Yleisradion toimittaja Minna Joenniemi työryhmineen on päättänyt tarttua tärkeään aiheeseen: tulevaisuuden museoon. Valmista TV-ohjelmaa voimme odottaa ensi vuoden puolella. Nyt haetaan esimerkkejä uusista avauksista, toimintatavoista ja ajattelusta. Mitä tehdään jo nyt huipusti, entä mitä voisimme tehdä toisin?
Miksi aihe on tärkeä? Siksi, että me rakennamme tulevien museosukupolvien käyttöliittymiä. Siksi, että teemme päätöksiä siitä, mitä museoissa tapahtuu, miten ja kenelle. Yksi ikuisuuskysymyksistä liittyy vallankäyttöön: kuka saa päättää? Niin sanotut portinvartijat (kuten minä ja kollegani) vai joku muu? Ja jos joku muu, niin kuka tai ketkä?
Viime vuosien ehdoton buzzword on ollut yleisön osallistaminen. Yleisön osallistaminen toimintaan ja sitä koskevaan päätöksentekoon on saanut jo monenlaisia ilmenemismuotoja niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Ateneumissa olemme kokeilleet nuorten paneelin toimintaa ja Ateneum 3.0. -ryhmä on tuottanut meille ajatuksia ja tekoja.
Isossa-Britanniassa erilaiset museon toimintaa kommentoivat ja rakentavat ryhmät ovat olleet arkipäivää jo pitkään. Esimerkiksi Tyne & Wear Archives & Museums Newcastlessa perusti rinnakkaisen johtoryhmän, joka koostui paikallisista asukkaista. Yleisö on mukana myös kartuttamassa museoiden kokoelmavarantoihin liittyvää tietoa esimerkiksi kulttuurihistoriallisissa museoissa, joissa paikkoihin ja esinetyyppeihin liittyvän muistitiedon keruu näyttelee keskeistä roolia.
Museot ovat toisin sanoen tunnistaneet sen, että tätä hommaa ei enää tehdä norsunluutorneista käsin.
Itse puhun paljon yhteiskuntavastuusta ja siitä, että museoiden tulee lunastaa paikkansa yhteisössä joka ikinen päivä. Kiinnostavatko aiheet? Puhuttelevatko toimintatavat? Missä mennään?
*
Kysymykset eivät ole uusia, vaikka jokainen sukupolvi pukkaakin ne vuorollaan esille. Tämä kävi konkreettisella tavalla ilmi, kun vedin vuonna 2009 laajaa Tulevaisuuden taidemuseo -hanketta ja toimitin samannimisen kirjan Kansallisgallerian edeltäjäorganisaatiossa Valtion taidemuseossa. Vaikka hankkeesta onkin aikaa, siihen on hyvä palata nyt, kun asia on jälleen tapetilla.
Tulevaisuuden taidemuseo -pohdintoihin osallistui joukko Kuvataideakatemian opiskelijoita sekä joukko museologian opiskelijoita Helsingin yliopistosta. Kävimme niin ikään pyöreän pöydän keskusteluja yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa poliitikoista tulevaisuudentutkijoihin ja sosiologeihin. Tehtävänantona oli kuvitella tulevaisuuden taidemuseo ja tehdä teko, teos tai ehdotus asian tiimoilta. Päädyimme toteuttamaan taidemuseointerventioita, jotka porautuivat museoissa olemiseen, taiteen katsomiseen ja taiteen esittämisen tapoihin.
Pilvari Pirtola ja Jaakko Karhunen tekivät teossarjan, jossa julistettiin, että ”tulevaisuuden taidemuseo on koko maailma”. He halusivat ”esittää sen, mikä on kaikkialla” ja tekivät valokuvasarjan muodossa ehdotuksia, jotka pakottivat miettimään suhdettamme ympäristöön. Mitä tapahtuisi, jos poistaisimme painovoiman 15 minuutiksi päivässä? Tai siirtäisimme aurinkokuntamme kauneimman planeetan Saturnuksen lähemmäksi maata niin, että voisimme ihailla sitä?
Oona Tikkaoja, Henna Kontusalmi ja Mike Pohjola toteuttivat Katvealue-liveroolipelit Kiasmassa ja Ateneumissa. Pelissä tuotettiin kokemuksellista tietoa taideteosten katsomisen ja museossa olemisen tavoista. Emilia Ukkonen ja Juho Nikkilä julkaisivat nettitaidemanifestin ja ottivat kantaa nettitaiteen puolesta. Anto Wiraeus puolestaan kokeili taiteen esittämisen rajoja tekemällä teoksia epäpaikkoihin kaupungilla. Ja Salla Vapaavuori ja Seija Metsola lähtivät rakentamaan Näkymätöntä museota ihmisten kokemuksista.
Mitä opimme? Todella paljon. Tärkeintä oli kuitenkin eräänlainen paluu isojen ajatusten äärelle. Vaikka taide, sen esittämismuodot ja taiteen esittämisen paikat voivat muuttua, yksi asia ei muutu koskaan. Se on inhimillinen kohtaaminen – teoksen ja ihmisen yhteys ajasta ja paikasta riippumatta.
Se ei tarvitse selityksiä.
*
Entä mitä meidän pitäisi nyt ymmärtää, jos mietimme tulevaisuutta? Seuraavassa en listaa pointteja lisätyn todellisuuden käyttämisestä, museokokoelmien tuomisesta ihmisten olohuoneisiin tai reseptejä museotoiminnan elävöittämiseksi. En puhu ympäristöstä, taloudesta tai teknologiasta vaan pelkistän taiteeseen, tietoon, ihmisiin ja kokemuksiin. Museo on olemassa taiteen vuoksi ja ihmisiä varten.
Luota taiteeseen. Teokset ovat vahvoja. Ne eivät tarvitse ympärilleen älytöntä temppurataa tai sirkusta. Teokset puhuvat suoraan ja omalla äänellään. Siihen niille pitää antaa mahdollisuus.
Satsaa tutkimukseen. Museoilla on iso vastuu kokoelmataiteen ja siihen liittyvien ilmiöiden tutkimuksesta. Museot ovat myös tulevaisuudessa tiedon lähteitä.
Luota yleisöön. Jokaisen näkemys ja tulkinta teoksesta on yhtä oikea. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa katsoa taidetta. Sen sijaan ihmisillä on yksilöllisiä tarpeita mitä tulee taiteen kohtaamiseen ja sitä koskevan tiedon syvyyteen. Siksi on fiksua avata erilaisia reittejä taiteen pariin: mahdollisuudet tarjota lisätietoa eri menetelmillä rikastuvat koko ajan. Kokemukset ovat ainutlaatuisia ja kaikki yhtä tärkeitä.
Kuuntele muutosta. Yhteiskunta muuttuu koko ajan. Museoilla tulee olla tästä hyvä ymmärrys. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että museoiden tulee luopua identiteetistään ja yrittää olla jotain muuta kuin mitä ne luonnostaan ovat. Museot eivät ole uusia ostoskeskuksia, eivätkä ne ala kantaa postia tai leikata ruohoa. Muutoksen ymmärtäminen merkitsee toimintaympäristön muutoksen tajuamista, vastuuta teoista yhteisölle, ympäristölle ja yhteiskunnalle. Se merkitsee kykyä kommunikoida oikealla kielellä erilaisissa ympäristöissä.
Vaikuta. Ratkaise ongelmia, älä marise. Käytä ääntä. Museot ovat valtavia medioita. Ne ovat sisällöllisesti rikkaita, inspiroivia ja tosi koukuttavia. Nyt – ja tulevaisuudessa.
Susanna Pettersson, museonjohtaja