Siirry sivulla:
Vuoropuhelua
10.2.–27.3.2022
Vuoropuhelua-näyttelyn lähtökohtana on Elina Brotheruksen (s. 1972) ja Hannele Rantalan (s. 1952) pitkä ystävyys ja yhteistyö. Merkittävän uran tahollaan luoneet taiteilijat esittivät vuonna 2009 Valokuvagalleria Hippolytessa yhteisnäyttelynsä Correspondances – keskusteluja taiteesta 1999–2009. Dialogi on jatkunut vielä laajempana, punoutuen luontevasti Moderni nainen -näyttelyn tematiikkaan. Keskeisiä teemoja ovat mm. valta, vapaa tahto sekä rajat ja niiden rikkominen, mutta myös ystävyys, kollegiaalisuus ja inhimillisen kosketuksen merkitys.
Vuoropuhelua sai alkunsa vuonna 2018, jolloin molemmat taiteilijat työskentelivät ulkomailla. He alkoivat työstää toisilleen ja itselleen antamia tehtäviä, jotka kytkeytyvät taiteen tekemisen ytimeen, maailman kokemiseen, näkemiseen ja jäsentämiseen. Elina Brotherus viittaa monissa tehtävissään 1960–70-lukujen Fluxus-taiteilijoiden tee-se-itse-henkisiin event score -ohjeisiin, kun taas Hannele Rantalan lähestymistavan taustalla on hänen näkemyksensä valokuvan runonkaltaisista ominaisuuksista.
Teoskokonaisuudet ovat osin syntyneet suoraan tehtävien pohjalta. Elina Brotherus ja Hannele Rantala ovat myös palanneet ajassa ja omassa taiteessaan taaksepäin ja yhdistelleet jo olemassa ollutta aineistoa uusiin kuviin ja kontekstiin. Monet teoksista liittyvät taiteilijan identiteettiin, rooliin ja naisen asemaan miesten (edelleen) dominoimassa taidemaailmassa.
Suurin tehtäväkokonaisuus tekee kunniaa varhaisille, vähälle huomiolle jääneille naisvalokuvaajille. Näyttelyssä ovat mukana Emmi Fock, Nancy Pietinen, Hilja Raviniemi, Edith Södergran, Petra Tiirikkala sekä Kuvasiskot (Margit Ekman ja Eila Marjala). Elina Brotherus ja Hannele Rantala ovat valinneet arkistoista heidän kuviaan, joihin he ovat tehneet omat rinnakkaisteoksensa.
Näyttelyn kuraattorit ovat Ateneumin museonjohtaja, FT Marja Sakari sekä intendentti Sointu Fritze.
Näyttely on toteutettu yhteistyössä Suomen valokuvataiteen museon kanssa.
Sali 3.6
Taiteilijoiden biografiat
Elina Brotherus
Elina Brotherus (s 1972) on työskennellyt yli kaksikymmentä vuotta valokuvan ja liikkuvan kuvan parissa. Suomessa ja Ranskassa asuvan taiteilijan aiheet ovat olleet vuoroin omaelämäkerrallisia, vuoroin taidehistoriaan liittyviä.
Hän käyttää usein itseään mallina. Varhaisten omakuvien jälkeen Brotherus keskittyi ihmisfiguurin ja maiseman sekä taiteilijan ja mallin suhteeseen. Sarjoissa Annonciation (2009–2013) ja Carpe Fucking Diem (2011–2015) hän palasi omaelämäkerralliseen kuvastoon. Uusimmissa performatiivisissa teoksissaan hän on hakenut vaikutteita 1960–70-lukujen taiteesta, mm. Fluxus-ryhmältä ja käsitetaiteesta.
Elina Brotheruksen näyttelyura alkoi 1990-luvun lopulla, minkä jälkeen hänen tuotantoaan on ollut esillä laajalti sekä kotimaisissa että kansainvälisissä näyttelyissä. Brotheruksen teoksia on yli 60 julkisessa kokoelmassa, ja hän on julkaissut 11 monografiaa. Hänen saamistaan palkinnoista merkittävin on vuonna 2017 myönnetty Carte Blanche PMU Ranskassa, johon liittyen hän piti ensimmäisenä suomalaistaiteilijana näyttelyn Pariisin Pompidou-keskuksessa.
Taide seuraa elämää. 1990-luvulla taideopiskelijana käytin omia kokemuksiani työskentelyni lähtökohtina. Saatoin päätökseen sekä aikaisemmat (tiede) opintoni että ensimmäisen avioliittoni. Tämä äkillinen vapautuminen tuli näkyväksi taiteessani. Seuraavaksi muutin ulkomaille ja kiinnostuin maalaustaiteen ilmaisukeinoista ja ikonografiasta. Käytin edelleen itseäni mallina mutta olin kuvantekijä, en elämänkerturi. Kun lähestyin neljääkymmentä, omaelämäkerrallisuus hiipi sisään takaovesta. Se ei ollut suunniteltua, mutten myöskään sitä estellyt. Strategiani taiteilijana onkin hyväksyä kuvat, jotka kulloinkin on tärkeää tehdä. Koska minulla ei ole lapsia, olen aina perheeni nuorin. Se mahdollistaa leikkisyyden ja vapauden, jota iän myötä arvostan yhä vain enemmän. Minun ei tarvitse edustaa perinteistä naisena olemisen tapaa. Voin näyttää normaaliudelle keskisormea.
Elina Brotherus, 2022
Hannele Rantala
1952 Synnyn Helsingissä.
1956 Äiti opettaa minua selviämään yksin junamatkoista. Minulla on sinapinkeltainen takki ja hattu sekä punaiset sormikkaat.
1963 Äiti paistaa lettuja aamiaiseksi, koska en syö mitään muuta.
1964 Kaadun polkupyörällä.
1969 Liftaan Savonlinnasta kotiin. Kuljettaja yrittää raiskata minut. Puhun itseni ulos tilanteesta.
1970 Kävelen talviyönä yksin ohuella järven jäällä.
1970 Piirrän kymmenen markan setelin niin tarkasti, että sen voisi nostaa pois paperilta.
1971 Innostun integraalilaskennasta. Ajattelen, että minusta voisi tulla fyysikko. Ei tule.
1972 Innostun näyttelemisestä. Ajattelen, että minusta voisi tulla näyttelijä. Ei tule.
1972 Tapaan Vesan. Vesa soittaa haitaria ja menemme naimisiin.
1977 Tapaan Mikon ja hyppäämme sänkyyn.
1978 Tapaan kaikenlaisia miehiä.
19xx Äiti istuttaa tammia ympäri maata.
