Susanna Pettersson: Ateneumiakin on vastustettu – historiasta perspektiiviä nykykeskusteluun


Ateneum-rakennus oli 1800-luvun lopun suurin kulttuuriin liittyvä rakennushanke. Se yhdisti kuvataiteen ja taideteollisuuden kokoelmat sekä molempien alojen taidekoulutuksen saman katon alle. Konsepti herätti raivoa ja kiihkeitä tunteita. Sitä vastustettiin yhtä kiivaasti kuin tänä päivänä väännetään kättä Guggenheimista. Onneksi hankkeen voimahahmot jaksoivat puskea ja saivat myös rahoittajat puolelleen.

Ateneumin alkutaivalta leimasi voimakas vastustus. Rakennushanketta kritisoitiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, jotka eivät olleet kovinkaan kaukana nyt jo vuosia jatkuneesta Guggenheim-keskustelusta. Rakennuspaikka oli väärä – olihan se liian kaukana keskustasta eli Senaatintorista. Rakennuksen konsepti epäilytti taiteilijakuntaa, sillä he eivät halunneet saman katon alle käsityöläisten kanssa. Lisäksi rakennushanketta haukuttiin miljoonapalatsiksi sen korkeiden rakennuskustannusten vuoksi. Vastustuksesta huolimatta rakennus jyrättiin läpi ja lopun voisi sanoa olevan historiaa.

Ateneum avattiin lokakuussa 1888. Ateneumissa katsottiin taidetta, kuunneltiin luentoja ja piirrettiin elävää mallia. Siellä innostuttiin eurooppalaisen taiteen merkkiteoksista ja laadittiin lista peräti 1 200 teoksesta, jotka tulisi kopioida ja esittää rakennuksen seinien sisäpuolella – jotta saisimme käsityksen eurooppalaisista klassikoista.

Oli ilmeistä, että yleisön piti nähdä taiteen ja taideteollisuuden parhaimmistoa. Ateneumissa järjestettiin 1900-luvun alussa vuosinäyttelyiden lisäksi muita näyttelyitä vain harvakseen, esimerkkeinä Albert Edelfeltin näyttely vuonna 1910 ja norjalaisen taiteen näyttely vuonna 1911. Muuten oli melko hiljaista.

Vielä olennaisempaa oli tajuta, että kaikkein kuumottavimmat näyttelyt järjestettiin muualla kuten Helsingin ensimmäisissä gallerioissa. Esimerkiksi keväällä 1914 Salon Strindbergissä järjestettiin Der Blaue Reiter -ryhmän näyttely. Tosin yksikään näyttelyn teoksista ei päätynyt suomalaisiin kokoelmiin – eivät edes Wassily Kandinskyn tuotannon keskeiset teokset. Vauhtia lisäsi myös vuonna 1935 perustettu Artek, joka aloitti kansainvälisten näyttelyiden järjestämisen tuomalla loppuvuodesta 1937 Helsinkiin Fernand Léger’n ja Alexander Calderin näyttelyt.

Siinä missä Ateneum oli varovainen ja hitaammanpuoleinen, Artek vetäisi ohituskaistaa pitkin ja järjesti vuonna 1939 ranskalaisen nykytaiteen näyttelyn Helsingin Taidehalliin. Näyttelyn järjestäminen oli etusivun uutinen. Se aiheutti ennen näkemättömän mediamylläkän ja näyttelyn eri vaiheita seurattiin tarkasti lehdistössä. Kaupungissa oli nyt muun muassa Picasson, Braquen, Léger’n, Matissen, Vuillardin, Derainin ja Marie Laurencinin teoksia.

Ateneum ei tehnyt näyttelystä yhtään hankintaa. Ei yhtään. Ei, vaikka näyttelyssä oli esimerkiksi Picasson Kolme muusikkoa (1921), joka on nykyään yksi New Yorkin MoMAn tunnetuimmista teoksista.

No. Sattuuhan niitä huteja ja usein selityksenä on se, että rahaa ei ole. Sitä ei ole ollut aikaisemmin, emmekä me kieriskele siinä nytkään. Mutta myönnettäköön, että muutamat läheltä piti -tilanteet saavat vääntelehtimään ja miettimään mitä kokoelmassamme voisi olla, elleivät oman aikansa portinvartijat olisi olleet niin varovaisia. Picasso – please!!

*

Kuinka kopiot sitten liittyvät Ateneumiin? Ne kertovat oman aikansa selviytymisstrategiasta. Kun Suomeen oltiin rakentamassa ensimmäistä julkisluontoista kokoelmaa, sille haluttiin luoda kansainvälinen profiili. Ongelmana oli kuitenkin varojen rajallisuus, johon oli törmätty ensimmäisen kerran jo 1840-luvulla, Suomen Taideyhdistyksen eli Kansallisgallerian edeltäjäorganisaation aikana. Tuolloin oltiin jouduttu toteamaan ääneen, että eurooppalaisen taiteen merkkiteokset, Tizianit ja Caravaggiot, olivat jo kiinni keskeisten museoiden kokoelmissa. Ja rahaakaan ei ollut muuhun kuin pienempiin, ei niin tunnettujen ulkomaisten taiteilijoiden teoksiin.

Lääkkeeksi keksittiin kopiot. Jos Suomeen ei saataisi originaaleja, käytettäisiin toisenlaisia keinoja. Ja näin taideopiskelijat, esimerkiksi Helene Schjerfbeck ja Magnus Enckell, matkustivat Suomen Taideyhdistyksen myöntämillä stipendirahoilla ympäri Eurooppaa, katsoivat ja kopioivat. Enemmän aiheesta voit lukea kirjoittamastani artikkelista, joka julkaistiin Johanna Vakkarin toimittamassa teoksessa Mind and Matter. Selected Papers of Nordik 2009 Conference for Art Historians. Taidehistoriallisia tutkimuksia 41 (2009) ja uudestaan FNG Researchin sivuilla.

