Aika ajoin minulle esitetään kysymys, miksi Akseli Gallen-Kallelan maalaama Aino-taru (1891) ”saa” olla Ateneumin seinällä. Kysyjät kokevat Väinämöisen törkeäksi ahdistelijaksi ja Ainokin on kuvattu alastomana. Eikö museota yhtään hävetä? Nämä kysymykset palasivat mieleeni nyt, kun #metoo-ilmiön myötä kansainväliset museot ovat kohdanneet vaateita teosten poistamiseksi seiniltä.
Hieman ennen vuodenvaihdetta Mia Merrill käynnisti New Yorkissa adressin. Sen tavoitteena oli poistaa puolalais-ranskalaisen taiteilija Balthusin maalaus Thérèse Dreaming (1938) The Metropolitan Museum of Artin seinältä. Maalaus esittää nuorta ajatuksissaan olevaa tyttöä. Katsojana Merrill koki, että tyttö on joutunut vääränlaisen katseen, seksuaalisen tirkistelyn, kohteeksi. Hän ehdotti, että seinälle sijoitettaisiin toinen, vaikkapa samaa aikakautta edustavan naistaiteilijan maalaus.
Museo vastasi nopeasti. Teosta ei poistettaisi. Eikä sitä vaihdettaisi.
The Metropolitan Museum af Artin esimerkki ei ole ainoa laatuaan. Museoille ehdotellaan kaikenlaista: halutaan edustuksellisuutta ja tasapuolisuutta, mutta samaan aikaan penätään kirkasta näkemystä ja rohkeita valintoja. Yksi ja sama teos voi aiheuttaa paheksuntaa ja saada osakseen ihailua. Hyvin harvoin museot kuitenkaan päätyvät tekemään pysyviä muutoksia esillepanoihinsa tällaisen palautteen pohjalta.
Ahdisteluun, seksuaalisuuteen ja alaikäisten alastomuuteen liittyvät aiheet ovat kuitenkin kuumentaneet kenttää siinä määrin, että nyt kokeneidenkin kuraattoreiden turnauskestävyys on koetuksella. Vain muutama päivä sitten The Guardian uutisoi, kuinka Manchester Art Gallery on poistanut ripustuksestaan J. W. Waterhousen teoksen Hylas and the Nymphs (1896), sillä sen on arveltu loukkaavan joitakin katsojia. Nymfit ovat tämän päivän luennan näkökulmasta aivan liian nuoria ja maalaus näyttää muutenkin pehmopornolta.
Teoksen poistaminen ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Hurraahuutojen sijaan museota syytettiin sensuroimisesta ja teko rinnastettiin natsien rappiotaidejahtiin. Museo puolestaan selittää tekoaan halullaan herättää keskustelua. Samalla se kertoo (ehkä) palauttavansa teoksen ripustukseen, mutta toiseen paikkaan ja uudelleen kontekstualisoituna.
Tämänhetkinen mediaympäristö yllyttää tämänkaltaisiin reaktioihin ja jopa ylilyönteihin. Poistojen ja liiallisen poliittisen korrektiuden tielle lähteminen on kuitenkin vaarallista. The Guardianin kriitikko Jonathan Jones esittikin Balthus-tapausta käsittelevässä artikkelissaan sarkastisen kysymyksen…ovatko seuraavaksi vuorossa kenties alastomuuden ja väkivallan mestarit Picasso ja Tizian? Ja jos ajatusta jatkaa, niin turvallisinta olisi varmasti tyhjentää museoiden kaikki seinät. Myös kirkot kannattaisi ottaa listalle, sillä ristiinnaulitut ja esimerkiksi pyhimysten kuvat kidutusta kuvaavine attribuutteineen ovat kovin ikävän näköisiä ja voivat aiheuttaa mielipahaa herkimmille katsojille.
*
Epämukavat ja kuumottavat aiheet ovat oma lukunsa. Mutta entäpä sitten, jos arvostettu ja ihailtu taiteilija paljastuu roistoksi? Mitä teoksille tehdään? Ja kohdellaanko eläviä taiteilijoita toisin kuin aikaa sitten kuolleita?
Esimerkiksi kaikkien ihailema renessanssinero Caravaggio oli murhaaja, mutta hänen teoksiaan juhlitaan kaikkialla maailmassa. Itävaltalaista Egon Schieleä syytettiin alaikäisen raiskaamisesta ja hän kärsi lyhyen vankilatuomion siveellisyyttä loukkaavista teoksistaan, mutta häntä arvostetaan yhtenä aikansa merkittävimmistä maalareista. Ja niin edelleen. Lahjakkaissa taiteilijoissa on kautta historian persoonallisuuksia, joiden elämässä on myös synkkä puolensa. Tuomittavat teot eivät kuitenkaan ole yksiselitteinen peruste taideteosten poistamiseksi seiniltä.
Nykytaiteen kohdalla tilanne ei ole yhtä helppo. Esimerkiksi National Gallery of Art Washingtonissa on päättänyt siirtää taiteilija Chuck Closen näyttelyn hamaan tulevaisuuteen häiriköintisyytösten vuoksi. New York Timesin Robin Pogrebin ja Jennifer Schuessler haastavat päätöksen kysymällä, tulisiko Closen teokset merkitä nyt sitten tähtimerkillä…? He myös havainnollistavat, kuinka taiteen esittämistä koskeva päätöksenteko sekä taiteilijan persoonallisuus ja teot on syytä pitää erillään. Taiteen esittäminen on yksinomaan taidetta koskeva kannanotto.
*
Tämän hetken olennaisin kysymys onkin suhteellisuudentajun ja historiatietoisuuden säilyttäminen. #Metoo-kampanja esittää oikeita kysymyksiä, mutta niitä ei voi soveltaa takautuvasti teoksiin, jotka ovat oman aikansa ja syntyhetkensä ilmentymiä. Kun katsomme ja tulkitsemme näkemäämme, on tärkeää muistaa, että olemme ainoastaan yksi sukupolvien ketju taidetta tarkastelevien silmäparien joukossa.
Tizianit, Picassot ja Balthusit tulevat pysymään seinillä. Ja niin myös Aino-taru. Se kertoo taiteemme historiasta ja kalevalaisista kertomuksista. Mutta se voi myös auttaa ihmisiä käsittelemään ahdistelun kaltaista kipeää aihetta.
Taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä ja antaa ajattelemisen aihetta. Museoiden tehtävä on toimia esittämisen, puheen ja monimuotoisten tulkintojen areenoina. Ei ole oikeaa tai vääränlaista taidetta. On vain taidetta.
Susanna Pettersson, museonjohtaja
Julkaistu 5.2.2018 klo 11.18
Kuva ylhäällä:
Akseli Gallen-Kallela: Aino-taru, triptyykki (1891), keskiosa. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.