1982 Lihon.
1983 Muutan Moskovaan.
1985 Seison yksin räntäsateessa Habarovskissa. On kevät.
1986 Opin paljon totalitarismista.
1986 Opin paljon pelosta.
1986 Opin paljon pettämisestä ja kavaltamisesta.
1987 En unohda sitä koskaan. Tiedän miten viha syntyy.
1987 Laihdun.
1987 Muutan pois Moskovasta.
1987 Yö tummuu tiheäksi.
1987 Psykiatrin auton rekisterinumero on BUM-2.
1988 Aloitan alusta.
1989 Huomaan, että katkeruus vaanii.
19xx Mennyt jää taakse.
19xx Koko ajan hävettää.
1992 Muutan Pariisiin. Kerään roskia Pariisin kaduilta ja teen niistä teossarjan.
1993 Valonsäde osuu minuun.
1994 Alkaa pitkä hiljaisuus.
1994 Mietin, kuinka kauan voi asua yhden matkalaukun varassa.
1994 Luen Spinozaa. Onnea ei kannata tavoitella, siihen on sisäänrakennettuna onnettomuus.
1994 Isä kuolee juhannuksena.
1996 Muutan Brysseliin.
1997 Rahani loppuvat.
1997 Vuokraan asuntoani ja asun itse missä milloinkin.
1997 Taistelen omaa ilkeyttäni vastaan.
1996 Maailma laajenee.
1996 Minusta tulee parempi taiteilija. Opin tekemään teoksia ilman rahaa.
1996 Rahattomuus ei tee taiteilijasta parempaa. Se tekee selviytyjän.
1996 Aloitan taas alusta.
19xx Vain se, mistä on konkreettista hyötyä, on arvokasta. En usko siihen.
19xx Menestys mitataan valtana ja rahana. En usko siihen.
19xx Tärkeimmästä ei ole mitään hyötyä.
19xx Mennyt jää taakse.
19xx Uskon ystävällisyyteen.
19xx Pysyttelen reuna-alueilla. En katso keskustaan, katson ulospäin.
19xx Ajattelussani tapahtuu suorastaan kopernikaaninen käänne. Pystyn ajattelemaan asiat toisin päin. Maa kiertää aurinkoa.
19xx Luen Shakespearen Venetsian kauppiaan.
2012 Olen menettää näköni. Silmäni leikataan. Teetän proteesit silmistäni, varmuuden vuoksi.
20xx Tukkani harmaantuu.
20xx Lakaisen parkkipaikkaa Tukholmassa.
20xx Lakaisen Salakkalahden rantakatua Viipurissa.
20xx Lakaisen Williamsburgin sillan New Yorkissa.
20xx Palaan alkuun.
20xx Puran matkalaukun.
2011 Äiti kuolee jouluna.
2012 Aloitan alusta.
2013 Lihon.
20xx Unohdan häpeän.
20xx Pakkaan laukun.
20xx Etsin joutomaita.
2022 Ajattelen tulevaisuutta.
Correspondances,
Valokuvagalleria Hippolyte, 2009
Hannele Rantalan 47 lähtöä ja Elina Brotheruksen The Fundamental Loneliness (Perimmäinen yksinäisyys) olivat avainteoksia Valokuvagalleria Hippolyten Correspondances-näyttelyssä vuonna 2009. Taiteilijat kuvasivat pyrkimyksiään tuolloin näin:
Yhteisen näyttelymme lähtökohtana on kymmenen vuoden ystävyys ja sinä aikana käydyt keskustelut taiteesta. Kahden hengen workshoppimme on antanut itse itselleen tehtäviä, kuten värioppi, ruumis, maisema, taidepostikortti, jotka kumpikin on tulkinnut laillaan. Ensimmäinen teospari on vuodelta 1999 ja se liittyy paperinenäliinaan. Hannele liitti Lähtöjä-näyttelynsä kutsuihin käyttämättömän nenäliinan. Elina käytti postin tuomaa nenäliinaa teoksessaan The Fundamental Loneliness. Tämä asia on myöhemmin alkanut tuntua merkitykselliseltä.
Edith Södergran (1892–1923)
”Minä valokuvaan, se on niin mukavaa”, kirjoitti tuleva runoilija koulutoverilleen Taimille. Södergran käytti kameraa perhepiirissä Karjalankannaksella sekä Sveitsin Davosissa, jossa oli hoitamassa tuberkuloosiaan. Pohjoismaisen kirjallisuuden keskeiseltä suomenruotsalaiselta modernistilta on säilynyt 400 valokuvaa.
Valokuvaaja-runoilijassa oli eloisuutta aina malttamattomuuteen asti: nopeat havainnot johtivat nopeaan reagointiin. Södergran hallitsi maisemakuvan sommittelun ja tekniikan, mutta useammin hän etsi tuoreita tapoja tallentaa hetkellisyyttä. Muutamat omakuvat kiinnittävät katsojan huomion kokeilevuudellaan.
Kun perheen taloudellinen tilanne muuttui Venäjän vallankumouksen vuoksi huonoksi, valokuvaus näyttäytyi mahdollisena ansaitsemiskeinona käännöstöiden ohella: ”Olen alkanut tehdä kopioita kauniista Raivola-negatiiveista myytäväksi, mutta se ei lyö leiville, väki ei pysty erottamaan hienoja valokuvia yksinkertaisista maisemakorteista.”
(Tulena yli tuhkan, Helsinki 1993).
Tehtävä
Valitse
unohdettujen naiskuvaajien töitä
ja tee niihin rinnakkaisteos.
Elina & Hannele
The Artist on the Road to Tarascon, 2009
Taiteilija matkalla Tarasconiin
Hannele Rantala
Taiteilija Tarasconin tiellä on Hannele Rantala, joka on kuvannut teokseensa ystävänsä Elina Brotheruksen varjon. Rantala ja Brotherus kulkivat vuonna 2009 samaa Arles’sta Tarasconiin johtavaa tietä, jonka Vincent van Gogh ikuisti maalaukseensa vuonna 1888. Sittemmin kadonneessa teoksessa taiteilija taivaltaa maalausvälineidensä kanssa auringonpaahteisella, puiden reunustamalla tiellä. Maalauksen hämmentävin yksityiskohta on sen ainoa varjo, taiteilijasta maahan lankeava oudon muotoinen tumma hahmo.
Hannele Rantala yhdistää teoksensa Edith Södergranin parantola-aikanaan ottamaan kuvaan Sveitsin alppimaisemissa kaartuvasta tiestä ja sen yksinäisestä kulkijasta. Södergranin ura oli van Goghin lailla sairauksien ja ymmärtämättömän aikalaiskritiikin varjostama, mutta täynnä polttavaa intohimoa ja uskoa omien valintojen oikeuteen. Modernin runouden pioneerin tunnettu sitaatti voisi hyvin kuvata myös Rantalan pitkää ja itsenäistä, intuition ohjaamaa polkua valokuvataiteen rajojen laajentajana: ”…annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” (Edith Södergran, Syyskuun lyyran johdanto 1918).
