Osallistuin kuluneella viikolla Louise ja Göran Ehrnroothin säätiön järjestämään tilaisuuteen, jossa kaksi nobelistiamme, presidentti Martti Ahtisaari ja professori Bengt Holmström keskustelivat Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina toimineen Kari Raivion johdolla demokratiasta, taloudesta, maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Yksi keskeinen teema oli nuorten tulevaisuus, avaintekijänä koulutus.
Keskustelu oli monella tapaa antoisa. Päällimmäisenä mieleeni jäi kysymys siitä, onko meillä maana varaa ylläpitää järjestelmää, joka pakottaa nuoret pyörimään vuosikausia korkeakoulujen pääsykoekarusellissa. Holmströmin mielestä tässä ei ole mitään järkeä. Ja asiaa kannattaa miettiä tarkkaan, sillä järjestelmän sivutuotteena syntyy valtava määrä hukkavuosia. Suomalaiset yliopistot ovat alkaneet uusia ajatteluaan ja ensimmäiset askeleet uuteen, arvosanaperusteisen valintaprosessin suuntaan otetaan jo pian.
*
Opiskeluun liittyvät ajatukset ovat juuri nyt pinnalla ei pelkästään julkisen keskustelun, vaan myös henkilökohtaisten syiden vuoksi. Vanhempi tyttäreni kirjoitti keväällä ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan taidehistoriaa. Ei kuitenkaan Suomeen, vaan Lontooseen. Olen myös lupautunut pitämään juhlapuheen oman Alma Materini suojassa toimivan ainejärjestö Eidoksen 55-vuotisjuhlassa.
Omaan opiskeluuni liittyvät ajatukset vievät 1980-luvun loppuun, jolloin aloitin opintoni Helsingin yliopistossa. Ajattelen millaista oli opiskella kolmekymmentä vuotta sitten. Ja millaista se on nyt.
Ainakin sen voi sanoa, että kynnys muuttaa Suomesta pois on madaltunut aivan dramaattisesti. Ulkomaille hakeminen on järjestelmänä hyvin helppo ja virtaviivainen. Nuoret saavat kaiken tarvitsemansa tiedon nopeasti. Yliopistoja on helppo vertailla ja kilpailuttaa… vähän samaan tapaan kuin ensiasunnon ostaja miettii mistä pankista ottaisi asuntolainan. Tärkeintä on kuitenkin se mistä löytyy juuri oman oppiaineen paras opetus.
Tyttäreni jätti tietonsa sisään syksyllä kirjoitettujen ensimmäisten arvosanojen pohjalta, sai yliopistosta pääsykoetehtävät ja sen jälkeen ehdollisen tarjouksen. Ylioppilastutkinnon arvosanojen vahvistuttua homma oli selvä. Paikka odottaisi ja ensimmäisen vuoden opiskelijoille taattaisiin asunto kampukselta. Laukut pakattiin viime viikolla ja nyt hän jakaa keittiön 10 muun nuoren kanssa British Libraryn naapurissa.
Oma pyrkimiseni oli tähän verrattuna hyvin yksitotista. Mielessä oli vain yksi paikka. Ja juuri kukaan ei suunnannut ulkomaille. Pyrin opiskelemaan taidehistoriaa ja sen jälkeen alkoi odottaminen. Kaikki oli yhden kortin varassa.
Elokuussa sain yliopistosta ruskean kirjekuoren. Muistan vieläkin tunteen, kun avasin sen silloisessa kämpässäni Helsinginkadulla ja löysin ilmoituksen hyväksytyksi tulemisesta. Kirje ei kuitenkaan ollut minulle vaan nykyiselle Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautiolle. Soitin yliopistolle ja kysyin hätääntyneenä ”entä minä…?!” Toisesta päästä kuului naurua. Kaikki oli ok. Olin listalla.
*
Opiskelu 1980-luvun Helsingissä rakentui luentojen ja tenttien varaan. Näimme maailmasta sen mitä kursseilla kerrottiin. Antiikin Kreikka ja renessanssi olivat kovasti tapetilla. Teimme ekskursioita, joiden kohteet vaihtelivat Varsinais-Suomen kartanoista Viipurin kirjastoon ja Andrea Palladion (1508–1580) arkkitehtuuriin Pohjois-Italiassa. Tenttikirjoja luettiin kaikilla pohjoismaisilla kielillä, englanniksi ja saksaksikin.
Mitä opinnäytteisiin tuli, suosittiin ”päättyneitä prosesseja” eli kuolleita taiteilijoita. Teoreettinen hässäköinti oli taidehistorian laitoksesta aika kaukana. Ensimmäisen opinnäytetyöni tein Lempisaaren kartanon arkkitehtuurista. Kirjoituskoneella.
Senkin muistan, että saatuani jostain tentistä huonomman arvosanan mitä odotin, silloinen laitoksen amanuenssi lohdutti sanomalla, että ”älä välitä, sähän voit aina mennä museoon töihin”.
*
Tässä aikaikkunassa opiskeleminen on kovin erilaista. Opiskelijat liikkuvat tiedon, ilmiöiden ja tulkintojen rikkaassa maastossa. On opittava katsomaan, kysymään ja kyseenalaistamaan. Opettajien näkemykset voidaan haastaa toisin kuin kymmeniä vuosia sitten, jolloin tiedon lähteet olivat rajallisempia ja vaikeammin saavutettavissa. Maailma on auki aivan toisella tavalla ja hyvä niin. Toisaalta taas informaation määrä edellyttää opiskelijoilta ankaraa lähteidenlukutaitoa ja kriittisyyttä.
Yhteistä on se, että opiskelijoiden on saatava rakennettua jo varhaisessa vaiheessa sillat työelämään ja hankittua kokemusta. Itse hakeuduin omana aikanani tekemään kaikkea mahdollista alaan liittyvää: toimin salivalvojana silloisessa Taideteollisuusmuseossa ja oppaana Kaupungin taidemuseossa ja Ateneumissa. Pian sain paikan eläkkeelle jääneen Ateneumin apulaisintendentti Leena Peltolan (1921–2008) apulaisena.
Peltola teki eläköidyttyään valtavasti töitä. Hän suunnitteli näyttelyitä ja hankki taidetta useampaan kokoelmaan. Hän kantoi myös vastuuta maan kuvataiteen tilasta laajemminkin.
Leenan kanssa työskentely opetti paljon näyttelyiden tekemisestä ja ennen kaikkea taiteen katsomisesta. Hän myös näytti käytännössä kuinka ideat viedään maaliin – myös sellaisessa tilanteessa, joka saattoi alussa näyttää mahdottomalta. Vanhemman kollegan kanssa työskentely oli kuin toinen yliopisto. Olihan kyse elävästä elämästä ja luovista tekijöistä, eikä ”päättyneistä prosesseista”.
Susanna Pettersson, museonjohtaja