Osallistun parin viikon päästä Porin Suomi-Areenassa Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämään tilaisuuteen yhdessä professori Juho Saaren, kansanedustaja Antero Vartian ja yhteisötyöntekijä Suldaan Said Ahmedin kanssa. Aiheena on luottamuksen lisääminen yhteiskunnassa. Seuraavassa muutamia huomioita aiheesta. Sivuosia näyttelevät taksinkuljettajat Tukholmasta ja Tokiosta.
Luottamus on hyvän elämän ja toimivan yhteiskunnan selkäranka. Se on myös kaiken kommunikaation perusta. Jos luotamme toisiimme, saamme asiat nopeasti yhdessä eteenpäin. Jos luottamusta ei ole, asiat liikkuvat nihkeästi ja pahimmillaan kaikki tökkii. Tämä toimii niin suuressa ja systeemisessä kuin mikropienessä ja henkilökohtaisessa mittakaavassa.
Luottamus on myös hyvin herkkä kysymys. Luottamuksen ansaitsemiseen menee aikaa, mutta sen voi menettää hetkessä. Luottamuksen voi pettää maan hallitus, pomo, ystävä tai mikä tahansa taho, jonka varaan olet jollain järjellisellä tavalla laskenut.
Otan esimerkin: jouduin joitakin vuosia sitten ruotsalaisen taksikuskin huijaamaksi Tukholmassa. Hän laskutti normaalista arkipäivän kaupunkiajosta superpyhälisät ja kaiken mahdollisen päälle. Sillä kertaa oli niin kiire konferenssiin, etten voinut jäädä riitelemään asiasta kyseisen herra Svenssonin kanssa. Luottamus ruotsalaiseen systeemiin sai kuitenkin kolauksen, puhumattakaan omasta itsetunnosta. Kuinka noloa tulla vedätetyksi Ruotsissa, jossa kaiken pitäisi toimia!
Esimerkki on sinänsä harmiton, mutta ajaa asiansa. Se kertoo siitä, että meidän tulee pystyä luottamaan niin poliittiseen päätöksentekoon, viranomaisiin, rakenteisiin, palveluntarjoajiin ja ympäröivään yhteisöön kuin kohtaamiimme ihmisiin. Yhteisiä pelisääntöjä pitää noudattaa ja arvopohjan tulisi olla sellainen, johon kaikki voivat turvallisesti sitoutua.
*
Luottamukseen kuuluu se, että valtio pitää huolta rakenteista kuten julkisista instituutioista ja kokonaisille kansakunnille tärkeistä asioista. Eduskunta laatii lakeja ja asetuksia sekä sopimuksia, joihin olemme sitoutuneet kansainvälisellä tasolla. YK:n ihmisoikeussopimukset kattavat kaiken aina ihmisoikeuksien yleismaailmallisesta julistuksesta (1948) naisten oikeuksien sopimukseen ja lapsen oikeuksien sopimukseen asti.
Kansainvälinen taloudellisia, sivistyksellisiä ja sosiaalisia oikeuksia käsittelevä sopimus solmittiin 1966. Suomessa tämä sopimus astui voimaan kymmenen vuotta myöhemmin. Sopimuksessa todetaan, että “ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaisesti vapaiden, pelosta ja puutteesta vapautta nauttivien ihmisten ihanne voidaan saavuttaa vain, jos luodaan olosuhteet, joissa jokainen saattaa nauttia taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä oikeuksistaan sekä kansalaisoikeuksistaan ja poliittisista oikeuksistaan”. Opetus on turvattava ja jokaisella on oltava oikeus ottaa osaa esimerkiksi kulttuurielämään. On saatava ajatella ja ilmaista itseään – ilman pelkoa vainosta tai joutumisesta vankilaan. Tämä jos mikä on luottamusta.
