Taidemuseot on aina nähty suuriksi institutionaalisiksi vallankäyttäjiksi, mutta niiden edustama linja ei välttämättä ole aina vastannut taidemaailman odotuksiin. Taidemuseoiden valtaan ja vastuuseen on viitattu erilaisissa keskusteluissa aina vuoden 1909 Futuristisesta manifestista alkaen. Leimallista keskustelulle on ollut instituutiokritiikki. Nyt puhuttavia aiheita ovat esimerkiksi yhteiskunnallisuus ja raha.
Taidemuseoilta odotetaan paljon. Museoihin koetaan myös laajaa omistajuutta. On helppoa olla jotain mieltä esimerkiksi siitä, mitä taidemuseoiden halutaan tehtävän ja mitä ne eivät missään nimessä saisi tehdä. Selvää on myös se, että se mikä puhuttelee yhtä, voi toisen mielestä olla pahasti pielessä.
Taidemuseoihin kohdistuva instituutiokritiikki syntyy tyypillisimmillään taiteen kentällä. Se reagoi joko siihen, että mikään ei muutu tai siihen, että asioita aletaan tehdä toisin kuin aikaisemmin. Samat teemat nousevat esiin, eri aikoina ehkä hieman eri tavoin sanotettuina. Kenellä on oikeus päättää, mitä kokoelmaan hankitaan? Mitä ja miten taidetta esitetään? Miten siitä puhutaan, kuka puhuu ja kuinka toiminta rahoitetaan? Erityisesti Yhdysvalloissa paitsi rahoitukseen, myös rotuun, tasa-arvoon ja sukupuoleen liittyvät kysymykset ovat herättäneet laajaa keskustelua.
Ensimmäinen museoiden olemassaolon kyseenalaistava esitys oli Filippo Tommaso Marinettin (1876–1944) Futuristinen manifesti, joka julkaistiin Le Figaron etusivulla vuonna 1909. Futuristit julistivat manifestissaan tuhoavansa museot, kirjastot ja akatemiat. Museoita verrattiin hautausmaiksi, ja kävijöiden arveltiin lähinnä mädättävän itsensä menneellä. Museot olivat manifestin mukaan vaarallisia myös taiteilijoille. Ne tukahduttivat kaiken, myös luovuuden.
Vastaavia uutta ajattelutapaa peräänkuuluttavia aloitteita oli liikkeellä muitakin. Mainitsen tässä yhteydessä vain muutaman: taiteilijat Aleksandr Rodtšenko (1891–1956) ja Wassily Kandinsky (1866–1944) pitivät kyllä museoista, mutta halusivat eroon ”museomiehistä”, jotka olivat omaksuneet ennen kaikkea saksalaisessa 1800-luvun taidehistoriankirjoituksessa vakiintuneen koulukunta-ajattelun ja jotka toteuttivat sitä ripustuksissaan. Museon johtopaikoille he esittivät taiteilijoita, joilla olisi heidän mukaansa parempi ymmärrys aikalaistaiteesta.
Toisen maailmansodan jälkeen keskustelun painopiste siirtyi Yhdysvaltoihin ja kritiikin kohde taiteilijoiden ja museoiden väliseen suhteeseen. Äänessä olivat esimerkiksi taiteilijat Robert Motherwell (1915–1991), Allan Kaprow (1927–2006), Robert Smithson (1938–1973) sekä ryhmät kuten 1980-luvulla perustettu Guerrilla Girls. Kritiikki kohdistui museoiden hallintoon, valtarakenteisiin, tapaan esittää taidetta – muun muassa. Yhdysvaltalaisten museoiden johtoon haluttiin ”oikeanlaista” taideajattelua. Kyseessä oli kiista asiantuntijuudesta ja vallasta: kuka määrittää sen, mikä on taiteessa olennaista ja hyvää.
Ja keskustelu jatkuu moniäänisenä. Yhdistävänä tekijänä kaikkina eri vuosikymmeninä esitetyille ajatuksille on se, että taiteen pitäisi saada olla vapaata. Instituutioiden nähdään jos tarjoavan mahdollisuuksia, myös rajoittavan vapautta. Ja mitä sitten tapahtuu, jos ja kun instituutio käyttää ääntään?
