Ateneumin taidemuseo tulee saavuttamaan vuoden loppuun mennessä uuden kävijäennätyksensä. Jouluun mennessä museossa oli käynyt 426 952 taiteen ystävää. Muualla eli kaikkiaan seitsemässä maassa ja 22 kaupungissa järjestetyt näyttelyt ovat vetäneet saman verran katsojia. Suomen mittakaavassa nämä ovat huikeita lukuja. Viime kädessä lukuja tärkeämpiä ovat kuitenkin kokemukset taiteen äärellä.
Itsenäisyyspäivänä kaikkiin Kansallisgallerian museoihin oli vapaa pääsy. Ateneumin ovista kulki yhden päivän aikana 10 490 kävijää. Saleissa oli kaikkia kansallisuuksia ja kaiken ikäisiä katsojia. Yksin liikkuvia ja isommalla joukolla liikkeelle lähteneitä. Kiersin aamupäivän aikana saleissa ja tungoksesta huolimatta ihmisillä näytti olevan kivaa. Suomen taiteen tarina, Ankallisgallerian aarteita ja Veljekset von Wright puhuttelivat.
Nämä luvut kertovat meille jotain yleisöjemme suhteesta museoihin. Museot mielletään enenevässä määrin yhteisen tekemisen ja ajanvietteen paikkoina. Niihin on helppo tulla. Kaikki alle 18-vuotiaat pääsevät aina maksutta kaikkiin Kansallisgallerian museoihin. Suomen museoliiton lanseeraama Museokortti on lisännyt improvisoitujen käyntien määrää. Väittäisin, että se on myös vahvistanut yhteistä omistajuuden tunnetta ja ajatusta siitä, että kulttuuriperintö kuuluu meille kaikille. Tästä syystä en olisi lainkaan hämmästynyt siitä, että tänä vuonna Suomessa ylitettäisiin seitsemän miljoonan vuotuisen museokäynnin raja.
*
Suuret kävijäluvut ja maksullisten käyntien määrä ovat välttämättömiä toiminnan pyörittämiseksi, rahoittaahan esimerkiksi Ateneum näyttelynsä ja tapahtumansa kassavirran kautta. Keskimäärin ottaen ihmiset kuitenkin haluaisivat katsoa taidetta kaikessa rauhassa, ilman hälinää ja sentin päässä seisovia kanssasisaria ja -veljiä. Tämä sisäänrakennettu ristiriita museoiden tarpeesta saada ihmiset liikkeelle ja ihmisten toiveesta saada olla yksin teosten kanssa (jos saisi valita) ei ole museoissa uusi ilmiö, vaan melkeinpä päinvastoin.
Katsotaan vaikka Iso-Britanniaa. Museoiden perustamisen suurella vuosisadalla eli 1800-luvulla rakennettiin paljon kaupunginosakohtaisia museoita. Näistä ensimmäisiin kuului vuonna 1817 yleisölle avattu Dulwich Picture Gallery Lontoossa (siellä on muuten parhaillaan esillä Ateneumin Tove Jansson -näyttely). Tavoitteena oli tuoda taide ja kulttuuri sinne missä ihmiset ovat: saada erityisesti työväenluokka liikkeelle ja tarjota vaihtoehto pubeille.
Tässä onnistuttiinkin. Museoista tuli suosittuja. Pian sanomalehdissä alettiin julkaista artikkeleita, joissa kerrottiin kuinka työväestö oli suorastaan kansoittanut muun muassa Lontoon National Galleryn salit. Kävijämäärät kasvoivat etenkin maailmannäyttelyn 1851 siivittämänä. Valistusajalle ominaiset tavoitteet oli siis saavutettu.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. Lisääntyvät kävijämäärät toivat mukanaan myös huolia. Lapset juoksivat holtittomasti ympäriinsä samalla, kun aikuiset söivät eväitä ja joivat giniä. Hien ja vaatteista irtoavan lian nähtiin uhkaavan taideteoksia. Myös vandalismin lisääntymistä pelättiin. Lehdistössä maristiin, että ”oikeille” taiteen harrastajille ei ollut enää tilaa puhumattakaan mahdollisuudesta syventyä rauhassa taiteeseen.