Sali 3.5
Hilja Raviniemi (1915–1973)
”Missä on naisen paikka kameran suhteen, sen edessä vaiko takana?” joutui Hilja Raviniemi kysymään kirjoituksessaan Nainen ja kamera vuonna 1954. Suurimman osan 1900-luvusta valokuvataiteen näyttämöt olivat yhtä kuin Kameraseurojen toiminta. ”Hili” astui tähän perinteisesti maskuliiniseen maailmaan 1940-luvulla ja teki siitä nopeasti omansa. Hän oli Suomen kameraseurojen liiton ensimmäinen naispuheenjohtaja ja saavutti kansainvälisen honEFIAP-arvonimen, jota sai kantaa samanaikaisesti vain 250 valokuvaajaa koko maailmassa.
Raviniemi oli tasapainottava tekijä kiihtyneessä suomalaisessa valokuvakeskustelussa. Hän ymmärsi niin vanhan suunnan ”realisteja” kuin uuden polven ”konstailijoitakin” ja samalla tuomitsi eri leirien pyrkimykset rajoittaa ilmaisukeinoja ideologisin ja teknisin perustein. Raviniemen tunnetuimpia teoksia ovat aikanaan täysin poikkeukselliset röntgenkuvatut asetelmat. Työ Helsingin yliopiston kuvalaitoksen laboranttina mahdollisti pitkäjänteiset kokeilut röntgentekniikalla.
Tehtävä
Valitse
unohdettujen naiskuvaajien töitä
ja tee niihin rinnakkaisteos.
Elina & Hannele
Ennen tärkeitä asioita, 2021
Hannele Rantala
Albertinkatu | Lakaisu
1. Albertinkatu
Eerikinkadun kulma / Morandi
Tämä on alku. Seison Eerikinkadun talon kohdalla ja sitten sisällä tädin asunnon hallissa. Edessä laakea vihreä malja ja asetelma kuin Morandin maalauksesta. Tämän Morandin keksin kyllä jälkikäteen. Maljassa tuntemattomia hedelmiä, joista käsi ojentaa minulle yhden. Ilmeisesti söin sen, koska kämmenelle jäi suuri siemen. Se oli kivi, kuin kahdesta aivopuoliskosta muodostunut. Ulkona kaduilla näkyi vielä jälkiä sodasta, pommituksista. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut. Etelän hedelmä edusti uutta aikaa. Säilytin kiveä vuodesta toiseen, katselin ja silitin sitä, kunnes siitä tuli roskaa.
2. Albertinkatu
Kalevankadun kulma / Šibbolet
Kadussa on iso halkeama. Se on kai kaivettu siihen, mistä se muuten olisi tullut. Siitä ei oikein tunnu pääsevän ylitse. Roska ja pöly putoavat reunalta syvään kuiluun. Pitäisikö toiselle puolelle päästäkseen osata sanoa virheettömästi jokin tunnussana, vaikka sana ”yksi”, tai oikein epäilyttävien tapausten kohdalla ”höyryjyrä”? Ulkomaalaiset eivät osaa tuollaisia sanoja sanoa. Suomalaiset ja vain suomalaiset osaavat lausua sanat virheettömästi ja pääsevät jatkamaan matkaa. Sanat erottavat tarkasti meidät ja muut, ne muut saavat jäädä kuilun toiselle puolelle ojentelemaan niitä lupalappujaan. Siirtolaisten joukot seisovat siellä luutineen ja rätteineen siivotakseen jälkemme, kun me annamme siihen luvan.
3. Albertinkatu
Kalevankadun kulma / Osterit
Kadunkulmassa oli hieno ravintola, josta sai ostereita jo ennen kuin niistä oli täällä kuultukaan. Myöhemmin, rahattomana Pariisissa, söin syksyisin kymmenittäin ostereita, ne kun olivat siellä siihen aikaan lähes halvinta ruokaa. Pienet fine de clairet solahtelivat yksi toisensa jälkeen sisääni. Ne maistuivat raikkaalle merelle. Pariisiin olin paennut ankeutta ja murhetta, mutta rahattomuus laahasi synkän pilven perässäni. Fine de clairen kaunis vihreä väri lohdutti. Ajattelin pieniä ostereita, jotka nousevat täydenkuun aikaan merestä rannalle syömään vihreää ruohoa. Siitä ne saavat kauniin värinsä, kertoi eräs vihreäsilmäinen.
4. Albertinkatu
Bulevardin kulma / Perintö
Jokaisen pitäisi kerran saada kokea rakkaus. Minun rakkauteni kertoi kerran, että hänen sisarellaan oli perintöasunto vanhaa oopperaa vastapäätä. Sisko vuokrasi asuntoa kiinalaiselle miehelle, joka piti asunnossa bordellia. Vuokra hädin tuskin kattoi asunnon kulut, mutta mies nyt kuitenkin maksoi sen ajallaan. Rakkaani joutui remontin vuoksi tyhjentämään talosta ullakkokomeron, josta löytyi kaksi puista viinankuljetusarkkua. Haikailin toista niistä itselleni, jotta miehestä jäisi jokin muisto. Hänhän oli naimisissa toisen naisen kanssa, eikä kolmekymmentä vuotta rakkautta minun kanssani ollut tilannetta muuttanut. Laatikoiden kohtalo oli selvä: kaatopaikka.
5. Albertinkatu
Elämä
Elämässä kaikki tapahtuu aina väärässä järjestyksessä ja väärällä hetkellä. Silloin kun olisi voimakas ja kestäisi vastoinkäymisiä, elämä solisee ikävystymisen ja sulotuoksujen hitaissa virroissa. Kunnes sitten heti seuraavassa hetkessä sydän on riekaleina pitkin katuja ja sitä yrittää kursia kokoon jätteiden keskeltä. Ikään kuin elämäkin olisi jotenkin kokonainen joku. Huulipunia, lasinsirpaleita, nenäliinoja, samppanjapullon korkkeja, rottien hylkäämiä nakinpaloja, parittomia hansikkaita, alushousuja, maskeja. Joku ulkoiluttaa koiraansa. Ja juuri silloin, kun kaikki on taas kasassa, sitä rakastuu jälleen väärään ihmiseen ja huulipunat ja hansikkaat ja koko elämä ja sydän ovat palasina pitkin katuja.
