilijat kuvasivat mytologisia ja hovielämään liittyviä kohtauksia kepeän leikillisesti. Glenn Brown on käyttänyt Fragonardin vanhuksen muotokuvaa lähtökohtanaan teoksessaan The Shallow End (Matala pää), jossa ikääntyminen näyttäytyy alkukuvan arvokkuuden sijaan pikemminkin groteskina hajoamisen ja mätänemisen prosessina.

Rokokoon maalaustaiteen kenties ikonisin teos on Fragonardin Keinu (1767), joka saa brittiläis-nigerialaisen Yinka Shonibaren installaatiossa uusia ulottuvuuksia. Shonibaren teokset tarkastelevat vallan ja kolonialismin ilmenemismuotoja ja osoittavat kuinka tiiviisti kulttuurimme ovat kietoutuneet yhteen. Hän käyttää installaatioissaan afrikkalaiseen identiteettiin mieltämäämme batiikkikangasta. Kankaan alkuperä on kuitenkin Indonesiassa, mistä hollantilaiset tuottivat sitä Afrikan markkinoille. Päättömänä keinuva naishahmo viittaa giljotiiniin ja Ranskan vallankumoukseen ja siten edelleen polttavan ajankohtaisiin kysymyksiin yltäkylläisyydestä, riistosta ja eriarvoisuudesta.

Sali 22

Kuolevaisuuden kuvia

Asetelmissa esitetään arkielämän asioita kuten ruokaa ja esineitä, mutta usein myös vertauskuvallisia yksityiskohtia, jotka kantavat syvempiä merkityksiä. Länsimaisessa maalaustaiteessa asetelma on ollut vakiintunut lajityyppi 1500-luvulta alkaen, vaikkakin sen juuret ovat paljon kauempana muinaisessa Egyptissä.

Kuolevaisuuden vertauskuvia ovat esimerkiksi eläinten raadot, pääkallo, kukka-asetelmien madot ja kasveja hiljalleen nakertavat hyönteiset. Perinteisesti on ollut tapana ajatella, että maallisella nautinnolla on aina hintansa. Maanpäällisiä rikkauksia ei saa mukaansa kuoleman hetkellä. Samalla kaiken päättyminen on kuitenkin osa elämän kiertokulkua ja ihmisen toiveet kuoleman hetkellä voivat olla hyvin arkisia. Mat Collishaw on valokuvannut teoksiinsa kuolemantuomittujen viimeisiä aterioita. Niiden asettelu ja valaistus mukailevat 1600-luvulla suureen suosioon nousseita alankomaalaisia vanitas-asetelmia.

Sali 21

Sodan kauhuja

Espanjalaisen Francisco Goyan etsaussarjaan Sodan kauhuja (1810–20) kuuluu 82 teosta, jotka kuvaavat Espanjan veristä ja monivuotista sotaa Napoleonin joukkoja vastaan. Goyan teossarjaa pidetään taiteen historiassa ensimmäisenä esityksenä, jossa sotaa kuvataan ilman patriotismia. Väkivalta on barbaarinen spektaakkeli, kollektiivinen kokemus jossa ei ole sijaa sankaruudelle.

Taidehistoriaa ja populaarikulttuuria estottomasti yhdistelevät Jake ja Dinos Chapman ovat olleet Goyan lumoissa jo uransa alkuvaiheista lähtien. Chapmanin veljesten 83 grafiikanlehden sarja perustuu voimakkaasti alkuperäiseen Sodan kauhuja -sarjaan, mutta sisältää myös pornografista surrealismia, maailmanlopun scifi-kuvastoa sekä viittauksia holokaustiin ja nykymaailman konflikteihin. Päivitetyissä versioissa esiintyvät klovnit ja sarjakuvahahmot vain voimistavat kauhun tunnetta ja tuovat hirmuteot lähemmäs meitä ja aikaamme. Moraalin ja humanismin tuolle puolen kurkottavat kuvat herättävät hankalia kysymyksiä suhteestamme väkivaltaan ja osoittavat, että Goya on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Esittelyteksti salissa 21: Georg Baselitzin teos Ein Bote (Sanansaattaja), 1984, öljy kankaalle, koko 205 x 172 cm

