Olemme juuri avanneet New Yorkissa näyttelyn Independent Visions: Helene Schjerfbeck and Her Contemporaries. Näyttely esittää Schjerfbeckin lisäksi Ellen Thesleffin, Sigrid Schaumanin ja Elga Sesemannin teoksia ja kääntää katseen varhaiseen modernismiimme. Avajaisvieraiden palaute oli innostunutta. Moni sanoikin, etteivät Scandinavia Housen näyttelysalit Park Avenuella ole koskaan näyttäneet yhtä hyvältä.
Naistaiteilijoiden uraan, koulutukseen, näyttelyhistoriaan ja teosten hankintaan liittyvät kysymykset ovat enemmän kuin ajankohtaisia. Kun katsoo New Yorkin näyttelytarjontaa, naisilla on siinä juuri nyt näkyvä rooli.
Seuraavassa muutamia esimerkkejä. Itse ehdin omien avajaistemme jälkeen nähdä Met Breuerissa sekä brasilialaisen Lygia Papen että italialaisen Marisa Merzin näyttelyt. Lygia Papen (1927–2004) teokset kertovat geometriasta, tilasta, ympäristöstä ja väristä kiinnostuneesta taiteilijasta, joka liikkui luontevasti konstruktivismista kokeelliseen elokuvaan. Näyttely on ensimmäinen monografianäyttely koskaan Yhdysvalloissa. Myös arte poveraa edustava Marisa Merz (1926–) on ensimmäistä kertaa laajemmin esillä Yhdysvalloissa.
MoMAn Making Space: Women Artists and Postwar Abstraction esittelee puolestaan taidetta toisen maailmansodan päättymisestä noin vuoteen 1968 saakka. Esillä on satakunta teosta ja yli 50 taiteilijaa. Mukaan oli valittu maalausten, valokuvien, veistosten ja installaatioiden lisäksi myös Magdalena Abakanowiczin tekstiilejä, Lucie Rien minimalistista keramiikkaa, Vera Neumannin kankaita sekä Lina Bo Bardin suunnittelema nojatuoli. Monet näyttelyn teoksista kuuluvat viime vuonna saatuun Patricia Phelps de Cisneros -kokoelmaan.
Näyttelyn ajatuksellinen lähtökohta on hyvin samankaltainen kuin omamme. Molemmissa katsotaan naistaiteilijoiden työtä, sen tekemisen olosuhteita ja naisten asemaa paitsi yhteiskunnassa myös taiteen kentällä. Sitäkin olennaisempaa on kuitenkin katsoa vahvoja taideteoksia.
MoMA julkaisi vuonna 2010 liki 500-sivuisen kirjan Modern Women: Women Artists at the Museum of Modern Art samannimisen näyttelyn yhteydessä. Viime vuonna kirjasta otettiin uusintapainos ja aivan syystä: teos kuuluu jokaiseen kirjahyllyyn. Siinä museo nostaa esiin saamaansa kritiikkiä, jonka mukaan naiset on jätetty jotakuinkin huomiotta. Numerot puhuvat puolestaan. Esimerkiksi vuonna 1984 avattu An International Survey of Painting and Sculpture -näyttely esitteli vain 13 naistaiteilijoiden teosta, kun teosten kokonaismäärä oli 169. Women Artists Visibility Event vaati naisille näkyvyyttä. Guerrilla Girls organisoitui. Ja keskustelu jatkuu edelleen – yli 30 vuotta tapahtuneen jälkeen.
Näyttelystä New York Timesiin 13. huhtikuuta 2017 kirjoittanut Pulitzer-palkittu Holland Cotter huomauttaa, ettei MoMA ole koskaan ”nimennyt” pysyvästi esillä olevaa kokoelmaripustustaan. Kyseessähän on ikonisten teosten vaikuttava ilotulitus, joka vetää ihmismassoja vuodesta toiseen. Picassot, Matisset, Jasper Johnsit ja Pollockit ottavat yleisönsä. Cotter tiivistää ongelman yhteen lauseeseen. Hän ehdottaa kokoelmaripustukselle nimeä. ”So, I’ll name it: ’Modern White Guys: The Greatest Art Story Ever Invented’.”
Eikä tässä vielä kaikki. Tänä päivänä sukupuolia nähdään enemmän kuin perinteiset mies ja nainen.
Seuraavat viikot näyttävät, millaista palautetta omat modernit naisemme saavat New Yorkissa. Yli viisikymmentä maalausta ja puupiirrosta kertovat itsenäisten naistemme matkasta taiteilijoina. He antoivat teostensa näkyä ja äänensä kuulua. Osa elämän valinnoista oli ajalle epätyypillisiä. Hiusten leikkaaminen lyhyeksi. Yksin matkustaminen. Yksinhuoltajuuden valitseminen. Teoksista ja niiden vastaanotosta olemme kirjoittaneet kirjaan Images of the Modern Woman (2017), jonka teimme näyttelyä varten Anu Utriaisen ja Katja Ikäläisen kanssa.
Schjerfbeckillä oli tapana pohtia taidetta, taidemaailmaa ja elämän arvoja ystävilleen kirjoittamissaan kirjeissä. Näkemykset olivat välillä kärjekkäitäkin. Hän esimerkiksi vastusti naistaiteilijaksi luokittelemista. Eikä hän liioin pitänyt ajatuksesta, että näyttelyn tekemisen lähtökohtana olisi sukupuoli. Hän kirjoitti Einar Reuterille marraskuussa 1943: ”eihän näyttelyitä ole ’pelkästään miehillekään’, eikö taideteoksen pitäisi ratkaista kaikki.”
Tämäkin on hyvä pitää mielessä, kun teemme näyttelyitä. Tai katsomme niitä.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Independent Visions, Helene Schjerfbeck and her Contemporaries, Scandinavia House, New York. Näyttely on esillä 3.10.2017 asti. Kuraattorit: amanuenssi Anu Utriainen ja museonjohtaja Susanna Pettersson.