Suuri ratsastaja -näyttelyn salitekstit

Marino Marini: Suuri ratsastaja, 1978. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Marino Marini: Suuri ratsastaja, 1978. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Marino Marini (1901–1980) on kansainvälisesti tunnetuin 1900-luvulla toiminut italialainen kuvanveistäjä, mutta hän oli myös arvostettu taidemaalari ja graafikko. Häneltä on Pieraccini-kokoelmassa kaikkein laajin ja merkittävin ryhmä teoksia, peräti 93 työtä. Monet Marinin grafiikan lehdet muodostavat sarjallisia kokonaisuuksia. Näyttävimpiä näistä salkuista ovat hänen viimeisiksi jääneet värikkäät sarjansa William Shakespearen runojen kuvituksia 1970-luvun lopulta. Niissä on käytetty enimmillään jopa 28 eri värisävyä yhdessä kuvassa, joten vedokset ovat todellisia painoteknisiä taidonnäytteitä firenzeläiselta Labyrinth-painopajalta, jossa ne on tehty.

Vuodesta 1935 lähtien Marini alkoi tehdä hevos- ja ratsastaja-aiheisia teoksia, joista kehkeytyi hänen keskeinen taiteellinen motiivinsa. Aluksi Marini kuvasi ratsastajaveistoksissaan hevosen ja ihmisfiguurin erillisinä hahmoina, mutta toisen maailmansodan jälkeisessä tuotannossa ne muodostavat usein yhtenäisen plastisen kokonaisuuden. Sodan tapahtumilla oli merkittävä vaikutus Marinin taiteeseen, ja sen jälkeisissä ratsastaja-aiheissa korostuvat hahmojen traagiset piirteet. Usein ratsujen venytetyt ja ylöspäin suuntautuneet kaulat heijastelevat Picasson Guernica-maalauksen kärsivän hevosen asentoaihetta.

Nina Terno: Kesä, 1979. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria

Nina Terno: Kesä, 1979. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria

Eila Hiltunen: Naavainen nainen, 1969. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Eila Hiltunen: Naavainen nainen, 1969. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Marinin veistotaiteella on ollut oma vaikutuksensa myös suomalaiseen kuvanveistoon. Esimerkiksi Nina Ternon (1935–2003) pronssinen Kesä (1979) muistuttaa pintakäsittelyn lisäksi myös aiheeltaan Marinin ratsastajateemaa. Eila Hiltusen (1922–2003) hauraan oloinen Naavainen nainen (1969) materiaalikokeiluineen edustaa samaa 1960-luvun henkeä, joka oli ominaista ajan veistotaiteelle Italiassa ja osin muuallakin Euroopassa.

Helena Pylkkästä (s. 1945) on kiinnostanut sekä vanha italialainen kuvanveisto, eritoten Michelangelon taide, että modernit veistäjät, kuten Marino Marini ja Giacomo Manzù (1908–1991). Näiden molempien tuotannossa ääriviivoilla ja piirustuksellisuudella on ollut vahva asema niin kuin Pylkkäselläkin. Omakuvan (1976) sivulle kääntynyt pää tuo veistokseen myös liikkeen tuntua, mikä on tärkeä peruselementti monissa hänen töissään.

Pylkkäsen tavoin Essi Renvall (19111979) tukeutui vanhaan italialaisen veistotaiteen traditioon aina renessanssiajalta lähtien. Pianisti Cyril Szalkiewiczin rintakuva 1960-luvun loppupuolelta tuo mieleen vaikkapa toskanalaisen Desiderio da Settignanon (n. 1430–1464) muotokuvat 1400-luvun italialaisista ruhtinaista ja ylimystöstä. Renvallin ja Pylkkäsen asennoituminen modernin ja perinteisen taiteen suhteeseen oli sinänsä sotien jälkeiselle ajalle varsin tunnusomaista. Pylkkäsen sanoin: ”Hyvässä figuratiivisessa työssä on aina mukana abstrakti elementti: rytmi, muoto, massa, väri ja niiden suhteet toisiinsa. Ne ovat yhteisiä kummallekin ilmaisutavalle.”

Vastaavasti hieman tuntemattomampi Kaisa Saikkonen (19251981) sai jo varhaisessa vaiheessa virikkeitä italialaisesta kuvanveistosta aina antiikin ajoilta renessanssin taiteeseen asti. Tämä ilmenee selkeästi myös hänen pelkistetysti muotoilemassaan Abigail-teoksessa (1966). 1970-luvun alkupuolella Saikkonen työskenteli jonkin aikaa Roomassa Villa Lantessa, jolloin hän syvensi tietojaan perinteisestä italialaisesta veistotaiteesta.

