Reissuvihko

« Takaisin

Toipilas-taidetuokioita Tampereen taidemuseossa

Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888) oli esillä Tampereen taidemuseossa 21.3.–23.4.2017. Sari Hietamäki suoritti Jyväskylän yliopiston aineenopettajaopintoihin kuuluvan harjoittelunsa museossa ja ohjasi lapsille Toipilas-taidetuokioita. Tuokiossa lapset loivat itse teoksen tulkinnan ja kuulivat vasta sen jälkeen maalauksen tarinan. Hietamäki elävöitti tarinaa rekvisiitan avulla, joka aiheutti lapsissa odotettua ihastusta. Lue millaista tarinaa Toipilaasta kerrottiin taidetuokioissa!

”Olipa kerran päättäväinen ja lahjakas nuori nainen, nimeltään Helena. Helena oli lapsena sairastunut ja loukannut pahasti lonkkansa, ja joutunut olemaan paljon yksin, sisällä kotona. Hän oli mieleltään arka, mutta samalla rohkea ja määrätietoinen. Hänestä oli tuleva omaa tietään kulkeva suuri taidemaalari, yksi Suomen kaikkien aikojen tunnetuimmista.

Eräänä päivänä, Helenan ollessa 11-vuotias, oli Helenan ja muiden saman talon lasten kotiopettaja huomannut lahjakkaan nuoren Helenan kyvyt. Helena oli piirtänyt kuvan kissaemosta ja sen pienistä pennuista, mutta tehnyt sen aivan erityisen tarkkaavasti. Niin Helena pääsikin Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jossa tytöt ja pojat opiskelivat tuohon aikaan poikkeuksellisesti yhdessä taiteen tekemistä. Muut oppilaat olivat Helenaa vanhempia, mutta Helena oli taitava ja viisas, syvällinen. Kotona hän luki paljon ja haaveili taiteilijan urasta, vaikkei hänen äitinsä, eikä muu maailma tulevaa ammattia helposti hyväksynytkään.

Helsingistä tämä nuori nainen pakkasi laukkunsa ja lähti maailmalle saamallaan stipendillä aina Pariisiin saakka maalausta opiskelemaan. Siellä hän kopioi tunnettuja mestariteoksia ja loi omaa: piirsi ja maalasi luontoa ja ihmisiä, joiden kautta hän ympäröivää maailmaa tarkkaili. Kotiin ja rakkaille ystäville, kauas Suomeen, Helena kirjoitti pitkiä kirjeitä, jossa hän kertoi elämästä ja unelmistaan, kaikesta mitä hän näki.

Toipilas-taidetuokion rekvisiittaa Tampereen taidemuseossa huhtikuussa 2017.

Toipilas-taidetuokion rekvisiittaa.

Kauniilla sanoillaan Helena maalasi kuvan elämästä vilkkaassa Pariisissa, jossa hän eli onnellisena ja vapaana. Pariisissa hän kun sai maalata niin paljon, kuin vain halusi, eikä hänen tarvinnut tehdä raskaita kotitöitä. Tämä ranskalainen vapaus muutti myös suomalaisen Helenan nimen ranskalaiseen tapaan Heleneksi.

Kesäisin taiteilijat matkasivat rannalle ja meren ääreen, meren kuohuavia tyrskyjä ja sinistä taivasta maalaamaan, ja niin teki myös nuori Helene. Hän valitsi kohteekseen St. Ivesin, pienen rannikkokylän Englannissa, ja maalasi siellä malleinaan tavalliset ihmiset arkipäivän askareissa, kuten kalastamassa ja leipomossa. Työtä tekevillä ei ollut kuitenkaan aikaa uuvuttaville mallintöille, vaan jäljelle jäivät vain vanhat ja nuoret, joita Helene mielellään maalasikin. Aina maalaaminen, eikä elämä ollut kuitenkaan Helenelle helppoa: kotona Suomessa arvosteltiin arkisia aiheita ja naisen luovuutta. Helene oli kuitenkin järkkymätön taiteilija, eikä hän hyväksynyt arvostelua, vaikka se satuttikin.

Tuolla pienessä kalastajakylässä, Helenen omassa ateljeessa, korkeassa tornissa, syntyi myös Helenen maalaus Toipilas, ranskaksi Premiére verdure, ensi viherrys. Värit ja valo olivat Helenelle tärkeitä, kuten myös oikea tunnelma, herkkyys. Teoksen pieni lapsi on saanut ihailtavakseen kevään versoavan oksan, ja kahdesta suunnasta huoneeseen tulviva valo parantaa toipilaan oloa ja luo toivoa tulevasta, kuin kuiskaus keväästä joka väistyy talven tieltä. Teokseen on päässyt myös outo punainen mytty, mikähän se onkaan? Kukaan ei sitä varmaksi tiedä.

Tästä Helenen maalaamasta pienestä toipilaasta pidettiin hyvää huolta, ja niin myös itse maalauksesta. Se ostettiin heti samana vuonna Helsinkiin, jossa se asuu tänäkin päivänä. Maalauksen aihe, pieni toipilas, seurasi myös taidemaalari Heleneä koko hänen elämänsä ajan. Kuvasta hän teki useita toisintoja käyttäen eri menetelmiä. Ensimmäisen, tarkan ja totuudentuntuisen sekä viimeisen, yksinkertaisen kauniin toipilaan ikäero onkin huimat 60 vuotta.”

Teksti: Sari Hietamäki
Kuva: Mari Jalkanen

Instagram