Kumppani / Companion

Miina Pohjolainen, Kumppani / Company - fiktiinen opas Ateneumin kokoelmiin ja rakennukseen. UrbanApa X Ateneum 2020

Fiktiivinen opas Ateneumin kokoelmiin ja rakennukseen

Kumppani / Companion on vaihtoehtoinen, fiktiivisiin tekstikatkelmiin perustuva online-näyttelyopas Ateneumin kokoelmanäyttelyyn ja rakennuksen arkkitehtuuriin. Sen on kirjoittanut ja toteuttanut taiteilija-kuraattori Miina Pohjolainen osana UrbanApa x Ateneum 2020 -festivaalia.

Teos lähestyy Ateneumia historiallisten tapahtumien ja kerrostumien kudelmana ja ottaa lähtökohdakseen pohtia millaisena utooppisena tilana Ateneum ja sen kokoelmat voisivat toimia tässä hetkessä. Taidehistorian kaanonin ja sankaritaiteilijamyyttien toistamisen sijaan se nostaa eri kertojahahmojen kautta esiin Ateneumin kokoelmasta teoksia sekä Ateneumin epäpaikkoja; tiloja jotka sivuutetaan ja joita ei nosteta tavallisesti esiin. 

Teos tarttuu utopian käsitteen keholliseen kokemuksellisuuteen, sen historialliseen kerroksellisuuteen ja mahdollisuuteen kuvitella ja asuttaa toisenlaista tulevaisuutta. Mitä utopia voisi tarkoittaa, jos sitä ajateltaisiin ennemminkin prosessina kuin mahdottomana päämääränä? 

Katso koko teos pdf-muodossa

Tai aloita kierros tästä:
Portaikko
Sali 13
Sali 15
Sali 18
Sali 6
Sali 8
Sali 9
Salin 11 ja 5 välinen portaikko
Sali 33

Fossileja Ateneumin pääportaikossa

PORTAIKKO
Oikosarvinen, fossiili
225-495 miljoonaa vuotta
Virolainen kalkkikivi

PORTAIKKO

Tässä paikassa ei ollut ennen mitään. Tai oikeestaan toi ei oo totta, oli tässä paljonkin asioita. 

Tuulen heiluttamaa heinikkoa, mutaa ja sen sisällä kastematoja. Kaikenlaisia mikrobeja, jotka eli siinä maassa. Juuria. Pieniä jyrsijöitä. Horisontti. Harmaa tai kirkas valo. Tuhansien valovuosien päästä kantautuvaa valoa, tähdestä joka on voinut nyt jo sammua. Loskaa, jäätä ja lunta. Kärryjen kolinaa, kavioiden kopinaa. 

Joku sanoi, että silloin kun tää museo rakennettiin ajateltiin, että tää oli ihan syrjäseutua. Että aikalaiset arvosteli, että mitä järkeä rakentaa joku taidekoulu noin kauas. Sit nää kivet tuotiin tänne Virosta ja niihin on kiinnittyny fossiileja jostain kaukaa ajasta, jota me ei voida käsittää. 

Mitä jos tää paikka olis vieläkin niin kuin silloin kun täällä ei ollut mitään? Että tää kansallistunnetta pönkittävä ja kanonisoiva utopia ei olis toteutunu? Kenen utopia tää rakennus edes oli ja voiko tää paikka enää olla utopia? Miten tällainen taiteen välineellistäminen viihdyttämisen ja turismin päämääriin vois kääntyä joksikin muuksi?

Välillä tekis mieli vaan huutaa. Että MIETTIKÄÄ SITÄ KASTEMATOA VUONNA 1888, JOKA JÄI TÄN KAIKEN ALLE.  Mutta ihmiset miettii harvoin kastematoja.

Tää koko talo on tapettua maata meidän jalkojen alla.

Takaisin alkuun

Ateneumin puutuoleja näyttelysalissa

PUINEN TUOLI
ajoittamaton

SALI 13

Tällä tuolilla on istunut lukematon määrä ihmisiä ja se on kantanut heidän kaikkien painot vuosien saatossa. 