*
Kysymyksenasettelu on sen verran kiinnostava, että sitä kannattaa miettiä hieman tarkemmin.
Ensin taiteen vapaudesta. Olisiko taide vapaata, jos instituutioita ei olisi lainkaan? Tuolloin taide hakeutuisi yksityisten asianharrastajien seinien suojaan, mutta vain harva pääsisi siitä osalliseksi. Näin olisimme jotakuinkin siinä tilanteessa kuin 1500-luvulla, jolloin ruhtinaat kilpailivat Euroopassa keskenään siitä, kenellä oli mahtavin kokoelma. Medicit Firenzessä yleensä voittivat. Yksityisistä keräilijöistä tulisi instituutioita. Niin sanotut taidekentän ulkopuoliset esittämisen foorumit tapaavat nekin ajan mittaan institutionalisoitua.
Entä olisiko taide vapaata, jos instituutioita johdettaisiin toisin kuin nykyään? Vaihtoehtoisia tapoja voidaan varmasti tarjoilla, mutta tänä päivänä museoiden elinkelpoisuus on kiinni paitsi taiteen tuntemuksesta, hyvistä ohjelmaideoista ja tekemisen asenteesta, myös liiketaloudellisesta osaamisesta. Esimerkiksi Ateneumin taidemuseon kaikki näyttelyt, julkaisut ja tapahtumat rahoitetaan kassavirran eli pääsylipputulojen sekä vastuullisen yritysyhteistyön kautta. Kokonaisuuden pyörittäminen edellyttää samanaikaisesti kunnianhimoa ja uskallusta, mutta myös laskutaitoa.
Toiseksi äänenkäytöstä. Museot käyttävät enenevässä määrin yhteiskunnallista ääntä. Suomessa tämä on myös mahdollista ja siitä on jatkossakin pidettävä kiinni. Museoilla on mahdollisuus asettaa esille teoksia, jotka herättävät ristiriitaisiakin tunteita ja keskustelua. Jokaiselle vuosikymmenelle löytyy omat teoksensa, jotka saavat aikaiseksi suurempia tai pienempiä myrskyjä. Ne näyttäytyvät eri ihmisille eri näköisinä taustasta ja arvomaailmasta riippuen.
Ateneumissa päätimme esimerkiksi esittää graffititaiteilija EGSin teoksen Europe’s Greatest Shame #11 (2017) rakennuksen julkisivussa viime keväänä. Teos jakoi mielipiteitä: kritiikin mukaan museo ei saisi antaa tilaa poliittiselle taiteelle tai näkemyksille. Kannattajat puolestaan olivat sitä mieltä, että tänä päivänä museon nimenomaan täytyy uskaltaa puhua arvoista ja osoittaa arvojohtajuutta.
Nyt syksyllä rakensimme kokoelmanäyttelymme Suomen taiteen tarinan sisään toisen kertomuksen ja asetimme esille kaksitoista Ankallisgallerian kokoelmaan kuuluvaa teosta (eli Aku Ankan piirtäjien tulkintoja ikonisista teoksistamme). Ankallisgalleria on tuonut vieraiksemme tuhansia ja tuhansia kävijöitä, joista moni ei ole koskaan aikaisemmin käynyt museossa. Tämäkin teko on jakanut mielipiteitä: jotkut ovat sitä mieltä, että populaarikulttuuri ei sovi kansalliseen museoinstituutioon. Enemmistö kuitenkin riemuitsee. Taide saa olla myös hauskaa.
Nämä esimerkit muistuttavat siitä, että taiteen luonteeseen kuuluu rajojen ylittäminen ja kantaaottavuus. Taiteilijat näkevät, tulkitsevat ja tekevät. Tässä suhteessa taide on täysin kahlitsematonta. Ja ehdottoman vapaata.
Museot ovat taiteen vuoksi ja ihmisiä varten. Tärkeää on ymmärtää, ettei yksikään museo voi toimia one-size-fits-all -ajattelun mukaisesti. Keskustelu ja kritiikki kuuluvat asiaan.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Kuva ylhäällä:
EGS: Europe’s Greatest Shame #11 (2017). Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.