*
Tänä päivänä näyttelytiloissa ei enää syödä eväitä, juoda giniä tai pissata lattialle, mutta 1800-luvun aikalaislähteistä paljastuu monia aiheita, jotka ovat edelleen ajankohtaisia: kävijöiden opastaminen, teoksia koskevan syventävän tiedon merkitys, liikkumisen ohjaaminen museotilassa ja erilaiset tavat katsoa taidetta.
Otetaan esimerkiksi vaikka yksi suosikkikirjoistani: Johan Vilhelm Snellmanin teos Saksan-matka 1840–41. Suomalainen reportteri postivaunujen Euroopassa. (Teos julkaistiin suomenkielisenä käännöksenä 2001.) Siinä yliopistoviranomaisten kanssa riitaantunut nuori dosentti Snellman karistaa kotimaan pölyt hetkeksi jaloistaan ja suuntaa Eurooppaan. Hän kirjoittaa matkaltaan kuvauksia niin Kööpenhaminasta kuin saksankielisen Euroopan lukuisista kohteista. Näiden joukossa syvennytään Dresdenin, Berliinin ja Münchenin taidekokoelmiin.
Snellman kirjoittaa sujuvasti ja kommentoi kaikkea näkemäänsä. Kaikki huomioista eivät tosin soveltuisi matkailumainoksiin. Esimeriksi Münchenistä hän totesi, että ”Münchenissä vallitsevassa elämäntavassa ei näy jälkeäkään kauneusaistista, josta sen rakennukset ja taidekokoelmat kertovat.”
Museoista hän kirjoitti yksityiskohtaisella tarkkuudella. Snellmanin mukaan kaikki ”hyvin pukeutuneet henkilöt” pääsivät arkipäivinä sisään Pinakoteekkiin, joka oli Snellmanin aikana uusi museo, olihan se avattu yleisölle vuonna 1836. Näyttelysaleissa piti pysyä salien poikki levitetyillä matoilla, mutta näyttelyluettelon ostaneet saivat liikkua tilassa vapaasti kello kymmenen ja kolmen välillä. Vuonna 1830 avatussa Glyptoteekissa puolestaan kaikkien piti kulkea vastapäivään tungoksen välttämiseksi.
Pyrkimyksenä oli toisin sanoen mahdollisimman sujuva käynti, joka olisi turvallinen esillä oleville teoksille. Pukeutumisen vahtiminen sen sijaan merkitsi kävijöiden luokittelemista varallisuuden mukaan. Sunnuntait oli sentään varattu kaupungin asukkaille riippumatta siitä mitä itse kullakin oli päällä.
Snellman suositteli kaikille myös esittelyä kokoelmista. Taide avautuisi paremmin jonkun kertomana. Lisäksi hän kirjoitti lukijoidensa opastukseksi, että ”yleinen sääntö on myös se, että kussakin taidemuseossa käydään katsomassa vain muutamia teoksia, mutta näitä moneen kertaan uudelleen. Paitsi sitä, että vain ohimennen nähty katoaa muistista täysin, myös kauneusaisti sumentuu ja nauttimisen kyky turtuu, jos rientää teoksen luota toisen luo”.
Tämä on viisas neuvo. Oikea tai väärää tapaa katsoa ei kuitenkaan ole. Jokainen tekee juuri niin kuin hyvältä tuntuu minäkin päivänä tai hetkenä. Ja nekin vaihtelevat tilanteen ja tarpeen mukaan. Omalla kohdallani saatan katsoa ja miettiä yhtä yksittäistä teosta kerta toisensa jälkeen. Käyn esimerkiksi aina katsomassa Lontoon National Galleryssa Hans Holbein nuoremman maalausta A Lady with a Squirrel and a Starling (1526-28). Tai teen täysin Snellmanin ohjeen vastaisesti ja katson useamman näyttelyn saman päivän aikana… katselen satoja teoksia, joista parhaimmillaan osa jättää voimakkaan jäljen. Sekin on hyvä oppia, ettei ihan kaiken äärelle ole pakko pysähtyä.
Hienointa on, jos museot voivat luoda taiteen katsomiselle kiireettömät puitteet riippumatta siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä. Museossa pitää olla helppo liikkua ja palveluiden tulee pelata. Tietoa pitää olla saatavilla monessa muodossa. Tällä pääsee jo pitkälle. Kuten usein tapaan sanoa, museot ovat taiteen vuoksi, mutta ihmisiä varten.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Valokuva ylhäällä:
Münchenin Glyptothek. Kuva: Susanna Pettersson.