6. Albertinkatu
Bulevardin kulma / Suurlähetystö
Neuvostoliitto pommitti talvisodassa rikki ensin oman lähetystönsä ikkunat ja sitten loput talosta jatkosodassa. Niin kaunis rakennus. Raunioissa riitti siivottavaa vuosiksi eteenpäin. Muutama vuosi sodan jälkeen opiskelijat purkivat rakennuksen maan tasalle ja veivät tiilet Otaniemeen teekkarikylän rakennusaineiksi. Loput lakaistiin kaatopaikalle ja pöly laskeutui tyhjän tontin ylle. Neuvostoliiton lähetystö muutti Tehtaankadulle ja uusi valtava rakennus valmistui sinne 1952. Synnyin samana vuonna viereisellä tontilla, Kätilöopistolla. Myöhemmin Kätilöopiston vanhat rakennukset purettiin ja Neuvostoliiton lähetystö levittäytyi naapuriin. Koko valtio sortui 45 vuotta myöhemmin. Kevätaamuisin tyhjällä tontilla laulaa mustarastas.
7. Albertinkatu
Uudenmaankatu / Unohdus
Asuin kymmenen vuotta Uudenmaankadulla talossa, jossa porraskäytävän seinä oli halki korttelin keskelle osuneen pommin jäljiltä. Muuten kaikki tuhoutuneiden ja vaurioituneiden talojen rauniot siivottiin pois kiireen vilkkaa ja pommien repimät seinät ja ikkunat paikattiin, jotta olisi helpompi unohtaa. Asiasta ei puhuttaisi, jatkettaisiin kuten ennenkin. Niin meni monta vuotta, kunnes taas aloitettiin alusta. Mutta ei sotaa kokonaan unohdettu: rauniot vain lakaistiin maton alle ja taistelu kaivetaan esiin tarpeen vaatiessa, uudelleen ja uudelleen, juhlahetkinä.
8. Albertinkatu
Sillat
Ajattelen Balkanilla sijaitsevaa kaupunkia, jonka läpi virtaa joki. Sen tärkeät sillat pommitettiin parikymmentä vuotta sitten rikki. Niiden korjaamista viivyteltiin, jotta ihmiset eivät unohtaisi sotaa. Kosto viimeistelee sekasorron. Myöhemmin tuosta samaisesta kaupungista kotoisin oleva mies murhasi helsinkiläisen lähiötalon kellarissa vaimonsa hakkaamalla hänet palasiksi veitsellä ja survoi ruumiin kellarikomerossa olevaan pakastearkkuun. Nainenkin oli tänne muualta tullut, siivooja. Häntä ei kukaan osannut kaivata ennen kuin jossakin johonkin nurkkaan alkoi keräytyä likaa.
9. Albertinkatu
Uudenmaankatu
Räntäsateessa Uudenmaankadulla lojui 500 markan seteli, kun palasin aamulla viemästä ystävän kuolinilmoitusta Hesarin Ludviginkadun konttoriin. Se ei ollut virunut siinä vielä konttoriin kävellessäni, olisin kyllä huomannut sen. Missään ei näkynyt muita ihmisiä. Ilmoitukseen olivat menneet melkein kaikki rahat, mutta katu oli korvannut menetyksen. Ei yhtään enempää. Ymmärsin tietysti, että seteli oli pudonnut joltain kanssakulkijalta, mutta poimin sen silti, kun hyytävän kylmä katu nyt vain oli täydellisen autio ja lumi oli peittämässä rahan.
10. Albertinkatu
Bulevardin kulma / Toisten elämä
Pölyä kertyy enemmän ja enemmän. Vanhan oopperan jälkeen rauniot tukkivat koko kadun kuin pommin jäljiltä. Kasoissa on paljon asioita, jotka me kaikki tiedämme, mutta joista ei voi puhua. Petosten ja itsekkyyden jälkiä. Kun suojelee ja parantaa vain omaa elämäänsä, se tapahtuu toisten kustannuksella. Lähes ylipääsemätön vuori pölyä ja jätettä. Sitä ei pitäisi olla mahdollista siirtää eteenpäin, mutta yritän kuitenkin. Tästä eteenpäin luulisi jo olevan helpompaa, enempää kuormaa ei mahdu enää mukaan. Mutta pölyvuori vain kerää kokoa ja painoa. Mukaan tarttuu Viipuri, kaupungin pommitukset, joita isä pakeni Ilmarinkadun porttikongiin Papulassa. Niitäkin vuoria lakaisen eteenpäin.
11. Albertinkatu
Uudenmaankadun kulma / Lotto
Äiditä jäi perinnöksi kymmeniä pahvilaatikoita täynnä lottokuponkeja. Kun äiti oli jo hiipumassa pois, hän saneli minulle kerran viikossa lottorivin, jonka kiikutin kioskiin. Hän muisti jokaisen ikinä tekemänsä lottorivin; tuhannet numerosarjat liittyivät yleensä sotaan, lapsuuden pakomatkoihin, äkkilähtöihin. Yksi saneltu rivi oli sama, jonka hän oli jättänyt kaksikymmentä vuotta aiemmin törmätessämme sattumoisin kulmakioskilla. Itse muistin kohtaamisesta tuskin mitään, ehkä vain sen että äidillä oli ollut kiire, niin kuin aina. Viimeiset vuotensa äiti nukkui kengät jalassa, valmiina lähtöön, voittoon, kaikkeen.
12. Albertinkatu 12
Toiset
Me olimme kuitenkin niitä toisia, muualta tulleita, jotenkin epäilyttäviä. Vaikkei nyt kuitenkaan ihan muukalaisia, niin melkein. Ulkopuolisia. Tivolissa meitäkin siedettiin. Siellä ja hienojen ravintoloiden esiintymislavoilla tätieni sädehtivä kauneus, akrobaattitemput ja tanssitaito olivat arvossaan, mutta taputusten vaimennuttua esiintyjät ohjattiin takaovesta kadulle. Kun eräällä tädeistäni meni oikein huonosti, hän kaivoi minkkiturkkinsa esiin ja laahasi sitä kaikkialla ikävystyneesti perässään. Kun häneltä kysyi, että mitäs kuuluu täti kulta, hän vastasi että miltäs näyttää ja oikaisi selkänsä suoraksi ja puhkesi loistavaan hymyyn. Sekin pöly, joka takertui minkkiturkin liepeisiin, kulkee mukanani.
13. Albertinkatu
Myyrännahka
Vanhempani työskentelivät myös turkisten kanssa ja niin minutkin opetettiin käsittelemään niitä. Kissa kantoi säännöllisesti sisälle myyriä. Äiti opetti minut nylkemään turkit pieniltä ruumiilta, parkitsemaan ja naulaamaan ne kuivauslaudalle venytykseen. Pehmittämisen jälkeen kontiaisen samettisesta, harmaasta turkista tuli hieno kaulus nukkeni jakkupukuun. Myöhemmin minut vietiin valitsemaan minkinnahkoja Rautataloon Turkiskauppiaiden varastoon. Äiti opetti minut tunnistamaan ja valitsemaan parhaat nahat. Sormien muistiin on jäänyt turkiksen pehmeä tuntu, vastakarvan voima.
