Olen toiminut Ateneumin johtajana hieman yli puoli vuotta. Talvi- ja kevätkausien jälkeen on aika tehdä välitilinpäätös.
Reiluun puoleen vuoteen on mahtunut monenlaista organisaation kehittämisestä uusiin rekrytointeihin, konferensseista näyttelyiden avajaisiin. On ollut myös paljon keskustelua ilmaston muutoksesta ja sen vaikutuksista museoiden toimintaan. Voisimmeko olla aloitteen tekijöitä ilmastoystävällisemmän museon puolesta? Myös tasa-arvokysymykset ovat edelleen ajankohtaisia; tarjoammeko tietoa yksipuolisen heteronormatiivisesta ja valtaväestön näkökulmasta, vai tuommeko esille myös toisenlaisia tapoja ymmärtää taidetta?
KAUDEN KOHOKOHTIA
Kauteen on mahtunut useita kohokohtia: kahden näyttelyn, Frantisek Kupkan ja Hiljaisen kauneuden avajaiset Ateneumissa. Kesäkuussa olin Tokiossa avaamassa Modern woman – Finnish Women Artists from the Collections of Ateneum näyttelyä kunnianarvoisassa seurassa; Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen piti avajaispuheen Japanin prinsessa Takamadon läsnäollessa.
Ranskassa Fontainebleaussa järjestettävillä vuotuisilla Taidehistorian festivaalilla Pohjoismaat olivat kunniavieraita. Kansallisgallerian ja Ateneumin taidemuseo olivat näyttävästi esillä ja mukana useissa puheenvuoroissa sekä kirjamessuilla Kansallisgallerian julkaisujen muodossa. Esitelmissä ja paneelikeskusteluissa puhuimme mm. Akseli Gallen-Kallelasta ja Helene Schjerfbeckistä, Pohjoismaisen nykytaiteen tilasta ja varhaisista naiskuvanveistäjistä.
Heinäkuun alussa Japanin kruununprinssi Akishino ja kruununprinsessa Kiko vierailivat Ateneumissa tutustumassa sekä Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttelyyn että Hiljainen kauneus -näyttelyyn.
MIHIN TÄSTÄ?
Näistä kohokohdista on syytä iloita, mutta tärkeämpää on mielestäni kuitenkin se museon arki, joka ohjaa valintojamme, meidän tapaamme käsitellä taiteen historiaa ja sen merkitystä nykypäivänä. Miten kerromme taiteesta erilaisille yleisöille, miten ja mistä keskustelemme Ateneumin sisällä? On tärkeää kysyä, miten museo voisi käydä aitoa vuoropuhelua. Uskaltaako kansallinen instituutio laittaa itsensä oikeasti likoon? Kykenemmekö olemaan aidosti kaikkien taidemuseo niin, että otamme huomioon erilaiset vähemmistöt ja heidän näkökulmansa?
Pride-viikon jälkimainingeissa on mieleeni jäänyt erityisesti keskustelu, jota on käyty Ateneumissa pidetyn, Queer Notes on Art and Migration -keskustelutilaisuuden jälkeen. Paneelikeskustelua isännöi Abdullah Qureshi Aalto-yliopistosta. Keskustelussa kyseenalaistettiin näyttelyiden heteronormatiivista ja oletettuun kansalliseen identiteettiin nojaavaa käsittelytapaa. Ateneumin kokoelmia tarkasteltiin queer-vähemmistöjen ja maahanmuuttajien näkökulmista. Päällimmäiseksi nousivat kysymykset siitä, miten museokokemuksen voisi avata hyvin erilaisille ihmisryhmille normittavien käsitysten ulkopuolella.
Keskustelu toi esiin monenlaisia ajatuksia näyttelyiden jakaman tiedon suhteen. Kuratointi on sekä tiedon jakamista että vallan käyttöä; mitä tietoa jaetaan ja miten se tehdään, mitä jätetään kertomatta, millaisia identiteettejä teokset ja niitä koskevat tekstit tarjoavat samaistumiskohteiksi. Kysyttiin myös sitä, miksi näyttelyiden tekstit ovat valtakielillä eivätkä esimerkiksi vähemmistökielillä.
Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen inkluusio monitahoisia ja laajalle ulottuvia asioita. Ymmärtääksemme erilaisia ääniä, tarvitsemme monenlaisia kumppaneita pohtimaan sisältöjä ja tekemään asioita yhdessä kanssamme. Voisimmeko esimerkiksi joskus tehdä näyttelytekstit tai opastukset kokonaan maahanmuuttajan näkökulmasta?
Näihin asioihin tartumme heti lomien jälkeen tulevien näyttelyiden ja ohjelmistojen suunnittelussa.
Hyvää kesää!
Marja Sakari, museonjohtaja