Haluatko miljoonaperinnön? Kaikki on kiinni nopeasta päätöksentekokyvystäsi. Nämä sähköposteina leviävät miljoonatarinat ovat huolella laadittuja ja tunteisiin vetoavia. Kirjoittajan kohtalo on kauhea ja hän on maailmassa ihan yksin. Viimeinen toivo on sinussa. Nyt samat koukut likoavat taidemaailman vesistöissä.
Olen nyt parin kuluneen viikon aikana saanut kaksi veret seisauttavaa yhteydenottoa. Toisen aiheena oli Paul Gauguinin maalaus. Toisen aiheena Vincent van Goghin teos.
Yksityinen henkilö kääntyy museonjohtajan puoleen pyytääkseen apua. Aivan ihmeen kaupalla kotoa on löytynyt tähän asti tuntematon mestariteos. Ja kun asiaa on oikein lähdetty selvittämään, niin hups – johan teos onkin osoittautunut melkoiseksi skuupiksi.
Tämän todistamiseksi asianomainen henkilö lähettää pitkän selostuksen teoksen taustasta, viittaa asiantuntijoiden lausuntoihin, aikalaiskirjeenvaihtoon, maalipintaan jääneisiin taiteilijan hiuksiin, röntgenkuviin ja ”tuhansien tuntien” tutkimustyöhön. Hän kertoo kuinka yksin hän on löydöksensä kanssa. Hän suorastaan julistaa, kuinka ainutlaatuisen aarteen äärellä olemme. Ja kuinka minä viestin vastaanottajana varmasti ymmärtäisin kaiken tämän arvon.
Kirjoittaja todennäköisesti odottaa, että tässä vaiheessa museonjohtajan syke nousee ja sormet hakeutuvat räpläämään taidehankintamäärärahaexceliä. Josko tässä olisi mahdollisuus yllättää koko maailma? Kaikkihan rakastavat ullakolta löytyneitä aarteita.
Kaavaan kuluu myös se, että ensimmäisen yhteydenoton jälkeen viestin lähettäjällä on todella kiire. Puhelimet soivat kymmeniä kertoja. Mestariteoksen omistaja haluaa huolehtia siitä, että keskustelukanava museoon saadaan auki. Melkeinpä keinolla millä hyvänsä.
*
Tämä on vain yksi ilmenemismuoto kansainvälisestä taidebisneksestä, joka pyörii keksittyjen teosten, niitä koskevien provenienssitietojen ja hyväuskoisten keräilijöiden – yksityisten tai julkisten – varassa. Taidehistorian poimuista yllättäen löytyneille teoksille rakennetaan täydellinen elämänkaari aina tekohetkestä tähän päivään asti. Jos teoksesta päästään keskustelemaan asiantuntijoiden tai instituutioiden kanssa, tämä vain lisää teoksen uskottavuutta.
Tämä on myös syy siihen, miksi museoiden johtajat, intendentit ja amanuenssit saavat välillä ihmeellistä postia. Joku aina vastaa – joko vahingossa tai ajattelemattomuuttaan. Museosta peräisin oleva sähköposti on fantastisen hyvä pelimerkki. Ja lopulta teos saattaa löytää ostajansa.
*
Esimerkkini on kansainvälinen ja yhteydenottajat profiililtaan ulkomaalaisia. Lukiessani ihmekertomuksia Gauguinista ja van Goghista en voinut olla ajattelematta kotimaista kenttäämme. Samanlainen pöhinä käy myös Suomessa. Toimittaja Anu Nousiainen käsitteli teemaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistussa artikkelissaan Huikean taidehuijauksen tarina (3.4.2015). Siinä hän avasi maamme mittakaavassa erittäin laajan taideväärennösvyyhdin taustoja ja kertoi kuinka väärennetyt teokset Westerholmeista Repiniin ja Särestöniemeen ovat päätyneet keräilijöiden seinille.
Artikkelissa kerrottu tarina autotallissaan maalaavasta eteläsuomalaisesta kuvaamataidon opettajasta ja taidetta välittävästä upseerista on kaikkine käänteineen lähes elokuvallinen, mutta loppupeleissä se ei naurata ketään. Taiteesta vilpittömästi kiinnostuneet tahot joutuvat kylmäpäisten huijareiden naruttamiksi ja sijoittavat valtavia summia rahaa aidon teoksen sijaan mielikuvaan sellaisesta. Hankalinta on se, että väärennökset voivat palata markkinoille aina uudestaan ja uudestaan, sillä niihin ei saa liittää merkintää väärennökseksi toteamisesta. Tämä on asia, johon olisi ehdottomasti saatava muutos.
*
Museoiden vastuulla on toimia tarkasti ja huolehtia siitä, ettei silmukoiden läpi solahda epäilyttäviä teoksia hankintoina, vastaanotettuina lahjoituksina tai talletuksina. Museo ei myöskään saa asettaa näyttelyihinsä esille teoksia, joiden taustoja ei tunneta.
Niin. Kuinka Gauguinin ja van Goghin sitten kävi? Deletoin viestit. Luulen, että joku muu tulee pian saamaan postia.
Susanna Pettersson, museonjohtaja