14. Albertinkatu 16
Hopealusikka
Tuossa oikealla oli isäni viipurilaisystävän Allun kultasepänliike, Kultakellari. Kun vanhempieni kotiin murtauduttiin ja kummilusikkani varastettiin, isä hankki Alvarilta uuden. Allu kaiversi siihen syntymätietoni. Kaiverrus oli niin huolimatonta suheroa, että jos koukeroiden perusteella olisi pitänyt arvailla pituuttani ja painoani, nimenomaan arvailuksi olisi jäänyt. Kaivertamisen irrottama hopeapöly tarttuu sekin mukaan. Enää mäki ylös. Varis ylittää suojatien kävellen. Jostain kuuluu vaimeaa musiikkia. Kaikki hetket ovat läsnä tässä, lapsuus, jokainen tuhoutunut ja uusiutunut solu.
15. Albertinkatu
Punavuorenkadun kulma, Hiekkaympyrä
Kaikesta elävästä suurinta yhteyttä tunnen kasveihin. Yhdessä teoksessa ympäröin asvaltinraosta tunkevia kasveja ohuella hiekkaviivalla. Ajattelin, että se olisi kunnianosoitus kasveille, niiden kauneudelle ja elinvoimalle. Todellisuudessa hiekkaympyrä taisi olla kuolemantuomio, kun ihmisten katse kiinnittyi rikkaruohoihin. Vihreät lehdet raavittiin irti ja lakaistiin roskiin, jotta asvaltti pääsisi paremmin oikeuksiinsa, mustaan loistoonsa. Myrkky viimeisteli lopputuloksen, jos ne eivät ymmärtäneet muuten nääntyä. Samalla myrkyllä hoituivat kimalaiset. Jätettä kertyy aina vain lisää. Kun olen päässyt matkan loppuun, tiedän että valtava pöly- ja rauniovuori on muuttunut taakasta raaka-aineeksi.
16. Albertinkatu 10
Albertin Prässäämö
Vastapäätä pesulaa oli parkkeerattuna tummanvihreä Peugeot. Pesulan ovesta laskeuduttiin kolme porrasta alaspäin, punaharmaaruudulliselle kaakelilattialle. Edessä oli myyntitiski, jonka päällä oli kassakone, teräspiikki kirjanpidon kuitteja varten, tuhkakuppi asiakkaille ja tiskin edessä korkea jakkara. Oikealla puolella oli valtava suhiseva höyryprässi, johon nojasi mies lukien Hesaria. Hänellä oli valkoinen työtakki ja mustat puukengät. Mies oli hyvin kaunis ja ystävällisen näköinen, kun hän nosti katseensa lehdestä. Isä. Usein lempeä hymy kätkee suurimman tuskan. Eräänä päivänä hän sitten kiipesi tikapuille vaihtaakseen palaneen lampun tilalle uuden. Korvasta norui lattialle verilammikko.
Sali 3.4
Petra Tiirikkala (1894-1984)
Tanskalaisesta Petra Aasmullista tuli monien vaiheiden jälkeen suomalainen valokuvaaja Petra Tiirikkala. Aasmull aloitti uransa hovivalokuvaaja Karl Andersonin oppilaana Oslossa. Sen jälkeen hän työskenteli ruotsalaisissa ja tanskalaisissa kuvaamoissa ja 1910-luvun alussa myös Helsingissä, Carl Kleinin studiossa. Avioliitto ja perheen perustaminen suomalaisen Lauri Tiirikkalan kanssa keskeytti Aasmullin valokuvaajanuran.
Leskeksi jäätyään 1938 Petra Tiirikkala palasi valokuvaajaksi, uudisti ammattitaitoaan valokuvauskursseilla Tanskassa ja perusti Helsingissä ateljeen omalla nimellään. Omassa studiossaan Helsingin Tarkk’ampujankadulla Petra Tiirikkala teki aluksi kuvien värityskokeiluja ja noudatteli piktorialistisen pehmeäpiirtoisuuden ihanteita, mutta kehitti sittemmin tyyliään yhä modernimpaan suuntaan. Omaleimaisimpia ovat mustavalkoiset low key tai high key -lähikuvat, joissa täysin musta tai valkoinen tausta korostaa kuvattavan hahmoa.
Nancy Pietinen (1888–1967)
Viipurilaissyntyinen Nancy Pietinen oli Pietisten valokuvaajaperheen taiteellisesti lahjakas voimahahmo, joka harrasti valokuvausta jo nuoruudessaan. ”Pietisen klaani” – puoliso Aarne ja pojat Matti ja Otso – perusti Suomen suurimmaksi kasvaneen valokuva-alan yrityksen, jonka toimintaan prokuristi Nancy Pietinenkin osallistui. Valokuvaajana hänen painopisteekseen muodostui kuitenkin 1920-luvulta lähtien taiteellinen valokuvaus, jossa hän saavutti menestystä kilpailuissa ja näyttelyissä.
Maalausopinnot Wäinö Aaltosen yksityisoppilaana toivat Nancy Pietisen kuviin kuvataidevaikutteita. Hän kuului Emmi Fockin ohella Suomessa harvalukuiseen alastontutkielmien tekijöiden joukkoon ja käytti malleinaan niin kasvavia poikiaan kuin miniöitäänkin. Muiden Pietisten tavoin Nancy hallitsi suvereenisti valokuvaustekniikan ja valaistuksen. Taidevalokuvauksessa kovimmat kilpailijat löytyivätkin omasta perheestä. Valokuvaaja Hilja Raviniemi muisteli Otso Pietisen sanoneen: ”Äiti on meistä paras.”
Tehtävä
Valitse
unohdettujen naiskuvaajien töitä
ja tee niihin rinnakkaisteos.
Elina & Hannele
A Woman behind a Thin Fabric, 2021
Nainen ohuen kankaan takana
Hannele Rantala
Länsimaisen taidehistorian hienoimpia ja arvoituksellisimpia muotokuvia on venetsialaisen renessanssimestarin Tizianin maalaus kardinaali Filippo Archintosta vuodelta 1558. Archinton askeettinen muotokuva läpikuultavine verhoineen on Hannele Rantalan teoksen tärkein kuvallinen lähde. Myös Rantalalle läheinen Francis Bacon viittasi 1950–60-lukujen viiltävän traagisessa teossarjassaan samaan maalaukseen. Baconin maalausten rujot paavit ovat oman valtansa yksinäisiä vankeja, olemassaolon kauhun henkilöitymiä.
