Suomalais-ukrainalainen muusikko Lukas Stasevskij kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 29. huhtikuuta 2021 kyseenalaistaen Ilja Repinin venäläisyyden. Mielipidekirjoitus oli otsikoitu huomiota herättävästi: ”Ilja Repinin ukrainalaisuuden sivuuttaminen on osa Venäjän harjoittamaa kulttuurista omimista”.
Repin-näyttelyn kuraattori Timo Huusko vastasi mielipidekirjoitukseen 3. toukokuuta ja tähdensi sitä, ettei taidetta pidä, eikä voi karsinoida kansallisuuteen. Hän kirjoittaa, että Ateneum toki tunnistaa Repinin yhteydet ukrainalaisuuteen ja toteaa, että ”Repinissä riittää omittavaa niin venäläisille, ukrainalaisille kuin suomalaisillekin”. Vastineessa Huusko kertoo myös Repinin synnyinkaupungissa Tsugujevissa syntyneeseen taidemaalari Sigrid Schaumaniin viitaten, että Repin ei ollut ukrainalaissyntyinen, vaan venäläisen ja venäjää kotikielenään puhuvan sotilassiirtolaisperheen jälkeläinen.
Nykynäkökulmasta monen 1800-luvulla uransa Pariisissa luoneen taiteilijan kohdalla kansallinen alkuperä tuntuu toissijaiselta. Toki voimme puhua synnyinmaan perusteella Marc Chagallista ja Chaïm Soutinesta valkovenäläisinä, Amedeo Modiglianista italialaisena tai Pablo Picassosta espanjalaisena. Onko kansallisuudella todella väliä näiden universaalia tunnustusta saaneiden taiteilijoiden kohdalla, joista kaksi ensimmäistä identifioituivat pikemmin juutalaisiksi maailmankansalaisiksi kuin synnyinmaansa mukaan? Onko tänä päivänä ylipäätään merkitystä sillä, mihin maahan sattuu syntymään, jos luo uransa kansainvälisellä taidekentällä?
Kysymys kansallisuuden merkityksestä on kuitenkin riippuvainen kontekstista. Ajatellaanpa omaa 1800-luvun lopun taidemaailmaamme: kultakauden taiteilijoiden avulla rakensimme kansallista identiteettiämme ja eroa Venäjästä. Pitäisikö siis suomalaiset kultakauden taiteilijamme ajatella venäläisiksi? Olihan Suomi heidän syntyessään Venäjän suuriruhtinaskunta. Tällainen luokittelu tuntuisi varmasti epäoikeudenmukaiselta – saivathan suomalaiset oman paviljonkinsakin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Venäjästä riippumaton itsenäinen paviljonki oli mitä suurimmassa määrin poliittinen ele.
Nykypäivänä on kuitenkin alettu kiinnittää huomiota kansallisuusaatteen haitallisiin puoliin populismin ja äärioikeiston nousun myötä. Muutama vuosi sitten esimerkiksi Venetsian biennaalissa pyrittiin eroon kansallisista paviljongeista ja monet maat valitsivatkin taiteilijansa kansallisuusajattelun ulkopuolelta. Vuonna 2007 Suomea edustivat omilla näyttelyillään Maaria Wirkkala ja irakilaissyntyinen taiteilija Adel Abidin, molemmat Suomen kansalaisia.
Venetsian biennaali, jota on kutsuttu myös ”taiteen olympialaisiksi”, on herättänyt kritiikkiä jakaessaan taiteen kansallisiin paviljonkeihin. Vaikka Venetsian taiteilijavalinnat ovat huomattavasti subjektiivisempia kuin urheilijoiden valinta olympialaisiin, pyrkivät molemmat esittelemään maansa parhaat näihin mahdollisesti vain kerran taiteilijan tai urheilijan elämässä tapahtuvissa kisoissa.
Heinäkuussa 2021 päättyneiden jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuiden joukkueiden jäsenten etniset taustat olivat hyvin monipuoliset, mutta silti kunkin maan joukkue edusti nimenomaan kansalaisuutta. Kisassa pärjääminen, puhumattakaan voitosta, on edelleen kansallisen ylpeyden aihe. Urheilu lieneekin tänä päivänä merkittävin kansallistunteen kanava.
Nykyihminen ei kuitenkaan katso nationalismia viattomin silmin, vaan historian ja ennen muuta toisen maailmansodan värittämien silmälasien kautta: kansallistunne muuttuu yllättävän nopeasti toiset poissulkevaksi ja tuhoavaksi voimaksi. Helsingin Sanomissa 28. toukokuuta 2021 julkaistussa ylioppilasaineessa nuori abiturientti Topi Kilpinen pohtii, mihin kansallisuusaate pahimmillaan voi johtaa ja miten siltä voisi välttyä.
”Voimme ajaa Euroopan tuhon partaalle nationalistisella ajattelulla, tai voimme muuttaa käsityksemme kansallisuuksista”, kirjoittaa Kilpinen. Tämän muuttuneen käsityksen mukaan kansalaisuuden voisi nähdä yhteisönä tai eräänlaisena kerhona, johon voi liittyä kuka halukas tahansa, kunhan kyseinen henkilö täyttää joitakin kriteereitä esimerkiksi kulttuuriin liittyen.
Kulttuurinen ymmärrys onkin yksi erinomainen keino suhteuttaa kansallisia näkemyksiä. Taide – niin kansallinen kuin kansainvälinenkin – rakentuu erilaisista suhteista, omaksumisesta ja vaikutteista, jotka muovataan omiin käsityksiin ja näkemyksiin. Eri aikoina erilaiset ideaalit ohjaavat yhtä hyvin taiteen kuin taidelaitosten sisältöjä.
Ateneumissa olemme tällä hetkellä valmistelemassa vuonna 2023 avattavaa uutta kokoelmanäyttelyä, jossa kysymme, kenen kulttuuriperinnöstä puhumme taiteemme kautta? Haluamme nähdä kokoelmamme monien ideoiden ja ideologioiden kautta koostuvana monimuotoisena ja moniäänisenä varantona. Tämä erilaisten yksilöiden tarinoista ja ideoista koostuva kokonaisuus on tulkittavissa jatkuvasti uusista näkökulmista. Jokaisen näyttelyvieraan tulkinta on relevantti. Myös kansalliset pyrkimykset näyttäytyvät erilaisten historian vaiheiden kontekstissa suhteellisina ja aikakautensa määrittäminä, eivät pysyvinä ja ihailtavina totuuksina.