Georg Baselitzin taiteen tunnusmerkiksi tuli 1960­luvun lopulla kuva­aiheen esittäminen ylösalaisin. Kumouksellisen eleen taustalla oli provosointi, mutta myös taiteilijan pyrkimys vapauttaa muoto sisällön kahleista ja liikkua vapaasti esittävän ja abstraktin ilmaisun välillä. Hän on aina ollut kiinnostunut konventioiden rikkojista, kuten 1900­luvun alun saksalaisista ekspressionisteista ja heidän ihailemastaan Edvard Munchista. Baselitzin taiteen keskeiset vaikutteet löytyvät Alppien pohjoispuolisesta perinteestä, jonka hän yhdistää tavoittelemiinsa maanläheisyyteen, alkuvoimaisuuteen ja epäsymmetriaan.

Sanansaattaja kuuluu Brücke­ryhmän innoittamaan raamatunaiheisten maalausten sarjaan (1983–84). Se viittaa arkkienkeli Gabrieliin, taivaalliseen viestintuojaan, joka samaten kuvataan usein paratiisin oksa kädessään. Baselitzin rujon hahmon ilmentämä eksistentiaalinen kauhu johtaa kuitenkin taiteilijan pitkäaikaisimman idolin, Edvard Munchin jäljille. Munchin Huuto (1893) on pohjoismaisen taiteen ikonisin teos, joka on vaikuttanut Georg Baselitzin ohella lukemattomiin taiteilijoihin ympäri maailmaa.

Sali 20

Mestareita ja kopioita

Vuosisatojen ajan vanhojen mestareiden tutkiminen ja kopioiminen oli keskeinen osa taiteilijoiden koulutusta. Kun Louvre avautui yleisölle 1793, museolla oli erityiset aukioloajat ainoastaan taiteilijoille, jotka pääsivät rauhassa jäljentämään kokoelmien merkkiteoksia. Taidemaalari Paul Cézanne kuvasikin 1905 Louvrea ”kirjaksi josta opimme lukemaan”.

Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, 1800-luvun Suomessa ei ollut suurta kansainvälistä taidekokoelmaa. Vuonna 1846 perustettu Suomen Taideyhdistys haaveili italialaisten renessanssimestareiden teosten hankkimisesta, mutta tämä oli taloudellisesti mahdotonta. Kokoelmia alettiin kartuttaa mestariteosten kopioilla, joita oli vuoteen 1868 mennessä hankittu jo 40 kappaletta.

Lokakuussa 1888 avattua Ateneum-rakennusta varten tarvittiin lisää kopioita, jotta taiteen historia pystyttiin esittämään mahdollisimman havainnollisesti. Taideyhdistyksen puheenjohtajan, professori Carl Gustaf Estlanderin aloitteesta yhdistys alkoi myöntää matkastipendejä nuorille taiteilijoille, jotka pääsivät Euroopan merkittävimpiin museoihin kopiointimatkoille. Tätä varten julkaistiin 1200 teoksen lista, josta taiteilijat saattoivat valita heille sopivimmat teokset. Ensimmäisiä valmistuneita kopioita olivat vuonna 1892 valmistuneet Venny Soldan-Brofeldtin Rembrandtin Pyhä perhe ja Helene Schjerfbeckin Velázquez’n Paavi Innocentius X.

Stipendimatkoilla maalattuja kopioita saatiin kokoelmiin lopulta aiottua vähäisempi määrä, vain 20 maalausta. Kun 1900-luvun alussa museon esillepanon periaatteet muuttuivat, saivat kopiot väistyä varastoihin tai talletuksina kansakouluihin. Osa niistä vaurioitui tai tuhoutui. Pitkään unohduksissa olleet kopiot ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä alkaneet kiinnostaa uudestaan sekä yleisöä että tutkijoita.

Esittelyteksti salissa 20: Wolfe von Lenkiewiczin teos The School of Night, 2018, öljy kankaalle, koko 390 x 952 cm

Wolfe von Lenkiewiczin kymmenmetrisen spektaakkelin nimi juontuu Shakespearen näytelmästä Turhaa lemmen touhua. School of Night ­nimellä tunnettiin mm. Sir Walter Raleighin, Christopher Marlowen ja Thomas Harriotin muodostama alkemistien salaseura. Kimaltavan näyttämön keskushenkilö on Anton van Dyckin 1640 ikuistama Englannin Kaarle I seurueineen, kuin kaiken kullaksi muuttava kuningas Midas. Tärkeässä osassa ovat myös Alankomaiden kultakauden helmen, Rembrandtin Yövartion (1642) kaartilaiset.