Alberto Magnelli: I Collages di Magnelli 4, 1969-1971. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Alberto Magnelli: I Collages di Magnelli 4, 1969-1971. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Alberto Magnelli (1888–1971) oli puolestaan yksi ensimmäisistä italialaisista abstraktiin esitystapaan siirtyneistä taiteilijoista. Hän teki varhaisimmat ei-esittävät työnsä jo 1915 paljolti Guillaume Apollinairen ajatusten innoittamana. Monet Magnellin työt ovat voimakkaanvärisiä kompositioita, mutta I Collages di Magnelli -salkun (1969–1971) vedoksissa hän on pidättynyt lähes monokromaattisessa ruskean, harmaan, mustan ja valkoisen asteikossa. Hän onkin keskittynyt näissä teoksissa värikkyyden sijaan erilaiset pintojen ja pintastruktuurien välisten suhteiden tutkimiseen. Hiekkapaperimaiset kerrokset ja aaltoilevat reliefipainopinnat viittaavat hänen kollaasiteoksiinsa, kuten salkun nimikin osoittaa. Litografian ja reliefipainon yhdistelmät materiaalitäydennyksineen edustavat grafiikan vedostustaidon huippuosaamista. Salkun lehdet on painettu Roomassa Franco Cioppin painopajassa vuosina 1970–1971.

Emilio Greco: Vuoden alku, 1973. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Henri Tuomi

Emilio Greco: Vuoden alku, 1973. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Henri Tuomi

Salin 21 graafikoista Emilio Greco (1913–1995) ja Giò Pomodoro (1930–2002) tunnetaan Marinin tapaan ensisijaisesti kuvanveistäjinä. Toinen edusti esittävää ja toinen abstraktia ilmaisua. Kuitenkin heitä kiinnostivat samankaltaiset kysymykset, mikä näkyy sekä heidän veistoksissaan että grafiikassaan.

Giò Pomodoron kansainvälistä arvostusta kuvastaa se, että hänelle myönnettiin 2002 The International Sculpture Center’sin (ISC) arvostettu palkinto, Lifetime Achievement in Contemporary Sculpture Award. Palkinnon muita vastaanottajia ovat olleet esimerkiksi Louise Bourgeois, Anthony Caro, Eduardo Chillida, Christo ja Jeanne-Claude, Claes Oldenburg, Nam June Paik, Robert Rauschenberg ja Frank Stella.

Pomodoron kiinnostus veistosten jäsentämää tyhjää tilaa kohtaan sai 1970-luvun kivi- ja marmoriveistoksissa sekä varsinkin myöhemmissä monumentaalikokoa olevissa julkisissa tilateoksissa uusia ulottuvuuksia, kun hän yhdisti ne sisällöllisesti avaruuteen ja maailmankaikkeuden mittasuhteisiin sekä kultaiseen leikkaukseen. Vastaavasti I misuratori -salkun (Mitat, 1973) akvatintoissa Pomodoro on pohtinut tyhjän valkoisen ja väritettyjen, massaa edustavien, elementtien tilallisia suhteita. Ne ovat täysin abstrakteja tutkielmia, jotka koostuvat erisävyisistä neliömäisistä perusmoduleista. Sarjan ensimmäisissä lehdissä neliöiden ryhmä peittää vain pienen osan vedospaperin tyhjästä, valkoisesta pinnasta, kun taas viimeisissä kuvissa ne täyttävät koko kuva-alan.

Viivasyövytyksissään Emilio Greco on tavoittanut kuvauskohteen pinnan pienet vivahteet käyttämällä monia erisuuntaisia viivastoja, jotka tiivistyvät ja syvenevät mitä tummemmista varjokohdista on kyse. Toisaalta laajat alueet kuvapinnasta on yleensä jätetty lähes paljaiksi, vain figuurien pääpiirteitä hahmottavien ääriviivojen varaan. Tämän kaltainen tasapaino ääriviivapiirustuksen ja muotoilevan ristiviivaston välillä tuo mieleen Grecon veistosten kompositiot, jotka rakentuvat usein tyhjän ja täytetyn tilan sekä valon ja varjon kontrastiselle suhteelle.

Laila Pullinen: Pelléas ja Mélisande, 1962. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Sakari Viika

Laila Pullinen: Pelléas ja Mélisande, 1962. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Sakari Viika

Hyvin samantapaisia asioita pohti myös Laila Pullinen (1933–2015) omissa veistoksissaan. Monille niistä on ominaista tietty dualistisuus kiiltävien veistososien ja patinoitujen, mattamaisten pintojen välillä. Sama kaksinaisuus näkyy hänellä tavassa yhdistellä eri materiaaleja yhdessä teoksessa. Tästä hyvä esimerkki on Pelléas ja Mélisande -veistos (1962), jossa on käytetty kiillotettua pronssia ja mustaa dioriittia.

Afro: Kutsu matkalle, 1975. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Afro: Kutsu matkalle, 1975. Ateneumin taidemuseo, kok. Rolando & Siv Pieraccini. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Pomodoron töiden tavoin myös Afron (1912–1976) väriakvatintat on vedostettu maineikkaassa 2RC-pajan painossa Roomassa. Ne kuuluvat hänen viimeiseksi jääneeseen, kymmenen työtä käsittävään grafiikan salkkuunsa (1975) Charles Baudelairen runoista Pahan kukkia (Les Fleurs du Mal). Afro uudisti ilmaisuaan 1970-luvulla aikaisemmasta vapaamuotoisesta informalismista kiinteärajaisen värikenttämaalauksen suuntaan. Grafiikan tekniikoista tähän esitystapaan sopi juuri akvatinta oivallisesti. Sen avulla Afro on säilyttänyt Pahan kukkia -sarjan kuvissa yhden ominaispiirteensä, teosten intensiivisen ja syvän värimaailman.