Lupa kokeilla

Suomen taiteen tarina -näyttely. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Suomen taiteen tarina -näyttely. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

1950–70-lukujen Suomesta kertoo maan sisäinen muuttoliike: maalta muutettiin teollistuviin kaupunkeihin. Muuttaminen pani myös ajatukset liikkeelle. Opiskelijat alkoivat käyttää ääntään yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi. Valveutuneisuus näkyi musiikissa, teatterissa, kirjallisuudessa, elokuvassa ja kuvataiteissa.

Kansainvälisen taiteen merkitys korostui. Ateneum järjesti 1961 ensimmäisen ARS-näyttelyn, joka toi Suomeen etenkin italialaista, ranskalaista ja espanjalaista informalismia. Sen vaikutus näkyi myös monen suomalaisen taiteilijan tuotannossa.

Samalla taiteessa oli lupa kokeilla lähes kaikkea. Assemblaasit eli useista esineistä kootut kolmiulotteiset teokset yleistyivät. Kokeilut näkyivät yllättävinä materiaaleina ja esimerkiksi ääninä, valona ja liikkeenä. Ne näkyivät myös voimakkaina aihevalintoina, jotka johtivat jopa jumalanpilkkasyytöksiin ja oikeudenkäynteihin.

Jaakko Sievänen: Suolintu, 1961–1962

Jaakko Sievänen: Suolintu, 1961–1962. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Jouko Könönen

Jaakko Sievänen: Suolintu, 1961–1962. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Jouko Könönen

Abstrakti taide ja erityisesti informalismi, jossa selkeän ja geometrisen muotokielen sijasta korostettiin hyvinkin vapaata muodon käsittelyä, tuulettivat viimeistään vuoden 1961 ARS-näyttelyssä suomalaista taidekenttää. Jaakko Sievänen oli nähnyt tyylisuunnan teoksia ulkomaanmatkoillaan jo sitä ennenkin. Hän oli myös 1964 mukana perustamassa informalistien Maaliskuun ryhmää. Suolintu kuuluu linnunnimisten maalausten sarjaan. Lintuaihe on kuvattu hyvin viitteellisesti, maalimateriaalin kouriintuntuvan fyysistä luonnetta ja dramaattista liikevaikutelmaa korostaen. Maalaamisen jäljet saivat jäädä näkyviin.

Juhani Harri: Tulikukkia, 1975

Juhani Harri: Tulikukkia, 1975. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Sakari Viika

Juhani Harri: Tulikukkia, 1975. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Sakari Viika

Juhani Harri alkoi tehdä laatikkomuotoisia esinekoosteita eli assemblaaseja 1960-luvulla. Hän on käyttänyt usein teoksiinsa löydettyjä, hylättyjä esineitä, jotka taiteilijan yhdisteleminä luovat uusia romanttisia tai uhkaavan öisiä pienoismaailmoja. Kun kuva tai esine irrotetaan tavanomaisesta yhteydestään ja sen mittakaava muuttuu, on lopputulos surrealistinen. Elementteinä Harrin teoksista löytyvät niin maa, vesi, tuli kuin ilmakin. Hän saattoi patinoida polttamalla teostensa osia, ja tuleen liittyvät myös tämän teoksen ”kukat”, entiset nuohousharjat. Harri tunsi muun muassa ranskalaisten uusrealistien teoksia, ja arkipäivästä tuttujen esineiden käyttäminen linkittyy myös poptaiteeseen.

Kain Tapper: Hevosenkallo, 1957

Kain Tapper: Hevosenkallo, 1957. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Niina Vatanen

Kain Tapper: Hevosenkallo, 1957. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Niina Vatanen

Sodanjälkeinen kuvanveisto oli paljon muutakin kuin monumentaaliaiheita ja sankarimonumentteja. Kain Tapper oli yksi muotokieltä uudistaneista ja kohua aiheuttaneista nuoren sukupolven veistäjistä. Hänelle tärkeäksi oppiajaksi muodostui viisivuotinen kausi Aimo Tukiaisen avustajana. Eläimen kallo on tunnettu vanitasaihe, joka muistuttaa elämän rajallisuudesta. Tämä veistos toistaa etäisesti Tapperin kotitilan mullasta ylös kaivettua Varma-hevosen kallon muotoa. Teos aloitti Tapperin eri puu- ja kivilajeissa toteutetun abstrahoitujen kalloaiheiden sarjan. Tapperin veistoksissa pinnan käsittely on eloisaa ja kouriintuntuvaa.

Helena Pylkkänen: Giannicolo, 1976

Helena Pylkkänen: Giannicolo, 1976. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Helena Pylkkänen: Giannicolo, 1976. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Gianicolo on Rooman toiseksi korkein kukkula, jolta avautuu laaja näkymä kaupungin keskustaan. Siellä on suuri puistoalue, joka tunnetaan näköalansa lisäksi myös rakastavaisten kohtaamispaikkana. Kuvanveistäjä Helena Pylkkänen on työskennellyt pitkiä aikoja Italiassa ja Ranskassa. Hänen tuotannossaan on ihmis- ja eläinaiheisia teoksia niin pronssista kuin myös eri kivimateriaaleista. Giannicolo on voimakkaan aistillinen ja nykyajan pulssissa hengittävä teos, joka samalla tukeutuu klassiseen eurooppalaiseen taidehistoriaan. Sen kädettömäksi jätetyt ihmishahmot, torsot, koskettavat toisiaan vain harvoissa kohdissa, mutta ovat silti lähes sähköisessä yhteydessä keskenään.

HUOM! Kansallisgallerian asema velvoittaa Ateneumin taidemuseota lainaamaan teoksiaan muihin museoihin Suomessa ja ulkomailla, ja mm. tästä syystä kokoelmien esillepano museosaleissa vaihtelee.

 

< Muoto ja väri | Takaisin teemoihin | Kantaaottavuus >

Lisätietoa teoksista ja taiteilijoista Kansallisgallerian Taidekokoelmat-verkkopalvelusta.