Wolfe von Lenkiewiczin maalaus pohjautuu digitaalisesti käsiteltyihin teoskuviin, jotka hän nivoo yhteen käyttämällä perinteistä öljymaalaustekniikkaa. Teoksen väri­ ja muotomaailma sisältää useita viittauksia alkemiaan, jolla oli suuri merkitys 1600­luvun taiteen ja tieteen kehitykselle. Sekä Rembrandt että van Dyck tunsivat alkemisteja ja maalasivat heidän muotokuviaan. Alkemiassa on kyse sekä henkisestä että aineellisesta jalostamisesta, ei pelkästään kullan valmistuksesta. Wolfe von Lenkiewiczille taide on samaan tapaan maagista transformaatiota, jatkuvaa muuntelua joka tähtää aina korkeammalle. Jokaisella mestariteoksella on pitkä vaikutteiden ketju takanaan.

Esittelyteksti salissa 20: Ola Kolehmaisen teos MVSEVM X (Velazquez – Bacon), 2020, arkistokelpoinen mustesuihkuvedos mattapaperille, polyptyykki (15 erillistä kuvaa), koko 290 x 230 cm

Diego Velázquez maalasi Paavi Innocentius X:n muotokuvan Italian matkallaan vuonna 1650. Kaunistelematonta ja psykologisesti oivaltavaa kuvausta pidetään yhtenä taide historian mestarillisimmista muotokuvista. Francis Bacon toteutti 1950­luvulla tämän ihailemansa muotokuvan pohjalta traagisen teossarjan, joka on lähes yhtä tunnettu kuin esikuvansa. Hänen tulkintansa ovat kuin yksinäisiä kauhunhuutoja,

joissa paavi on kuvattu oman valtansa vankina, valuvien kalterien, köysien tai läpinäkyvien lasiseinien rajaamana.

Ola Kolehmainen kuvasi Velázquez’n muotokuvan paavin suvulle kuuluvassa Doria Pamphilj ­palatsissa Roomassa, jossa se on ollut esillä valmistumisestaan asti. Ristikkomainen, osista koostuva valokuvateos sisältää viittauksen myös Francis Baconiin. Baconille ominainen häkin kaltaisen tilaelementin käyttö ja moniosainen esittämisen muoto ovat innoittaneet useita Kolehmaisen MVSEVM­sarjan teoksia.

Sali 33

Taiteen talo vuodesta 1888

Theodor Höijerin suunnittelema Ateneum-rakennus avattiin lokakuussa 1888. Saman katon alle muuttivat Suomen Taideyhdistys sekä Suomen Taideteollisuusyhdistys kouluineen ja kokoelmineen. Suomen Taideyhdistys perustettiin jo vuonna 1846, ja sen kokoelmat olivat ennen Ateneumin avaamista olleet esillä useassa eri osoitteessa Helsingissä.

1800-luku oli suuri taidemuseoiden perustamisen vuosisata Euroopassa. Ateneumin taustalla vaikuttivat taideyhdistysliike sekä kansalaisyhteiskunnan halu perustaa maahan taidekokoelma. Museo kokoelmineen kiinnittyi eurooppalaiseen museoperheeseen, joka on muokannut käsitystämme taiteesta. Kokoelman – ja myös siihen kuuluvien mestariteosten kopioiden – avulla saatettiin esittää länsimaisen taiteen suuri kertomus pohjoisen maan asukkaille.

Tämä sali korkeine ikkunoineen toimi Taideyhdistyksen piirustuskoulun maalausateljeena vuoteen 1901, ja siitä alkaen se on ollut vaihtelevassa näyttelykäytössä. Salissa on esillä Helsingin yliopiston taidehistorian veistokuvakokoelmaan kuuluva Milon Venuksen kipsinen kopio. Antiikin kuuluisien veistosten kipsikopioita hankittiin opetuksen tueksi ja museoihin – näin haluttiin taata taiteen ja arkeologian opiskelijoiden sekä museoyleisön omakohtainen kontakti maailmantaiteeseen.