Maaliskuun alusta Ateneumissa on esillä poikkeuksellisen suuri määrä teoksia. Kolmannen kerroksen näyttelytila on omistettu kahdelle lahjoituskokoelmalle. Toinen niistä on taidegraafikko Tuulikki Pietilän testamenttikokoelma. Toinen taas kajaanilaisen lehtori Tuomo Sepon mittava lahjoitus, joka hakee vertaistaan Ateneumin kokoelmahistoriasta. Tuulikki Pietilän lahjoitus avaa portit hänen koko taiteelliseen tuotantoonsa. Tuomo Sepon kokoelma kattaa parituhatta teosta, joista hän on jo lahjoittanut suurimman osan Kansallisgallerialle.
Suomalaisten taidemuseoiden kokoelmat ovat lähtökohtaisesti kokoelmien kokoelmia. Tämä tuli aikanaan selväksi, kun aloin tehdä töitä kokoelmatutkimuksen ja museohistorian parissa. Tuolloin – eli 1980-luvun lopussa – vallitseva ajatus oli jotakuinkin sellainen, että museoiden kokoelmat syntyvät tarkemmin erittelemättömällä tavalla ja lopputulos on objektiivinen. Tämä johtui siitä, että hankintoja ei liiemmin selitelty, vaikka niitä esiteltiinkin uushankintanäyttelyissä, eikä kokoelmatutkimusta vielä liiemmälti tehty.
Nuorena opiskelijana olin kiinnostunut kokoelman rakentumisen erilaisista säikeistä. Mietin monia kysymyksiä. Kuinka kokoelmia kartutetaan? Mitkä tekijät vaikuttavat hankintapäätöksiin? Kuka ylipäätään päättää? Kysymysteni lista oli pitkä ja aloin selvitellä asiaa ensin kirkasotsaisen teoreettisesti. Pian laskeuduin nöyrästi maan pinnalle ja painelin arkistoon. Löysin todella paljon kertomuksia. Ihmisiä kokoelman takana. Ja sille tielle jäin.
Sittemmin kirjoitin kasapäin artikkeleita ja kirjan suomalaisen taiteen keräilyn varhaisimmista vaiheista 1800-luvun Suomessa. Väittelin Suomen Taideyhdistyksen kokoelmahistoriasta. Käsikirjoitin muutaman dokumenttielokuvan. Matkan varrella haastattelin myös kymmeniä keräilijöitä, museonjohtajia, galleristeja ja muita taidemaailman vaikuttajia. Puhuimme siitä, mikä tekee teoksesta sellaisen, että se on yksinkertaisesti hankittava.
Monet ovat sanoneet, että teoksen pitää tuntua. Yksi viittaa vatsanpohjaan, toinen sydämeen, kolmas saattaa puhua siitä, että ”iho vaan nousee kananlihalle”. Asia on kuitenkin sama, oli kyse sitten yksityisestä keräilijästä tai julkisen kokoelman kartuttajasta. Teoksen pitää saada liikkeelle tunteita ja ajatuksia ja sen pitää olla hyvä. Yleensä sen tietää heti.
Malcolm Gladwell on kirjoittanut aihetta sivuavan kirjankin, Blink: The Power of Thinking Without Thinking (2007). Siinä katsotaan, miten mieli toimii ja kuinka päätökset syntyvät eri tilanteissa. Hän avaa sitä, kuinka ihminen voi silmänräpäyksessä vain tietää, miten asia on.
*
Taiteen keräilyssä kyse on paljolti juuri kyvystä nähdä. Se on taiteesta karttuneen tiedon ja kokemuksen syntetisointia. Taiteen keräily on myös intohimoa ja kykyä antautua taiteelle. Halua katsoa, nähdä ja ottaa selvää. Ja kyllä, mahdollisuutta ottaa myös riskejä ja uskaltaa astua alueille, joilla muut eivät vielä ole askeltaneet.