Mä istuin tässä usein museovalvojana, jalat väsyneinä laskien minuutteja työajan loppumiseen tai tauon alkamiseen. Joskus joku istahti viereen ja alkoi rupatella taiteesta, muistoistaan ja elämästä. Se oli mukavaa, vaikka samalla yritin keskittyä kovasti siihen, ettei kukaan tee mitään kiellettyä.

Kuvassa sota-ajalta tää sali oli koristeltu koivun rungoin, Suomen lipuin ja natsi-Saksan lipuin. Herrat ajoivat autoillaan rakennuksen eteen, kapusivat majesteettiset portaat tähän saliin, pitivät puheita nurkkaan tuodusta puhujapöntöstä, kättelivät ja istuivat näillä samoilla tuoleilla. Seinillä sotapropagandakuvat seurasivat salin tapahtumia. Nyt tästä likaisesta historiallisesta hetkestä ei haluta puhua tai muistuttaa. 

Nyt. 

Istun tuolille ja yritän täyttää sen toisenlaisella todellisuudella. Jokaisella uloshengityksellä tila täyttyy pikkuhiljaa jollakin muulla voimalla, lempeämmällä olemisella, joka tarttuu seiniin, kattoon, lattiaan niin kuin pinttynyt likakerros. Mutta se ei ole likaa vaan pikemminkin toivoa. Se leijuu pölyhiukkasen lailla tuolin istuimelle ja tarrautuu seuraavan istujan vaatteisiin, sinuun.

Takaisin alkuun

AUGUSTE RODIN: DANAIDI
1885
marmori

SALI 15: 

– Mitä sä ajattelet, kun sä ajattelet tulevaisuutta?

– Emmä tiiä. Ehkä, jotenkin sun ihoa. 

Kun sulla on niitä arpia vatsassa ja syvemmällä ihon alla. Tikkejä kohdussa. Miten se sun kohtu on kursittu kokoon, että  siellä vois just ja just kasvattaa jotain uutta joskus. Että sulla on se toivo, jos sä joskus niin päätät.

Ja samalla tavalla, tulevaisuus on nykyisyyden 

runtelema.  Samalla tavalla se pysyy kasassa tikeillä.

Se kudos voidaan kyllä ommella yhteen, mutta se jättää jäljen. Ja siellä arven suojassa voi kuitenkin muhia jotain uutta. Että vaikka sä aina käännät selkäsi etkä tahdo paljastaa niitä arpia sun vatsassa, niin ei ne kuitenkaan katoo. 

Jotenkin tää meidän aika  ja se mitä me ja meitä edeltävät sukupolvet on tehny tälle paikalle jättää väistämättä jäljen tulevaisuuteen. 

Mutta se voi silti selvitä siellä ruven alla. 

Takaisin alkuun

IKKUNA NÄKYMÄ SISÄPIHALLE
2020

SALI 18

Aamuisin ennen kuin museo aukeaa yleisölle ja ennen kuin museovalvojat aloittavat työvuoronsa pyyhin tästä ikkunalaudalta pölyt. Tavakseni on tullut hellästi silittää ikkunan kahvaa ikään kuin onnenamulettia ja samalla katsella ikkunasta katetulle sisäpihalle. 

Näen museokaupan tilalla villiintyneen niityn ja versovan puutaimiston. Ne kurkottavat kohti valoa, joka siivilöityy rikkoutuneiden kattolasien lomasta. Seuraan katseellani niityn lempeää lainehtemista, kimalaisten puuhia ja heinänkorsien hidasta liikettä. Hengitän samaan tahtiin tuulen kanssa ja olen keveydestä täysi.

Piirrän märällä mikrokuituliinalla ikkunalaudalle peace-merkin ja hihitän eleen viattomalle naurettavuudelle ääneen. Merkki kuivuu hitaasti näkymättömäksi, mutta tiedän että se on siinä. Työnnän siivouskärryni pois ja päätän piirtää ikkunalaudalle huomenna uuden kuvion.