Vaikka suurehko ajatus kuivuikin vuosien varrella kasaan muun muassa siksi, että kopiot menettivät arvostuksensa, tärkeää tässä hankkeessa oli halu esittää taiteen kertomus kaikessa runsaudessaan.

*

Jos lopuksi otamme näkymän nykyiseen kulttuurin kenttään, tilanne näyttää esimerkiksi seuraavalta.

Rakennettu ympäristö. Ateneumia vastustettiin omana aikanaan. Tässä suhteessa maailma ei ole muuttunut. Rakennushankkeet aiheuttavat lähtökohtaisesti neliraajavastustusta, oli kyseessä sitten Ooppera, Musiikkitalo, Kiasma tai Guggenheim. Pienemmässä mittakaavassa niin ikään julkiset teokset kuten Mika Waltarin, J.K. Paasikiven tai Risto Rytin muistomerkit riittävät nostamaan sykettä. Rakennettuun ympäristöömme kajoaminen aiheuttaa tunnereaktioita suunnitelmasta ja rahoitusmallista riippumatta. Mutta kyllä täällä riittää parkkipaikkoja. Tilaa on.

Näyttelytarjonta. 1800-luvun lopussa Ateneum oli maan kuvataidenäyttelyiden emoalus. 1900-luvun alussa Ateneum sai kirittäjäkseen ensimmäiset galleriat kuten Salon Strindbergin ja Gösta Stenmanin Taidesalongin, Helsingin Taidehallin ja Artekin. Toisen maailmansodan jälkeen pääkaupungin kuvataidetarjonta laajeni muun muassa Amos Andersonin taidemuseon ja Helsingin kaupungin taidemuseon näyttelyiden ansiosta. Nykytaiteen museo saatiin perustettua sinnikkään työn tuloksena vuonna 1990 ja Kiasma avattiin 1998. Nyt kenttä on laajempi kuin koskaan, fantastisia museoita on paljon, kollegat ovat fiksuja ja toimijat vahvoja. Mitä enemmän meillä on voimakkaita tekijöitä, sitä paremmassa asennossa maamme kulttuuri on. Mutta kenttä ei ole valmis. Kaikki uudet tulokkaat kuten Guggenheim ovat tervetulleita. Fiksu maa satsaa kulttuuriin nyt ja tulevaisuudessa.

Kysyntä. Yleisöt ovat löytäneet näyttelyt. Lokakuun ensimmäisen aukioloviikon aikana vuonna 1888 Ateneumissa vieraili 577 henkilöä. Keväällä 1991 valmistuneen remontin jälkeen Ateneum avattiin uudestaan yleisölle ja tuohon maailmanaikaan ohjelmisto oli mitoitettu noin 80 000 kävijälle vuodessa. Nyt kävijöiden määrä vaihtelee näyttelyohjelmasta riippuen 300 000–400 000 välillä. Kasvunvaraa on vielä. Samanaikaisesti Ateneumin ja kaikkien muiden museoiden tulee osata huolehtia siitä, että palvelut ovat kunnossa – ja että voimme tarjota mahdollisimman kunnianhimoisia näyttelyitä ja muita päänavauksia. Taide tarvitsee useita näyttämöitä. Taide tarvitsee moniäänisyyttä ja -muotoisuutta. Aiheita on paljon. Ja mitä suurempi joukko on tekemässä, sitä parempaa jälkeä saamme aikaiseksi.

Hankinnat ja kokoelmat. Nykyajattelun mukaisesti museoiden ei tarvitse omistaa kaikkea itse. Vaihtoehtoisissa kokoelmastrategioissa tukeudutaan kokoelmien entistä laajempaan yhteiseen käyttöön, kokoelmien liikkuvuuteen ja pitkäaikaisiin kokoelmalainoihin. (Tästäkin huolimatta näkisin mielelläni, että Picasson Kolme muusikkoa olisi meillä, eikä MoMAssa.) Uusien hankintojen osalta on kokeiltu useamman instituution yhteishankintamalleja. Tämä on yksinomaan järkevää ajatellen kaikkia jo kokoelmiin kuuluvia teoksia. Uushankintojen osalta jokaisen instituution kannattaa profiloida kokoelmansa tarkkaan. Me teemme sitä ja niin tekevät kaikki muutkin. Ja kyllä – olisi hienoa osata reagoida oikeaan aikaan.

*

Tänä päivänä meillä on varaa vain vahvoihin näyttöihin. Uskallukseen ja rohkeuteen. Mutta myös yhdessä tekemiseen. Näin oli 1800-luvulla ja näin on nyt, 2010-luvulla. Varsinkin silloin, kun mahdollisuus tuodaan tarjottimella nenän eteen.

P.S. Lisää Ateneumin varhaisista vaiheista voi lukea väitöskirjastani Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin. Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit (2008). Helsinki: Valtion taidemuseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Susanna Pettersson, museonjohtaja

 

Valokuva ylhäällä: Suomen Taideyhdistys 1846–1896 – 50-vuotisjuhlanäyttely Ateneumissa. Esitelmä- ja kokoussalissa mm. Ferdinand von Wrightin maalauksia.
Kuva: Ernst Nordström, Helsinki TAI Daniel Nyblin, Helsinki, 1896. Kansallisgalleria / Arkistokokoelmat
Lisää kuvia Ateneumin historiasta Kansallisgallerian flickrissä.