On taas Venetsian biennaalin aika. Jokaista biennaalia verrataan vähintäänkin aikaisempaan. Ja jokaisen odotusarvo rakentuu jotakuinkin niin, että biennaalin pitäisi olla parempi kuin edelliset. Kokonaisuuksista nousee aina voittajia, mutta myös rimanalituksia. Tänä vuonna brittitaiteilija Damien Hirstin meganäyttely sai monet kaiken nähneet biennaalivieraat jopa hermostumaan.
Ensimmäinen Venetsian biennaali järjestettiin vuonna 1895 ja sittemmin tästä on kasvanut maailman mittakaavassa yksi tärkeimmistä taiteen näyttämöistä. Suomi avasi oman paviljonkinsa, Alvar Aallon suunnitteleman, vuonna 1956. Ensimmäinen Suomea uudessa paviljongissa edustanut taiteilija oli tuolloin jo edesmennyt Helene Schjerfbeck, jonka omakuvien sarja tuijotti silloista taideväkeä keskellä aurinkoista Venetsiaa.
Tänä vuonna Suomen paviljongissa oli Erkka Nissisen ja Nathaniel Mellorsin vuoro. Paviljonkiin jonotettiin, eikä sieltä tultu ulos. The Aalto Natives -teos haluttiin katsoa alusta loppuun. Munamaisen tyypin ja laatikkopään silmät ja hulvaton dialogi vangitsivat. Onneksi tämän pariin pääsee heittäytymään Suomessakin, kun teos ja sen ympärille koottu näyttely esitetään keväällä 2018 Kiasmassa.
*
Aikojen alussa biennaali rajoittui kansallisten paviljonkien alueelle, Giardiniin. Sittemmin se on levinnyt villisti ympäri kaupunkia. Taide täyttää vapaana olevat palatsit ja kirkot ja se näkyy performansseina aukioilla. Taidetta on kaikkialla, myös siellä, missä et välttämättä odota.
Itse osuin pariin performanssiin, joista toinen naurattaa vieläkin. Näyttely oli Future Generation Art Prize @ Venice 2017 Palazzo Contarini Polignacissa. Tanskalaisen taiteilija Christian Falsnaesin teos Feed syntyi meistä katsojista, jotka tietämättään kävelivät keskelle teosta kuin muurahaiset ansaansa.
Ohjaaja kehotti meitä ottamaan toisiamme olkapäistä. Koskemaan. Tunnustelemaan. Takanani olevalla miehellä oli vaikeuksia päättää uskaltaako hän oikeasti panna kätensä olkapäilleni. Ei uskaltanut. Sen sijaan hän päätyi naputtelemaan hartioitani…. ennen kuin luikki… kröhöm, täytyy mennä… hiljaa rivistä. Aikaa kului ja saimme määrätietoiselta ohjaajalta uusia tehtäviä. Suoriutumisemme projisoitiin valkokankaalle, jota muut tilaan saapuneet katsoivat. Lopulta meitä oli jäljellä kolme. Ja loppuihan se kärsivällisyys sitten meiltäkin.
Hajaannuimme. Jäin miettimään, keitä nämä kaksi muuta henkilöä mahtoivat olla. Olimme kuitenkin yli puolen tunnin ajan vetäneet monologia kukin omalla kielellämme, katselleet toisiamme silmiin, ottaneet kontaktia, pitäneet kiinni reippaasti. Luoneet puolivahingossa, vaikkakin ohjattuna, melko meditatiivisen yhteiskokemuksen.
Myöhemmin törmäsin pariskuntaan Damien Hirstin näyttelyssä Treasures from the Wreck of the Unbelievable. Toinen oli taiteilija, toinen SMK:n eli Statens Museum for Kunstin työntekijä Kööpenhaminasta. Let’s keep in touch sai kokonaan uuden merkityksen.
*
Biennaalissa skannataan kokemuksia ja signaaleja. Jotenkin mieleen tulevat elokuvien speed dating -kohtaukset. Pointtina on saada nopeasti selville mitä kannattaa nähdä, mihin ei kannata uhrata aikaa, jota kaikilla oli kuitenkin aivan liian vähän suhteessa siihen, kuinka paljon taidetta kaupungissa on tarjolla. Paviljongeista nousivat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Sveitsi. Ja Romania, joka yllätti kaikki esittämällä jo 1960-luvulla ensi kertaa Venetsiassa esiintyneen Geta Brătescun näyttelyn. Pohjoismaiden paviljonki oli ok. Tanskalaiset pitivät omaansa tänä vuonna nolona.
Pääpaviljonkia kuvattiin latteaksi ja se myös oli sitä lukuun ottamatta muutamia ilahduttavia kohtia kuten brittitaiteilija John Lathamin (1921–2006) teoksia.
Eniten mielipiteitä jakoi Damien Hirst, jonka Punta della Doganassa ja Palazzo Grassissa järjestetty näyttely veti eräänlaiset övereiden överit. Andrew Russeth kuvasi ARTnewsissä näyttelyä huonoimmaksi nykytaiteen näyttelyksi ikinä. Masentavaksi ja tyhjäksi. The Guardianin Laura Cummings puolestaan antoi näyttelylle neljä tähteä ja analysoi sen myös perusteellisesti.
Hirst on härnännyt aina rajoja ja niin tälläkin kertaa. Isommin, komeammin ja kalliimmin. Näyttävämmin ja vielä vähän paremmin kuin muut. Näyttely pauhasi alusta loppuun kuin täysillä soittanut sinfoniaorkesteri. Jättiläismäisiä veistoshahmoja korallien peitossa. Egyptiläistyyppisiä veistoksia. Kulta-aarteita. Aseita, astioita…kaikkea mitä voi kuvitella nousevan merenalaisista kaivauksista. Dokumentaatiofilmejä ja valokuvia sukellusreissuilta. Laivan rekonstruktion pohjalta rakennettu pienoismalli. Kokonaisvaltainen narraatio, jonka sisälle oli helppo tulla imaistuksi.
Lieneekö niin, että juuri näyttelyn ylivertainen mittakaava alkoi ottaa katsojia päähän. Taju siitä, että taiteilija on tahtipuikon heiluttaja ja käsikirjoittaja, joka näyttää suurelle joukolle teosten toteuttajia kuinka kokonaisuus luodaan. Loppupeleissä Hirstin kokonaisuus ei kuitenkaan juuri eroa esimerkiksi renessanssimestarien työskentelytavasta. Tuolloin työllistettiin kokonaisia joukkoja toteuttamaan kirkkojen ja palatsien maalauskoristeluita.
Näyttelyn käsikirjoitus oli taitava. Uponnut atlantis, merenpohjasta löytyneet aarteet ja niiden esillepanosysteemi, joka imitoi huolellisesti kulttuurihistoriallisten museoiden luokittelukäytäntöjä ja esteettistä kieltä. Kaikki stemmasi, jopa liian pienellä kirjasintyypillä printatut nimilaput, joiden lukemiseksi oli kumarruttava joka kerta hieman liian alas.
Siinä sitä, nöyryyttä taiteen edessä.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Kaikki valokuvat Damien Hirstin teoksesta Treasures from the Wreck of the Unbelievable. Kuvat: Susanna Pettersson.