Sivistykselliset oikeudet. Ja oikeus ottaa osaa kulttuurielämään. Mieleeni nousee heti kolme asiaa: kuinka turvataan sanan- ja ilmaisunvapaus, jotta mielipiteillä ja taiteilla on mahdollisuus kukoistaa, kuinka huolehditaan avaininstituutioiden toiminnasta ja kuinka varmistetaan yleisöjen kulttuurinen, taloudellinen ja sosiaalinen saavutettavuus kaiken tarjonnan äärelle. Tämä olisi jo oman kirjoituksensa aihe.
Esimerkiksi taide- ja kulttuuriperintöä koskevia lakeja ja asetuksia on lukuisia: museolaki ja museoasetus, muinaismuistolaki, laki rakennusperinnön suojelusta, laki kulttuuriesineistön maastaviennin rajoittamisesta, laki Suomeen tuotavien näyttelyesineiden takavarikoinnin kieltämisestä ja esimerkiksi tekijänoikeuslaki muutamia mainitakseni. Myös Museovirastosta ja Kansallisgalleriasta on omat lakinsa.
Kulttuuriperinnön säilyttämisen, tutkimisen ja esittämisen kannalta nämä rakenteet ovat välttämättömiä. Ne turvaavat muistiorganisaatioiden toiminnan ja perusrahoituksen. Mutta ennen kaikkea ne varmistavat sen, että instituutiolla on mahdollisuus toimia yleisöjen hyväksi.
Sama pätee kaikkiin yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeisiin rakenteisiin: ne ovat ihmisiä varten. Koulutus, puolustus sekä sosiaali- ja terveyspalvelut muutamia mainitakseni.
Kaikkeen tähän pitäisi voida luottaa. Tilanteesta riippumatta.
*
Entäpä sitten, jos systeemi ei toimikaan odotetulla tavalla? Tässä ajassa on paljon luottamusta rapauttavia tekijöitä. Demokratia on rikki. Ihmiset ovat hajalla. Arvot hukassa. Eriarvoistuminen ja syrjäytyminen ovat tosiasioita. Maailma on liikkeessä ja hätä on yhtä lähellä kuin älypuhelimen kuvavirta. Elämme uutta luokkayhteiskuntaa, jonka merkittävin jakaja on tietoisuuskuilu. Kykymme hakea ja käsitellä tietoa jakaa ihmiset paremmin ja heikommin pärjääviin. Kaikkialla rakentuu pienyhteisöjä, heimoja tai kuplia ja näiden sisältä katsottuna näkökulmat vaihtelevat valtavasti.
Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta saisimme homman toimimaan? Valmiita vastauksia ei ole, mutta ainakin seuraavat näkökulmat ovat tärkeitä.
- Satsataan faktoihin
- Suhteutetaan miten meillä menee
- Paikannetaan ongelmat
- Otetaan vastuuta ja toimitaan yhdessä
Rakennamme luottamusta omilla teoillamme joka ikinen päivä. Tässä jokaisen panos on kriittinen, kuten taksikertomukseni osoittaa.
Päätän tuokiokuvaan pienestä sveitsiläisestä kylästä nimeltä Sent. Olin siellä työmatkalla tapaamassa taiteilija Not Vitalia. Ympärillä mahtava vuoristo ja alla laakso, josta muun muassa Alberto Giacometti on kotoisin. Vuoristovuohien kellot kilisivät ja kanat kaakattivat. Aika oli jollain lailla pysähtynyt.
Tässä kylässä autojen ikkunat jätetään auki ja talojen ovia ei lukita. Koska ei tarvitse.
*
P.S. Varastossani on myös kertomus tokiolaisesta taksikuskista. Olin menossa kokoukseen, maksoin kyydin tasarahalla ja hyppäsin ulos autosta. Pian kokouspaikan oven takana oli kuljettaja, joka etsi asiakastaan. Kävi ilmi, että 1000 jenin sijaan olin antanut kuljettajalle 10 000 jeniä. Kuljettaja oli kauhistunut, kumarsi syvään ja huolehti siitä, että sain vaihtorahat.
Susanna Pettersson, museonjohtaja