Peittäminen ruokkii mielikuvitusta ja saa meidät katsomaan toisin. Monet taiteilijat ovat kuvanneet itseään tai mallejaan hunnun, verhon tai naamion takaa. Vaikutus voi olla viettelevä, kuten Nancy Pietisen alastontutkielmassa vuodelta 1945. Se voi olla myös keino suojautua ja tehdä itsensä näkyväksi vain osin. Hannele Rantala kuvaa teoksessaan harsomaisen kankaan puoliksi verhoamaa itseään, joka kohdistaa katseensa suoraan katsojaan. Hänen taiteensa tärkeitä teemoja on läsnäolon ja poissaolon rajapinta, itsensä alttiiksi asettamisen ja etäännyttämisen välinen suhde. Klassisen puolivartalomuotokuvan perinnettä noudattava teos ammentaa Tizianin ja Baconin maalausten väkevästä psykologisesta latauksesta ja herättää kysymyksiä siitä mitä me haluamme peittää ja mitä paljastaa.
Kuvasiskot
Margit Ekman (1919–2011) & Eila Marjala (1919–1983)
Margit Ekmanin ja Eila Marjalan johtama Studio Kuvasiskot oli suomalaisen muotokuvauksen väriläiskä. Kuvasiskot olivat edelläkävijöitä värikuvauksessa, jolle he omistautuivat jo 1950-luvulta lähtien. Mustavalkoiseen kuvaan tottuneelle yleisölle Kuvasiskojen väkevä värimaailma vaati aluksi sulattelua. Studiokuvaukseen suhtauduttiin yleisesti leipätyönä, mutta näyttelyissään ja kirjoituksissaan Kuvasiskot puolustivat hanakasti studiomuotokuvan asemaa taiteena. Temperamenttinen ja omanarvontuntoinen kaksikko ottikin usein yhteen valokuvamaailman vaikuttajien kanssa.
Lukemattomilla suomalaisilla on säilynyt muisto käynnistä Kuvasiskojen studiossa. Seurapiireissä viihtyneet muotokuvataiteilijat ikuistivat myös runsaasti niin politiikan kuin kulttuurinkin raskassarjalaisia. Kuvasiskojen muotokuvatyyliä määritti halu tuoda esiin kuvattavan persoonallisuus. Margit Ekmanin sanoin: ”Se muuri, millä me ihmiset itseämme suojaamme, on aika ohut. Meidän valokuvaajien tehtävä on vaan porata reikä muuriin.”
Sali 3.3
Emmi Fock (1898–1983)
Saksassa syntynyt mutta Suomen Turussa uransa tehnyt Emmi Fock oli suomalaisen muoti- ja muotokuvauksen modernismin keskeisiä valokuvaajia. Fock hankki 1900-luvun alussa alalle harvinaisen kattavan koulutuksen: hän opiskeli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa maalausta Victor Westerholmin johdolla ja valokuvausta Kölnin taidekoulussa. Lisäoppia kartutti työskentely Saksassa, Maarianhaminassa ja Tukholmassa.
Vuonna 1922 Fock perusti Turkuun seurapiirien muotokuvaukseen erikoistuneen Atelier Irmelinin. Fock suuntautui myös muotikuvaukseen ja toteutti tuote- ja muotikuvia pääasiassa turkulaisille muotitaloille ja vaatevalmistamoille. Hän kuvasi myös suomalaisen varieteemaailman tähtiä, tärkeimpänä mallinaan tanssija Mary Wallén.
Tehtävä
Valitse
unohdettujen naiskuvaajien töitä
ja tee niihin rinnakkaisteos.
Elina & Hannele
Head with Closed Eyes / Head with Open Eyes, 2019
Pää suljetuin silmin / Pää avoimin silmin
Elina Brotherus
Elina Brotheruksen teos Head with Closed Eyes / Head with Open Eyes syntyi joulukuussa 2019 Omanissa, jossa hän työskenteli paikallisten naistaiteilijoiden kanssa The Wapping Projectin ja British Councilin kutsumana. Teos on kuvattu hylätyssä kylässä, kulttuurisessa ja sosiaalisessa ympäristössä, jossa naisten puheoikeuden ja ilmaisunvapauden rajat on määritelty toisin kuin länsimaissa.
Teoksen nimi on suora lainaus norjalaiselta Kurt Johannessenilta, jonka taiteeseen Elina Brotherus tutustui tehdessään tilausteosta Nicolai Tangenin taidekokoelmaan Norjan Kristiansandissa. Brotherus on todennut, että hänen taiteessaan asioita tapahtuu koko ajan päällekkäin ja rinnakkain. Emmi Fockin 1930-luvun alastontutkielman herättämä mielikuva Andromedasta, kiveen kahlitusta tarujen prinsessasta, yhdistyy teoksessa Johannessenin performansseihin ja Brotheruksen kokemuksiin arabinaistaiteilijoiden todellisuudesta.
Genital Panik (Freud’s Study), 2018
Genital panik (Freudin työhuone)
Elina Brotherus
Näyttämönä on Sigmund Freudin museoidun vastaanoton odotushuone Wienissä. Elina Brotheruksen yllä olevan T-paidan teksti on viittaus feministisen avant-garden pioneeriin, itävaltalaiseen VALIE EXPORTiin (s. 1940), jonka kanssa Brotherus on tehnyt myös yhteistyötä. Psykoanalyysia, naisen hysteriaa ja valtarakenteita taiteessaan tutkineen VALIE EXPORTin tunnetuimpiin performansseihin kuuluu Aktionshose: Genitalpanik (1968). Esityksessään taiteilija kulki müncheniläisessä pornoelokuvateatterissa, yllään housut, joista haaroväli oli leikattu auki ja – oman kertomansa mukaan – ase kädessään.
VALIE EXPORT halusi nostaa miesten esineellistämän naisen itsenäiseksi ja luovaksi toimijaksi, oman tarinansa rohkeaksi kokijaksi ja kertojaksi. Elina Brotheruksen Genital Panik tekee kunniaa myös Emmi Fockin itsetietoisen ja anteeksipyytelemättömän naisen kuvaukselle. Lähes sata vuotta sitten otettu kuva henkii sitä uhmakasta vapautuneisuutta, jota Brotheruksen mukaan naiset edelleen tarvitsevat.
Portrait of Marcello as a Victorian Baby, 2020
Marcellon muotokuva viktoriaanisena vauvana
Elina Brotherus
Emmi Fockin studiokuva naisesta ja koirasta on innoittanut Elina Brotheruksen kuvaamaan itsensä ja koiransa Marcellon viktoriaanisen kuvatyypin hengessä. ”Hidden Mother” oli daguerrotypian aikana yleinen tapa kuvata lapsia siten että liikkuvaista lasta paikallaan pitävä äiti oli häivytetty taustalle vaatteen tai verhon taakse tai naamioitu tuoliksi. Näille kuville on luonteenomaista aavemainen tuntu, kun äiti on samaan aikaan sekä läsnä että poissa. Brotheruksen uusi teos viittaa myös hänen omaelämäkerrallisiin sarjoihinsa Annonciation (2009–2013) sekä Carpe Fucking Diem (2011–2015). Ne käsittelevät tahattoman lapsettomuuden aiheuttamaa surua, mutta myös tilanteeseen sopeutumista ja elämän jatkumista. Näistä kuvista tunnetuimpia on My Dog Is Cuter Than Your Ugly Baby (Koirani on söpömpi kuin sinun ruma vauvasi), jossa katsojalle keskisormeaan näyttävä Brotherus pitää sylissään mäyräkoiran pentua.