Takaisin alkuun

ELGA SESEMAN: Omakuva
1945
öljy kankaalle

SALI 6

Muistatko sä miltä tuntuu, kun sotaisan sateen jälkeen aurinko alkaa kuivattaa kasvoja ja täyttää silmäluomet kirkkaalla valolla? 

Kun on kirkkauden takia pakko ummistaa silmät, mutta suljetuinkin silmin näkee vain tuhoa niin itsensä sisällä kuin ympärilläänkin?  

Ja sitä toivoo, että auringon valo vie sen kaiken pois. 

Että, kun pitkän ajan päästä avaa viimein silmänsä sydän ei enää pakene paniikissa rinnasta vaan lyö tasaisen rauhallisesti uuden ajan merkiksi. 

Että tapetun maan välistä asfaltoidun kadun ja rakennuksen kivijalan reunasta alkaa versoa voikukkia, joiden siemenet lentävät tuulen mukana kauemmaksi. Ja sun ei edes tarvitse puhaltaa niitä vaan ne lentää itsestään.

Takaisin alkuun

Vaahtosammutin Ateneumin näyttelysalissa

KÄSISAMMUTIN PRESTO
ajoittamaton

SALI  8

Pyrin tänne opiskelemaan 1970-luvulla kolme kertaa. Minua ei ikinä valittu oppilaaksi. 

Kun käyn täällä nyt vuosikymmeniä myöhemmin, tunnen silti sen piirustussalista kantautuvan kuivan hiilipölyn limakalvoillani. 

Pidän lapsen lastani kädestä ja hänen pehmeä ja tahmainen kosketuksensa suojaa minua vatsan muljahdukselta. Ikään kuin maalatut seinät ilkkuisivat minulle. Et ole tarpeeksi. Sekunnin murto-osan ajan ei ole eroa nykyisyyden ja sen hetken välillä, kun kävelin täältä portaita alas pää painuneena. 

Hengitän sisään, puristan pientä tahmeaa kättä hieman lujempaa ja suoristan ryhtini. Tällaiset paikat ovat yrittäneet vahtia taidetta ja sitä kuka kelpaa taiteilijaksi vuosisatoja, mutta lopulta ne kuitenkin tuottavat vain Kiinassa valmistetun magneetin, jonka joku ostaa muutamalla eurolla jääkaappinsa oveen.

Vaadin jotain muuta. 

Kuvittelen kuinka avaan vaahtosammutin kaapin ja katson miten valkoinen vaahto alkaa levitä kehoni liikkeen jatkona pitkin seiniä. 

Poistun paikalta selkä suorana tahmea käsi yhä kädessäni ja kiitän onneani, että en päätynyt tähän oravan pyörään, jota taidemaailmaksi sanotaan.

Takaisin alkuun

Adamson-Eric: Rouva Siuts Barbaruksen muotokuva
1928
öljy kankaalle

SALI 9

Etsin netistä tietoa kuka oli rouva Siuts Barbarus. Ensimmäisenä löydän Johannes Barbaruksen, oikealta nimeltään Johannes Vareksen, joka oli virolainen lääkäri, sosialisti ja runoilija. Siuts Barbarus, tarkemmin Emilie, oli Johanneksen vaimo. Näin hänet esitellään miehensä kautta Johanneksen vaimona, rouvana vielä 2020-luvulla. Ikuisesti omaan historialliseen rooliinsa kahlittuna.

Pari klikkausta myöhemmin katson tietokoneeni näytöltä ensin Johannes Barbarusta hauta-arkussaan ja sen jälkeen törmään kuvaan, jossa Emilie makaa arkussaan sylissään kukkakimppu, kädet ristittynä vatsan päälle, silmät suljettuina. Mitä niillä silmillä on nähty viimeisen kerran? Millainen valo vaipuvien silmäluomien alta siivilöityi? 

Minä katsoin liian kauan kesän polttavaa valoa ja tietokoneen näyttöä ja nyt museon hämärässä kaikkea peittää silmien edessä vilisevät valotäplät, joita en saa kiinni. 

