Kulttuuri on henkistä huoltovarmuutta
Sodan tuodessa tietoisuuteemme raakoja ja hirvittäviä uutisia teloitettujen joukkohaudoista, tuhoutuneista kylistä, savuavista kerrostaloista ja sairaaloista, voi tuntua turhauttavalta pohtia taiteen ja kulttuurin merkitystä. Mutta juuri tällaisessa maailmassa sivistys, taide ja kulttuuri ovat niitä voimia, joiden avulla saamme toivoa ja voimme tähdätä kohti parempaa tulevaisuutta.
Sota näkyy uutisten lisäksi myös kulttuurikeskustelussa: sivistyksestä on alettu puhua kriisin hallintaan liittyvin termein henkisenä huoltovarmuutena. Taide ja kulttuuri ovat sivistyksen muotoja, samoin tiedon arvostaminen. Tiedon avulla on mahdollista oppia kyseenalaistamaan ja näkemään tiedon rakentumisen taakse. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Teemu Hassinen Helsingin Sanomissa. On herätty kysymään sitä, mikä kulttuurityöntekijöiden rooli voisi olla nykypäivän kriisitilanteissa. Taide kasvattaa sietokykyämme, se tarjoaa kauneutta, antaa eväitä ajatella ja tarjoaa lepohetken arjen huolista. Samalla taide on myös keino taistella apatiaa ja toivottomuutta vastaan.
Näyttelyitä kuratoimalla osallistumme museoissa ”henkisen huoltovarmuuden” rakentamiseen. Sillä on väliä, millaisia kokonaisuuksia tuotamme, miten käytämme kokoelmaamme merkitysten rakennusaineina. Ateneumin uusi kokoelmanäyttely on tarkoitushakuinen siinä mielessä, että se haluaa katsoa nykypäivän näkökulmasta Kansallisgallerian teoksia yli kahdelta vuosisadalta. Nykypäivän taiteen ja museotyön eetoksen lähtökohtia ovat tasa-arvo, inklusiivisuus ja empatia toisia kohtaan. Eri aikoina eri teokset puhuttelevat, ne luovat erilaisia merkityksiä riippuen siitä millaisiin yhteyksiin niitä asetetaan, minkälaisesta tulkintahorisontista käsin niitä tulkitaan.
Uudenlainen katse tuttuun kokoelmaan
Ateneumin uudelleen avautumisen yhteydessä alkutalvesta 2023 avautuva kokoelmanäyttely tulkitsee teoksia nykyhetken polttavien kysymysten, kuten ilmastokriisin ja nationalismin vaarojen näkökulmista. Posthumanistinen näkemys ihmisen suhteesta luontoon, ei sen haltijana vaan osana sitä, näkee uudella tavalla edellisten vuosisatojen maisemamaalaukset tai suhteen eläimiin. Kansallinen narratiivi on tiettynä historiallisena aikana toiminut positiivisena ja yhdistävänä voimana, mutta sillä on myös poissulkevia ja diskriminoivia puolia. Modernismin jälkeisenä aikana voimme nähdä, kuinka siihen sisäänkirjoitettu kaksijakoisuus – utooppinen usko teknologiseen edistykseen ja samalla tuhon dystooppinen ulottuvuus ja ahdistus – elävät edelleen. Pahimmillaan modernismi elää edelleen hypermodernin muodossa, joksi Lene Rachel Andersen kutsuu Putinin Venäjän hallinnon ajattelumallia. Siinä teknologia, raaka voima ja viha jylläävät. Hypermodernisuuden vastinpariksi Andersen asettaa eurooppalaisen kertomuksen kauneudesta ja vapaudesta eli eurooppalaisen sivistyskertomuksen.
Kuratoinnin läpinäkyvyys ja sen altistaminen jo näyttelyn prosessointivaiheessa keskustelulle ovat muokanneet Ateneumin kokoelmanäyttelyn suunnittelua. Kuraattorilla on vastuu niistä tarinoista, joita hän tarjoaa katsojalle nähtäväksi. Katsojalla on kuitenkin myös mahdollisuus luoda omat kertomuksensa, taidekokemus on aina elävä prosessi. Keskustelusarja oli yksi keino altistaa valitut teemat myös museon ulkopuoliselle tarkastelulle.
Ateneumin yhteenvetokeskustelussa pohdittiin tiedon luonnetta ja totuudellisuutta. Myös tahdon ja vallan kysymykset polveilivat useissa puheenvuoroissa. Yhteisenä ajatuksena korostui se, että kuratoinnin avulla tuotetaan tietoa, mutta ennen muuta kuratoimalla erilaisia sisältöjä taideteosten avulla, luodaan uusia merkityksiä. Kuratointi on tiedon näkökulmasta jotain sellaista, mikä tapahtuu yhtäaikaisesti sekä teoriassa että käytännössä. Kuratointi on merkitystä tuottavaa toimijuutta.
Ihmisen ja taiteen kohtaamisessa on magiaa
Taideteoksista puhuttiin yhtä hyvin tiedon varantoina kuin emootioita herättävinä säiliöinä. Kuraattoreiden vastuu teosten käyttäjinä näyttelykontekstissa edellyttää kunnioitusta teoksia ja niiden välittämiä tarinoita kohtaan. ”Puolustuskyvyttöminä” teokset saattavat joutua myös sellaisiin yhteyksiin, joihin niitä ei alun perin ole koskaan tarkoitettu. Taideteokset välittävät tietoa ja tuottavat merkityksiä yksin ja yhdessä muiden teosten kanssa. Viime kädessä merkitykset syntyvät teosten ja katsojan kohtaamisessa. Teokset ovat kuin merkityssäiliöitä, joihin ihmiset suuntaavat omia emootioitaan. Jotkut teokset voivat olla koko ajan aktiivisia meille, toiset taas aktivoituvat tietyssä historiallisessa tilanteessa.
Tämän historiallisen tilanteen vaikutuksen saattoi kokea Ateneumin Moderni nainen –näyttelyssä Helmi Kuusen Viipurin pommitusten jälkiä kuvaavien teosten edessä: ”Ateneumin isoissa tiloissa Helmi Kuusen muutama mustavalkoinen työ herätti huomion, koska näky oli niin samanlainen kuin uutiskuvissa Ukrainasta. Jatkosodan aikaisen kuvasarjan aiheena oli pommitettu Viipuri. Sen ajan kuvia, tämän ajan kuvia.”
Emme voi tietää miltä maailma näyttää vuonna 2023, kun avaamme uuden kokoelmanäyttelymme. Siihen voimme kuitenkin vaikuttaa, millaisia siemeniä kylvämme tämän hetken maaperään sanoin, teoin ja ajatuksin. Paneeliin osallistuneen kuraattorijäsenen, Mariia Niskavaaran sanoin: ”Sillä on väliä, millaisten tarinoiden kanssa työskentelemme, koska tarinat luovat uusia tarinoita ja sitä kautta kudomme aktiivisesti tulevaisuutta. Pitää olla tietoinen siitä, millaisia sanoja valitsemme, millaisia kertomuksia kerromme ja millaisten ajatusten kanssa valitsemme työskennellä. Se on kohti tulevaa, tulevaisuustyötä parhaimmillaan.”