Tehtävä
Musiikkiteos.
Elina
Väliaikamerkki, 2021
Hannele Rantala
Väliaikamerkki
Kuvittele ääni, joka tulee lumisesta metsästä.
Kuvittele tauko.
Kuvittele ääni, kun orava pudottaa kävyn.
Kuvittele ääni, kun lunta putoaa oksalta maahan.
Kuvittele ääni, kun viululla soitetaan yhtä nuottia.
Kuvittele radion väliaikamerkki.
Kuvittele tauko.
Kuvittele äänetön metsä.
Kuvittele pimeä, varjossa oleva maa.
Kuvittele kaukaa kuuluvaa musiikkia.
Kuvittele ääni, kun viulusta katkeaa kieli.
Kuvittele sen virittämistä.
Kuvittele kielettömän viulun äänetöntä soittoa.
Kuvittele tauko.
Kuvittele vapaa tahto tehdä hyvää tai pahaa.
Kuvittele mitä tapahtuu tämän jälkeen.
Kuvittele tie paratiisiin.
Kuvittele paratiisi.
Älä kuvittele, paratiisi on ajatusten umpikuja.
Kuuntele tasatunnein keittiön käkikellon ääntä.
Hetkessä on kevät.
Hetkessä on syksy.
Sinua minä eniten ajattelen.
Kuvittele halpa kopio.
Kuvittele ääni, kun kuva talvisesta metsästä rypistetään.
Sali 3.2
Tehtävä
Älä välitä niistä.
Jatka luomista.
(Yoko Ono, from the book Live in the Light of Hope, Bakhåll 2018)
Elina
Never Mind Them. Keep Creating. 2021
Älä välitä niistä. Jatka luomista.
Elina Brotherus
Hundred Heroines: Women Photography Today on kansainvälinen yhteisö, jonka tavoitteena on naisvalokuvaajien maailmanlaajuisen arvostuksen edistäminen. Se tuo esiin taiteilijoita, jotka ovat murtaneet lasikattoja ja haastaneet tapaamme nähdä ja kuvata maailmaa. Elina Brotherus valittiin ainoana suomalaisena taiteilijana vuoden 2018 ”sadan sankarittaren” joukkoon.
Hundred Heroines –yhteistyöhön liittyvässä julisteessa Brotherus on kuvannut itsensä Lontoon suffragettimonumentin äärellä. Gillian Wearingin veistos vuodelta 2018 kuvaa brittiläistä tasaarvon esitaistelijaa Dame Millicent Fawcettia. Se on ensimmäinen naista esittävä ja myös ensimmäinen naistaiteilijan tekemä julkinen taideteos Lontoon parlamenttitalon aukiolla. Fawcettilla on käsissään tunnettu iskulauseensa Courage calls to courage everywhere. Tämä on viittaus Wearingin 1990-luvun valokuvasarjaan, jossa hän oli pyytänyt satoja tuntemattomia kirjoittamaan lapulle mitä he itse haluaisivat sanoa – ei mitä muut haluaisivat heidän sanovan. Elina Brotheruksen teos kytkeytyy laajempaan tasa-arvon vaateeseen, mutta myös rohkeuteen ja välttämättömyyteen löytää oma henkilökohtainen ääni.
Hylätty II, 2022
Hannele Rantala
Ateneumin rakennuksessa vuoteen 1982 toimineen Taideteollisen korkeakoulun kaksiviikkoiset pääsykokeet järjestettiin B-portaan suuressa piirustussalissa, joka on nyt museon lipunmyyntiaula. Kun päätökset sisään päässeistä oli tehty, lista opiskelijoista kiinnitettiin piirustussalin puuoveen, josta kouluun pyrkineet kävivät katsomassa onko heidän nimensä listalla.
Kirje nuorelle runoilijalle on tytölle, joka seisoo ovella katsomassa listaa kouluun hyväksytyistä oppilaista. Vuonna 1973 en päässyt kouluun opiskelemaan valokuvausta. Minulle kerrottiin, että hylkäämisen syy oli sukupuoleni. Valokuvaajan ammatti oli valitsijoiden mukaan liian raskas naiselle.
Myöhemmin sitten pääsin kouluun sisään ja astuin monta kertaa ovesta piirustussaliin opiskelemaan piirustusta ja maalausta. Pettymys ja suru säilyi kuitenkin jossain taustalla, se oli läsnä joka kerta kun avasin oven.
Käsi edustaa minulle kosketusta, yhteyttä ihmisten välillä. Teos jatkuu 1. kerroksen lipunmyyntisalissa, ja kullanvärisiä kämmenenjälkiä voi näyttelyn aikana löytää myös ympäri Helsinkiä.
Helsingissä helmikuussa 2022
Hannele Rantala
Tehtävä
Kosketa taivasta
ja säilytä siitä itselläsi pala.
Hannele
Artist as Mirror | Artist as Fountain | Artist as Lamp, 2019
Taiteilija peilinä | Taiteilija suihkulähteenä | Taiteilija lamppuna
Elina Brotherus
Elina Brotheruksen teossarja liittyy kysymykseen siitä, miten taiteilijat näkevät roolinsa maailmassa ja miten he muokkaavat omaa julkisuuskuvaansa. Taiteilija viittaa M. H. Abramsin tunnettuun teokseen The Mirror and the Lamp (1953), jonka mukaan aina 1700-luvun lopulle asti taide ymmärrettiin todellisuutta heijastavana peilinä. Romantiikan aikakaudella jäljittelyn tilalle nousi ilmaisun korostuminen. Tuolloin voimistui ajatus säteilevästä taiteilijanerosta, joka oli kuin maailmaa valaiseva lamppu tai pulppuava suihkulähde.
Pala taivasta on vangittu peiliin magrittemaisen surrealistisessa teoksessa Taiteilija peilinä, kun taas ironinen Taiteilija suihkulähteenä kytkeytyy suoraan yhdysvaltalaisen Bruce Naumanin valokuvasarjaan vuosilta 1966–1967. Nauman käytti tuohon aikaan monissa teoksissaan lausetta ”Aito taiteilija on ihmeellinen valaiseva suihkulähde.” ja leikitteli kliseellä taiteilijasta nerona, joka suoltaa yleisölleen mestariteoksia ehtymättömänä virtana.
Tehtävä
Kuvaa kaksi samanlaista asiaa
ja tarkastele niiden eroja.
Hannele
Tehtävä
Minuuttiveistos.
Elina
Sali 3.1
Tehtävä
Figure-toi,
tu es l’auteur
de ce tableau.
