Suuri ratsastaja

Suuri ratsastaja -näyttely. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Italialaista grafiikkaa ja suomalaisia naisveistäjiä

Ateneumin kolmannen kerroksen pienoisnäyttelyssä on esillä italialaista grafiikkaa ja suomalaisten naiskuvanveistäjien teoksia. Grafiikan työt kuuluvat Rolando ja Siv Pieraccinin laajaan italialaisen taiteen lahjoituskokoelmaan. Suomalaisten naistaiteilijoiden veistoksissa voi puolestaan nähdä italialaisesta veistotaiteesta saatuja virikkeitä.

Kahdessa salissa nähtävän pienoisnäyttelyn taiteilijoita ovat mm. Afro, Eila Hiltunen, Alberto Magnelli, Marino Marini ja Laila Pullinen. Esillä olevat teokset kuuluvat Ateneumin kokoelmaan. Näyttelykokonaisuudesta ovat vastanneet erikoistutkija Erkki Anttonen ja amanuenssi Anu Utriainen.

Marino Marini: Suuri ratsastaja, 1978. Ateneumin taidemuseo, Rolando ja Siv Pieraccinin kokoelma. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Marino Marini: Suuri ratsastaja, 1978. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Marino Marini (1901–1980) on kansainvälisesti tunnetuin 1900-luvulla toiminut italialainen kuvanveistäjä, mutta hän oli myös arvostettu taidemaalari ja graafikko. Häneltä on Pieraccini-kokoelmassa kaikkein laajin ja merkittävin ryhmä teoksia, peräti 93 työtä. Marinin töistä näyttävimpiä ovat hänen viimeisiksi jääneet värikkäät sarjansa William Shakespearen runojen kuvituksia. Vedokset ovat firenzeläisen Labyrinth-painopajan todellisia taidonnäytteitä: niissä on käytetty jopa 28 eri värisävyä yhdessä kuvassa.

Marinin veistotaiteella on ollut oma vaikutuksensa myös suomalaiseen kuvanveistoon, esimerkiksi Nina Ternon (1935–2003) ja Eila Hiltusen (1922–2003) taiteeseen. Helena Pylkkästä (s. 1945) on kiinnostanut sekä vanha italialainen kuvanveisto että modernit veistäjät. Pylkkäsen tavoin Essi Renvall (19111979) tukeutui vanhaan italialaisen veistotaiteen traditioon aina renessanssiajalta lähtien. Renvallin ja Pylkkäsen asennoituminen modernin ja perinteisen taiteen suhteeseen oli sotien jälkeiselle ajalle varsin tunnusomaista. Vastaavasti hieman tuntemattomampi Kaisa Saikkonen (19251981) sai jo varhaisessa vaiheessa virikkeitä italialaisesta kuvanveistosta aina antiikin ajoilta renessanssin taiteeseen asti.

Alberto Magnelli (1888–1971) oli yksi ensimmäisistä italialaisista abstraktiin esitystapaan siirtyneistä taiteilijoista. Monet Magnellin työt ovat voimakkaanvärisiä kompositioita, mutta I Collages di Magnelli -salkun (1969–1971) vedoksissa hän on pidättynyt lähes monokromaattisessa ruskean, harmaan, mustan ja valkoisen asteikossa. Hän onkin keskittynyt näissä teoksissa värikkyyden sijaan erilaiset pintojen ja pintastruktuurien välisten suhteiden tutkimiseen.

Emilio Greco (1913–1995) ja Giò Pomodoro (1930–2002) tunnetaan Marinin tapaan ensisijaisesti kuvanveistäjinä. Toinen edusti esittävää ja toinen abstraktia ilmaisua. Tästä huolimatta heitä kiinnostivat samankaltaiset kysymykset, mikä näkyy sekä heidän veistoksissaan että grafiikassaan. Giò Pomodorolle myönnettiin vuonna 2002 The International Sculpture Center’sin (ISC) arvostettu palkinto, Lifetime Achievement in Contemporary Sculpture Award. Viivasyövytyksissään Emilio Greco on tavoittanut kuvauskohteen pinnan pienet vivahteet käyttämällä monia erisuuntaisia viivastoja, jotka tiivistyvät ja syvenevät mitä tummemmista varjokohdista on kyse. Toisaalta laajat alueet kuvapinnasta on yleensä jätetty lähes paljaiksi, vain figuurien pääpiirteitä hahmottavien ääriviivojen varaan.

Laila Pullinen: Pelléas ja Mélisande, 1962. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria

Laila Pullinen: Pelléas ja Mélisande, 1962. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Sakari Viika

Hyvin samantapaisia asioita pohti myös Laila Pullinen (1933–2015) omissa veistoksissaan. Monille niistä on ominaista tietty dualistisuus kiiltävien veistososien ja patinoitujen, mattamaisten pintojen välillä. Sama kaksinaisuus näkyy hänellä tavassa yhdistellä eri materiaaleja yhdessä teoksessa.

Pomodoron töiden tavoin myös Afron (1912–1976) väriakvatintat on vedostettu maineikkaassa 2RC-pajan painossa Roomassa. Ne kuuluvat hänen viimeiseksi jääneeseen, kymmenen työtä käsittävään grafiikan salkkuunsa (1975) Charles Baudelairen runoista Pahan kukkia (Les Fleurs du Mal). Afro uudisti ilmaisuaan 1970-luvulla aikaisemmasta vapaamuotoisesta informalismista kiinteärajaisen värikenttämaalauksen suuntaan.

Lue lisää näyttelyn taiteilijoista

Museonjohtajan blogi

Marja Sakari: Uuden museonjohtajan tervehdys

Marja Sakari aloitti työnsä Ateneumin museonjohtajana joulukuun 2018 alussa. Ensimmäisessä blogikirjoituksessaan Sakari valottaa ajatuksiaan Ateneumin tulevaisuudesta sekä pohtii, millainen on taiteen merkitys juuri tässä ajassa. Aloittaessani nyt uutena Ateneumin johtajana, olen pohtinut paljon niitä eroja, joita Kiasman ja Ateneumin välillä on. Olen aiemman museourani…

Lue lisää
Instagramissa