Susanna Pettersson: Lupa kysyä, keksiä ja jakaa kontakteja


Parin viikon sisällä olen osallistunut kolmeen erilaiseen tilaisuuteen, joita kaikkia yhdistää vahvojen ammatillisten verkostojen rakentaminen ja osaamisen jakaminen. Kymmeniä keskusteluja, ideoiden sparraamista, kasvavia käyntikorttipinoja ja uusia ammatillisia sielunkumppaneita, joiden kanssa olisi hienoa muuttaa maailmaa. Väittäisin, että tätä kaikkea meidän täytyy oppia käyttämään vielä nykyistä paljon paremmin.

Tuore nobelistimme, Massachusetts Institute of Technologyn professori Bengt Holmström näyttää mallia. Huolimatta täystyöllistävästä tehtävästään tutkijana ja professorina, hän tekee töitä Suomen hyväksi ja ehtii huolehtia myös valikoiduista luottamustehtävistä. Istumme yhteisen pöydän ääressä Aalto-yliopiston hallituksen kokouksissa. Holmström toimii juuri niin kuin hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussaan 10. lokakuuta 2016: ”Jos ei ymmärrä jotain asiaa, rohkeinta on sanoa se ääneen.”

Ihmettely. Kyseenalaistaminen. Ääneen ajattelu.

Harva uskaltaa. Mutta pitäisi, sillä vain tällä tavalla saamme esiin uusia oivalluksia. Vain tällä tavalla keksimme saattaa esimerkiksi kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta kumppania juttelemaan toisilleen (ja tällä en tarkoita mitään deittipalvelua!) tai tajuamme yhdistää esitetyt puheenvuorot joukkoälyideaksi.

Tilaisuuksia tarjoutuu meille kaikille, koko ajan.

Päällimmäiset ajatukseni ovat väitöstilaisuudessa, joka järjestettiin Tukholman yliopistossa. Olin paikalla yhtenä työn tarkastajista, kun Charlotta Krispinsson väitteli historiallisista muotokuvista taidehistoriallisena lähteenä.

Karonkassa tapasin ruotsalaiset taidehistorioitsijakollegani, joista suuri osa on professoreita eri yliopistoissa tai töissä keskeisimmissä museoissa. Pohjoismainen tiedeyhteisö on tiivis. Mutkattoman yhteydenpidon taustalta löytyy Nordik eli pohjoismaisten taidehistorioitsijoiden yhdistys, jonka puheenjohtajana toimin vuosia sitten. Se on verkosto parhaimmasta päästä ja kantaa edelleen. Meitä yhdistää halu oppia toisiltamme ja panna ideat tiskiin. Meitä yhdistää myös halu auttaa toisiamme, halu keksiä ja hoksata yhdessä. Se on koko toimialan etu.

Toinen esimerkkini on Tallinnasta, jossa järjestettiin Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien syyspäivät. Paikalla olivat paitsi instituuttien johtajat ja avainhenkilöt, myös säätiöiden puheenjohtajat ja asiamiehet sekä joukko instituuttien valtuuskuntien jäseniä. Kaiken kaikkiaan näissä luottamustehtävissä toimii satoja huippuosaajia – kaikki kiinnostavamman Suomen hyväksi.

Rakenne on loistava. Luottamustehtävissä on professoreita, poliitikkoja, tutkijoita sekä kulttuurin, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän superammattilaisia. Tapaamisessa huomasin miettiväni, osaammeko käyttää esimerkiksi kyseisen verkoston valtavaa osaamista, tietoa ja ideoita parhaalla mahdollisella tavalla? Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen vastauksesta. Vääntöä voisi olla nykyistä enemmän suomalaisen tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi. Mutta ääntä pitää myös haluta käyttää. Yksittäiset instituutit osaavat tämän jo, mutta myös koko verkostossa on aikamoinen teho.

Kolmas esimerkkini vie Wieniin ja vientinäyttelyitä käsittelevään Muscon-konferenssiin. Konferenssin idea on häpeilemätön jakaminen. Kaikki pannaan pöytään: onnistumiset ja epäonnistumiset. Kumppaneita haetaan hankkeisiin, jotka saattavat olla vielä vasta ideatasolla. Aiheet vaihtelivat arkkitehtuurista muotoiluun, muotiin, taiteisiin ja luonnontieteisiin. Mukana olevat museot ovat tunnettuja, kuten Victoria & Albert Museum Lontoosta tai vähemmän tunnettuja paikallisia museoita, jotka vasta aloittelevat vientinäyttelytoimintaansa. Mutta kaikki tsemppaavat toisiaan. Tavoitteena on saattaa näyttelyt laajaan kiertoon, jotta tehty työ saavuttaa mahdollisimman suuren yleisön.

Mitä tästä siis jää käteen? Kannattaa olla utelias. Kannattaa kuunnella ja vaihtaa kokemuksia. Ja kannattaa myös vaatia itseään ja muita käyttämään syntyneitä kontakteja. Ääneen ajattelu ja kysymysten esittäminen synnyttävät uutta ajattelua. Ja jos hommaa katsotaan hieman laajemmasta perspektiivistä, on selvää, että koko maan kannalta tärkeät asiat täytyy osata sanoa ääneen yhdessä!

Kannattaa myös jakaa kontakteja yhtä anteliaasti ja fiksusti kuin naapurimme ruotsalaiset, jotka ovat selän takana kehumisen mestareita. Vaikka meillä onkin tässä kirittävää, suunta on jo oikea!

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Susanna Pettersson, museonjohtaja