Tu es
le tableau.
Kuvittele:
Olet tämän taulun
tekijä.
Sinä olet
taulu.
(Rémy Zaugg, kirjasta Le tableau te constitue et tu constitues le tableau, projets Kunstmuseum Luzern, 1991)
Elina
Self-Portraits with Self-Portraits
Omakuvia omakuvien kanssa
Elina Brotherus
Vintage-valokuva, 1981
Maalaus (nimetön), 1997
Self-Portraits with Self-Portraits 1, 1998
Omakuvia omakuvien kanssa 1
Self-Portrait with Self-Portrait with Self-Portrait, 2021
Omakuva omakuvan ja omakuvan kanssa
Sveitsiläinen käsitetaiteilija Remy Zaugg (1943–2005) tutki taiteessaan sanojen merkitystä ja havainnointia, joiden kautta me muodostamme käsityksemme maailmasta. Zaugg pyrki lisäämään katsojan tietoisuutta havainnoistaan. Elina Brotheruksen kaleidoskooppinen omakuvien jatkumo on Zauggin ajattelun innoittama. Brotheruksella on teoksissaan kaksinainen rooli: hän on samanaikaisesti taiteilija ja katsoja, mutta myös malli, katseen kohde – hän sekä näkee että tulee nähdyksi. Lisäksi hän on tekijä, joka päättää mitä ja miten kuvassa esitetään.
Aikamatkan kaltainen omaelämäkerrallinen installaatio koostuu useasta osasta. Varhaisin on äidin ottama kuva yhdeksänvuotiaasta Elinasta vuodelta 1981, vastikään kuolleen isän valokuvan näkyessä taustalla. Vuonna 1997 valmistunut temperamaalaus syntyi Taideteollisessa korkeakoulussa Thomas Nyqvistin kurssilla, jossa tehtävänantona oli valita jokin valokuva ja tehdä sen pohjalta maalaus. Seuraavana vuonna Brotherus kuvasi itsensä studiossa tämän maalauksen kanssa. Viimeisimmässä, 2021 toteutetussa kuvassa taiteilija seisoo vuoden 1998 valokuvateoksen vieressä. Tällainen päättymätön ketju on uutta hänen taiteessaan, ”jotain joka piti tehdä valmiiksi, koska haluan nähdä miltä asiat näyttävät kuvina”.
Tehtävä
Rakas ystävä,
kuvittele kaukainen maa.
Etsi maailman keskipiste
ja seiso siinä hetki.
Lähellä kaikki on tarkkaa, selvää,
mutta mitä kauemmaksi kuljet
sitä hämärämmäksi kuva muuttuu.
Ylitä silti raja.
Hannele
Tehtävä
Rakas ystävä,
sammuta valot huoneesta
ja katso mitä jää jäljelle.
Rakenna labyrintti ja näe
mitä sen keskeltä löydät.
Hannele
Tehtävä
Tee teos,
joka liittyy mittaamiseen.
Elina
Tehtävä
Varasta jotain ja käytä sitä omassa työssäsi.
Tee väärennös.
Hannele
Wanderlust, 2020
Vaellushalu
Elina Brotherus
Lofooteilla vuonna 2004 kuvattu Der Wanderer 2 on Elina Brotheruksen tunnetuimpia teoksia. Caspar David Friedrichin ikoniseen maalaukseen Vaeltaja sumumeren yllä (1818) pohjautuva valokuva kuuluu 2000-luvun alun sarjaan The New Painting, jonka lähtökohtana oli klassinen länsimainen maalaustaide.
Uudessa teoksessaan Elina Brotherus lainaa sekä itseltään että Friedrichiltä. Katsojalle selkänsä kääntänyt, vuoden 2004 valokuvasta tuttuun pitkään takkiin verhoutunut hahmo on tunnistettava. Myös maisema itsessään on useimmille suomalaisille tuttu ja luo assosiaatioita taidehistorian klassisiin kansallismaisemiin. Teos syntyi Kolilla marraskuussa 2020, kun enimmäkseen ulkomailla työskentelevä Brotherus ei kyennyt koronan vuoksi matkustamaan Suomen ulkopuolelle.
Friedrichin Vaeltaja seisoo katsojan tiellä ja peittää selällään ison osan maisemaa. Maalaus onkin ennen kaikkea kuva katsomisesta. Brotheruksellakin on kantamuksenaan ”koko tämä länsimaisen katseen apparaatti, jonka kuitenkin omin ja käyttelen sitä niin kuin huvittaa”.
Tehtävä
Läsnä on jotain näkymätöntä, jotain unohdettua.
Ja juuri silloin muistan kaiken:
yhden poissaolossa loistaa toisen läsnäolo.
Hannele
Taiteilijoiden kiitokset
Elinan kiitokset
Lauri Astala
Del Barrett / Hundred Heroines, UK
Marie Docher Julie Faitot / Galerie Duchamp, Yvetot
Marcel Fortini / Centre méditerranéen de la photographie, Bastia
Hlynur Hallsson / Akureyri Art Museum
Ilona Ilottu / Dog Design, Helsinki
Kurt Johannessen
Marianne Jørgensen, Margrete Møller / Sculpture Village Selde
Petri Kuokka / Aarnipaja, Helsinki
Nelly Laitinen, Janne Rentola / Svenska litteratursällskapet
Bettina Leidl, Verena Kaspar-Eisern / Kunst Haus Wien
Vikki Leroux
Hassan Meer / Stal Gallery, Muscat
Eglantine Mercader / gb agency, Paris
Marta Michalowska, Thomas Zanon-Larcher / The Wapping Project, Lontoo
Christiane Morsbach / Museum Kunst der Westküste, Alkersum, Föhr
Navneet Raman / Kriti Art Gallery and Artist Residency, Varanasi
Anna-Kaisa Rastenberger
Claude Renouard / Conseil général de l’Yonne
Louma Salamé / Fondation Boghossian – Villa Empain, Bryssel
Nicolas Savary / CEPV, Vevey
Max Savikangas
Véronique Souben
Erwin Wurm
Centre méditerranéen de la photographie, Bastia
Fondation Boghossian – Villa Empain, Bryssel
FRAC Normandie, Rouen
Hundred Heroines, UKMuseum Kunst der Westküste, Alkersum, Föhr
Sculpture Village Selde, Selde
The Wapping Project, London
Hannelen kiitokset
Leena Hemming
Jorma Hinkka
Aino Karhu
Liisa Kotilainen
Timo Lagerström
Jukka Lehtinen
Vesa Poutiainen
Mikko Rimminen
Aunus Salmi
Kari Soinio
Tuomo-Juhani Vuorenmaa
SKR Uudenmaan rahasto / Uusimaa Regional Fund
Suomen Kulttuurirahasto / Finnish Cultural Foundation