Matka taiteen parissa on seikkailullista ja palkitsevaa, mutta keräilyssä voidaan myös astua rajojen yli. Keräilyn psykologiaa tutkinut taidehistorioitsija ja psykoanalyytikko Werner Muensterberger (1913–2011) on kuvaillut, kuinka teoksen hankkimiseen liittyvä pohdinta herättää koukuttavan jännityksen tunteen. Ajatus hankinnasta tuottaa mielihyvää, joka huipentuu yleensä ostopäätöksen tekemiseen.
Jälkeenpäin tunteet voivat kuitenkin romahtaa innostuksesta syyllisyydentuntoon. Näin tapahtuu varsinkin silloin, jos teoksen hankkiminen selvästi vaikeuttaa päivittäistä elämää. Keräilyn historia tuntee lukuisia esimerkkejä. Heistä yksi oli ranskalainen taidemaalari Edgar Degas (1834–1917), joka hankki taidetta sellaisella vimmalla, että taloudenhoitajalla oli välillä tarjota vieraille vain veteen keitettyjä makaroneja. (Kokoelmasta tosin tuli aivan loistava!)
Makaroneista tavallisempi versio on kuitenkin se, että tila loppuu ja ihmissuhteet voivat olla koetuksella. Kämppä täyttyy uusista hankinnoista ja seinät eivät enää riitä. Puoliso lähtee ja lapsilta palavat päreet. Taide saattaa ihan kirjaimellisesti täyttää kaikki paikat: komerot, kaapit, kaappien päälliset ja kaikki kuviteltavissa olevat kodin paikat, joihin voi hyvällä omalla tunnolla asettaa teoksia.
Toisaalta taas taide tuo uusia ystäviä ja luo korvaamattomia ihmissuhteita. Nämä voivat olla taiteilijoita, toisia keräilijöitä tai vaikka tutkijoita ja kriitikoita. Esimerkiksi Tuomo Seppo korostaa, kuinka tärkeitä taiteilijat ovat hänelle ja viittaa muun muassa Pentti Kaskipuron (1930–2010) kanssa käytyihin pitkiin keskusteluihin, joiden aikana maailma pantiin järjestykseen – uudestaan ja uudestaan. Milloin miehet puhuivat puhelimessa tuntikausia, milloin taas Seppo oli Kaskipuron luona ja teki siinä sivussa kevätsiivouksen.
*
Monet keräilijät näkevät toiminnallaan laajemman merkityksen ja päätyvät lahjoittamaan elämäntyönsä julkisen kokoelman osaksi. Museot Suomessa ja kaikkialla maailmassa saavat olla kiitollisia näistä lahjoittamisen eleistä. Pietilän ja Sepon kokoelmissa kyse on lahjoista Suomelle. Näin yksityiset teot liittyvät osaksi suurempaa kertomusta.
Tuulikki Pietilän (1917–2009) testamenttilahjoituksen myötä Kansallisgallerialla on nyt hallussaan Pietilän koko laaja taiteellinen tuotanto. Tämä luo ensiluokkaiset mahdollisuudet tutkia hänen tuotantoaan ja kehittymistään taiteilijana. Aineiston kautta pääsemme näkemään kuinka Pietilä eteni kokeilemalla. Otti riskejä. Kokeili lisää. Ja meni koko ajan eteenpäin.
Tuomo Sepon lahjoituskokoelma puolestaan avaa näkymän ainutlaatuiseen, taiteen kannattelemaan elämään. Uskomattominta tässä tarinassa on ehkä se, että Seppo on johdonmukaisesti ja sitkeästi kohdistanut kaikki varansa taiteen hankkimiseen. Ja hän on tehnyt varmoja valintoja yksi toisensa jälkeen.
On sanottava, että toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään vastaavaan. Kun näin kokoelman ensimmäistä kertaa, se veti kerralla hiljaiseksi.
Ja se tuntui juuri niin kuin taiteen pitääkin tuntua.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Kuva ylhäällä:
Pentti Kaskipuro: Omenapuu, 1963. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kok. Tuomo Seppo.
Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen