Jokainen meistä tarvitsee ammatillisia kirittäjiä, jotka innostavat pyrkimään kohti tavoitteita. Kehuvat, kun joku asia on mennyt nappiin. Ja kehuvat silloinkin, kun mikään ei ole mennyt nappiin. Tätä kultakaivosta – toisilta oppimista ja toisten kanssa keskusteluun heittäytymistä – meidän tulisi osata hyödyntää häpeilemättömän intohimoisesti.
Brittiläisen sanomalehti Guardianin 7. elokuuta 2017 julkaistu artikkeli Martin Rothin kuolemasta pysäytti vauhdista. Tutustuin Rothiin asuessani Lontoossa. Hän toimi vuosina 2011–16 Victoria & Albert Museumin johtajana ja kävin tapaamassa häntä aina silloin tällöin. Meillä oli samat kiinnostuksenkohteet ja paljon juteltavaa kansainvälisestä politiikasta kävijäprofiileihin.
Välillä istuimme hänen työhuoneessaan. Toisinaan taas joimme kahvia museon sisäpihan portailla. Museologia yhdisti meitä: hän väitteli vuonna 1987 museoiden ja näyttelyiden historiallisesta poliittisesta kontekstista Saksassa 1871–1945. Oma väitöskirjani käsitteli Suomen Taideyhdistyksen kokoelmahistoriaa sen varhaisimmista vuosikymmenistä aina Ateneum-rakennuksen avaamiseen vuonna 1888 asti. Tutkimukseni osoitti, kuinka saksankielinen Eurooppa ja South Kensington Museum eli nykyinen V&A vaikuttivat suomalaiseen kenttään.
Ei liene yllätys, että mietimme Rothin kanssa museoita ja niiden roolia yhteiskunnassa. Puhuimme näyttelyiden merkityksestä, aiheista, jotka innostavat ja kiinnostavat. Ja keskustelimme kokoelman kartuttamista koskevasta vastuusta.
Rothin aikana V&A otti reippaita askeleita uusiin suuntiin. Museo alkoi tuottaa esimerkiksi pop-musiikin ja muodin supertähtien näyttelyitä David Bowiesta (2013) Alexander McQueeniin (2015). Näyttelyistä tuli ilmiöitä. Bowien näyttelyn näki yksinomaan Lontoossa 312 000 kävijää. Kansainvälisellä kymmenen kaupungin kiertueella luvut moninkertaistuivat.
V&A alkoi myös hankkia kokoelmaansa ajankohtaisobjekteja. Kun lehdistössä puhuttiin intialaisten tehtaiden halpatyövoimasta, museo hankki teinien halpamuotihalli Primarkista farkkuja ja asetti ne esille. Sama koski katuväkivaltaa, ampuma-aserikoksia ja 3D-tulostettavaa käsiasetta. Menetelmälle annettiin myös nimi: #RapidResponseCollecting. Viimeisimpiin hankintoihin kuuluu vaaleanpunainen Pussyhat. Se muistuttaa 21. tammikuuta 2017 Washingtonissa järjestetystä Trumpin hallinnon vastaisesta naisten marssista, johon osallistui puoli miljoonaa naista. Yli neljä miljoonaa naista osoitti solidaarisuutta tapahtumalle kaikkiaan 600 kaupungissa eri puolilla maailmaa. Hattu päässä.
*
Miksi Roth sitten teki niin suuren vaikutuksen? Siksi, että hän rakasti työtään. Hän oli utelias, innostava ja pelkäämätön. Hän ei ainoastaan puhunut, vaan myös toimi. Ja hän antoi avokätisesti aikaansa. Jokainen meistä tarvitsee Rothin kaltaisia henkisiä kirittäjiä, kriittisiä ystäviä ja sparraajia, jotta menestyisimme hommissamme.
Se saa myös miettimään, osaammeko riittävän rohkeasti pyytää kollegoita tai vaikkapa kokonaan toisen toimialan osaajia miettimään kanssamme asioita? Ihan sama, miksi sitä kutsutaan…mentoroinniksi, sparraamiseksi tai maailman parantamiseksi…kunhan kehitymme ajattelussamme.
Osaan kokemuksesta sanoa, että keskusteleminen on koukuttavaa. Mentorina autan, mutta opin myös koko ajan itse. Taiteesta, kulttuurista ja museoista puhuttaessa oman toimialan kollegat Suomessa ja ulkomailla ovat ihan timanttisia. Johtamisen kannalta parhaat ideat saan kuitenkin oman alan ulkopuolelta: pörssiyhtiön toimitusjohtajalta, kansainvälisten yritysten hallitusammattilaiselta ja startup-yrityksen omistajalta.
Tulevaisuuden kannalta meidän tulisi ehdottomasti kiinnittää huomiota toistemme positiiviseen sparraamiseen. Meidän tulee poistaa tulppia, luoda mahdollisuuksia, kannustaa nuorempia kollegoita kansainvälisille kentille ja kasvattaa kunnianhimon astetta. Uskaltaa enemmän. Tulokset syntyvät uskalluksesta ja uusista aloitteista. Varovaisella köpöttelyllä saadaan toki pyöritettyä hommia, mutta se onkin sitten siinä.
*
Pieni ajatusleikki havainnollistaa, missä jamassa olemme. Jos meidän tulisi nimetä vaikkapa 15 suomalaista henkilöä, joilla olisi kapasiteettia ja käytännössä osoitettua kokemusta hypätä suuren kansainvälisen museon johtoon, pelkäänpä, että lista jäisi laihanlaiseksi. Esimerkiksi nyt ajankohtaisessa Tukholman Nationalmuseetin johtajahaussa ei parveile tungokseen asti suomalaisia kandidaatteja, vaikka pitäisi. Ongelma ei ole kuitenkaan yksinomaan Suomen, vaan se koskee myös esimerkiksi muita Pohjoismaita.
Tilannetta olisi hyvä lähteä korjaamaan isosti ja tavoitteellisesti, sillä kulttuurin ja vapaa-ajan palvelut ovat kasvun toimiala. Kulttuuri- ja vapaa-ajan palvelut tarjoavat ihmisille mielekkäitä tekemisen ja kokemisen foorumeita. Tämä on erityisen tärkeä tajuta juuri nyt, kun pohdimme tulevaisuusskenaarioita ja mietimme, millaisia yhteiskunnallisen toimeliaisuuden muotoja voimme tarjota ihmisille, joiden käytössä oleva vapaa-aika tulee todennäköisimmin lisääntymään.
Isossa-Britanniassa tähän on herätty jo hyvän aikaa sitten. Kulttuurilaitosten johtamiseen erikoistuvat ammattilaiset voivat hakea korkean profiilin täydennyskoulutukseen, joka kantaa nimeä Clore Leadership Programme. Clore tuo saman pöydän ääreen visuaaliset ja esittävät taiteet, kirjallisuuden, kulttuuripolitiikan, elokuvan ja kulttuuriperinnön. Samalla se luo pohjan todella hyvälle ja laaja-alaiselle kulttuurialan verkostolle. Koska Clorea ei ole mahdollista monistaa muihin maihin (kysytty on), voisimme ihan hyvin rakentaa vastaavan pohjoismaisen koulutusohjelman.
Sitä odotellessa voi kuitenkin aloittaa tarkastelemalla omaa ja organisaation kunnianhimoa! Ei ole mitään perusteltua syytä olla pyrkimättä jatkuvasti kohti parempaa.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Valokuva ylhäällä: Alvar Aallon avajaiset kansallisgalleriassa 10.5.2017. Keskellä Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson. Oikealla Alvar Aalto -säätiön johtaja Tommi Lindh.
kuva: Kansallisgalleria / Marika Kokkinen-Eurén