Emilie ja nukke maiseman edessä. Emilien kädet oudossa asennossa ja oikeassa kädessä pieni keltainen lintu. Mekon pehmeä mustuus kadottaa kehon sen sisällä. Millaisesta maailmasta Emilie haaveili mekkonsa pehmeään mustuuteen verhottuna?

Takaisin alkuun

VALAISIN
ajoittamaton

SALIN 11 JA 5 VÄLINEN PORTAIKKO

Seinään kiinnitetty auringon pimennys. Pieni spektaakkeli siitä millaista olisi ilman valoa. 

Vaikka aurinko sammuisi nyt, valo maapallolta sammuisi vasta 8 minuutin ja 20 sekunnin kuluttua. Se on armon aika, jonka voi käsittää omassa kehossaan ja se on aika, jonka voi päättää käyttää toisin. Mitä sä tekisit siinä ajassa?

Mä varmaan katsoisin tarkkaan kaikkea rakasta, tuttuja ja tuntemattomia täällä ja tallentaisin mieleeni heidän pupilliensa liikeen. Sen miten he katsovat minua takaisin hymyillen suu kiinni tai ihan vaan välinpitämättömän tylysti. Pimeydessä kantaisin heidän katseitaan mukanani ja katsoisin heitä silmiin uudestaan samalla kun oman kehoni rajat hämärtyisivät. 

Vähenisikö valo pikkuhiljaa vai olisiko se samanlaista kuin sammuttaisi valot ikkunattomassa huoneessa? 

Joidenkin arvioiden mukaan aurinko sammuu 5 miljardin vuoden kuluttua ja sitkeimmät mikrobit selviytyvät maanpinnalla vielä 2,8 miljardia vuotta. Se tuntuu lohduttavan pitkältä ajalta. Vaikka mokaisimme nyt totaalisesti, meidän jälkeemmekin säilyisi jotain käsittämättömän pitkään.

Takaisin alkuun

TV-NÄYTTÖ
ajoittamaton

SALI 33

Werner Holmberg
Robert Wilhelm Ekman
Aleksander Lauréus
Johan Tobias Sergel
Rembrandt von Rijn
Bertel Thorvaldsen
Peter Paul Rubens
Michelangelo
Erwin von Steinbach
Benvenuto Cellini
Jules Hardouin-Mansart
Bernard Palissy
Karl Friedrich Schinkel
Nicodemus Tessin nuorempi
Carl Ludvig Engel
Fredrik Wilhelm Scholander
Rafael
Feidias
Donato Bramante

Tämä sekalainen taiteilijaäijäkööri katsoo alas kadulle jo toista vuosisataa. Mitä noilla kipsisillä silmillä voi nähdä, näkevätkö ne ajan kulun? Sen, että tulevaisuus ei ole heidän? He ovat rakennuksensa rakentaneet, maalauksensa maalanneet, helynsä takoneet ja veistoksensa veistäneet. Nyt on meidän vuoro. 

Kenen pää ikuistetaan kipsiin ja kenen pää maatuu maan sisällä kaikessa hiljaisuudessa vaipuen unohduksiin?

Maailmassa, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ei tarvita kipsiin ikuistettuja päitä eikä henkilömonumentteja. 

Pulut tehkää tarpeenne! En vuodata kyyneltäkään, kun kipsi ohimoiltanne alkaa rapistua.

Takaisin alkuun

Tiedotteet

Kilpailukutsu: Erasmus-ohjelma 35 vuotta -erikoisrahan suunnittelukilpailu

Valtiovarainministeriön asettama juhlarahalautakunta järjestää suunnittelukilpailun kahden euron erikoisrahan taiteellisen suunnittelun toteutuksesta osana Euroopan komission järjestämää erikoisrahan suunnittelukilpailua. Erikoisrahan aiheena on Erasmus-ohjelma (nykyisin Erasmus+). Erikoisrahalla juhlistetaan Erasmus-ohjelman 35-vuotisjuhlavuotta vuonna 2022. Kilpailuaika päättyy 6. marraskuuta 2020. Erasmus+ on Euroopan unionin koulutuksen, nuorisoalan sekä urheilun ohjelma. Ohjelma…

Lue lisää