Jotkut pitävät häväistyksenä sitä, että klassikot on sijoitettu ”vähempiarvoisten” taiteilijoiden ja tuntemattomien teosten viereen. Tai sitä, että pääsalin ovat vallanneet erilaiset luontosuhteestamme kertovat teokset klassikkotaiteilijoiden sijaan.
Taiteen kaanonit eivät synny itsestään. Niitä rakennetaan ja ne rakentuvat erilaisissa kentän hallintaan liittyvissä taisteluissa. Klassikot eivät ole klassikoita siksi, että ne ovat erityisen esteettisiä, vaan siksi, että niillä on ollut sanottavaa jo omana aikanaan. Tämä merkitys ei järky, vaikka klassikon asettaisi uusiin yhteyksiin ja rinnastuksiin.
Ajan kysymys peilaa sekä aikaamme että Ateneumin ja taiteen historiaa
Ajan kysymys -näyttelyä voi lukea näyttelyn teemojen ohella myös kuvataiteemme historian ja taiteen taisteluiden valossa. Millaisia kamppailuja taiteemme historian sisällä on käyty eri suuntausten ja taiteilijoiden välillä? Ajan kysymys on todella älykäs kokonaisuus. Näyttely peilaa yhtä aikaa sekä aikaamme, että Ateneumin ja suomalaisen taiteen historiaa. Eri valtataistelut tulevat teemojen yhteydessä esille hienovaraisesti.
Teosten kautta voimme lukea, kuinka 1900-luvun alussa käytiin kiivas debatti sivistyneistöä edustavien taiteilijoiden ja proletaaritaiteilijoiden asemista. Suomalainen modernismi oli esittävän ja ei-esittävän kamppailua, myöhemmin poliittisuuden ja konkretismin mittelöä ja niin edelleen. Itse asiassa myös Ateneumin alkutaival oli kahden merkittävän miehen taistelukenttä, kun estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus ja estetiikan professori Carl Gustaf Estlander ottivat yhteen siitä, voisiko taiteen pyhättö antaa sijaa myös taideteollisuudelle. Estlanderin kanta voitti ja Ateneum-rakennuksessa toimivat aluksi niin Suomen Taideyhdistyksen kokoelmat ja piirustuskoulu kuin Taideteollisuusyhdistyksen kokoelmat ja koulu.
Akseli Gallen-Kallelan ja Tyko Sallisen välillä käytiin kiivas taistelu vuonna 1912. Gallen-Kallela oli valittu taideyhdistyksen puheenjohtajaksi edellisvuonna. Uusi taiteilijapolvi kyseenalaisti perinteet ja vaati suomalaiselta taiteelta uudistumista. Taistelu johti siihen, että Sallinen erotettiin yhdistyksestä.[1] Nyt nämä riitapukarit ovat samassa Kansan kuvat -osiossa sulassa sovussa. Gallen-Kallelan Eksynyt ja Sallisen Hihhulit kuvaamassa rahvasta. Edellisessä salissa on Aino-taru, triptyykki edustamassa kansallistaiteilijan kalevalaista eetosta.
Kukaan ei varmasti kyseenalaista tänä päivänä molempien taiteilijoiden klassikon asemaa.
Ateneumissa on keskusteltu kiihkeästi monista aiheista läpi sen historian
Kiihkeimmät väittelyt käytiin ehkä 1960-luvulla. Vuonna 1963 taidekeskustelun alkusysäyksenä olivat Kain Tapperin abstraktiin ilmaisuun pyrkivät puuveistokset. Asiasta syntyi Ateneumissa paneelikeskustelu, joka sai osakseen runsaasti julkisuutta. Lausahdus ”onko kanto taidetta?” on kommentti, jonka Ahti Lavonen esitti Laila Pullisen juuripuuveistoksesta. Ajan kysymys -näyttelyn pääsalissa voimme Tapperin teoksen ohella nähdä toisen keskustelua aiheuttaneen taiteilijan, Olavi Lanun pajukkoveistokset. Hänen teoksensa edustivat ihmisen luontosuhdetta Venetsian biennaalissa 1978. Kuitenkin vasta 1988 Lanun teoksia oli esillä Ateneumissa väistötiloissa Kansakoulukadulla näyttelyssä Kuusi näkökulmaa: suomalaista nykytaidetta (25.5.–7.8.1988).
Ateneum on ollut uusien virtausten paikka. Meillä järjestettiin 4.4.1964 happening otsikolla Limppiece. Tapahtuma toteutui Pontus Hulténin johtaman Tukholman Moderna Museetin vierailunäyttelyn yhteydessä. Tunnin kestänyt happening noudatti Henrik Otto Donnerin laatimaa partituuria. Lars Wernerin kvintetin esittämä blues hajosi vähitellen äänikaaokseksi eri puolille taidemuseon saleja. Aiheeseen liittyneessä keskustelussa kiisteltiin maailmankatsomusasioista ja rukoiltiin fallosmaisen alttarin edessä. Ismo Kajander, joka on myös mukana Ajan kysymys -näyttelyssä, teki jo tuolloin Duchamp-vaikutteisia teoksiaan ja osallistui erilaisiin aktioihin.
Myös vallankumoukselliset ARS-näyttelyt täyttivät Ateneumin arvokkaat tilat aika ajoin vuodesta 1961 lähtien. Itselleni vuosien 1983 ja 1995 näyttelyt ovat jääneet vahvimmin mieleen. Molemmat kohauttivat perinteiseen taiteeseen tottuneita kävijöitä. Muutamia ARS-näyttelyistä ostettuja teoksia on myös esillä kokoelmanäyttelyn Taiteen vallassa -osiossa.
Ajan kysymystä voi siis lukea Ateneumin ja Suomen taiteen historian syklien, tarinan ja vastatarinan kautta.
Museo ei ole pelkkä viihdyttämisen väline
Hyvä taide on elävää, kun se herättää ajatuksia ja kun se taipuu uusille tulkinnoille ja rinnastuksille. Hyvä taide ei tyhjene merkityksistä ajan kuluessa. Museon ei pidä olla pelkästään viihdyttämisen väline. Le Monde kirjoitti 8.4.2023 liittyen Palais de Tokyossa esillä olevan Miriam Cahnin teoksen sensurointipyrkimyksiin viitaten: ”Sen sijaan, että pelkäämme shokeerata, meidän pitäisi olla peloissamme, jos emme koskaan shokeeraa. Koska kyllä; taide shokeeraa, hämmentää, sanoutuu irti, häiritsee, kysyy.” Museon ei Le Monden kirjoittajan mukaan pitäisi supistua paikaksi, jossa teosten tarkoitus on pelkästään antaa katseen levätä, viihdyttää ja tarjota tausta Instagram-viesteille.
Taide hämmentää. Se on jopa taiteen missio.[2]
Taiteen kaanon ei ole absoluuttinen, vaan rakennettu ja rakentunut. Kaanonit ovat tärkeitä, mutta niiden on myös aika ajoin muututtava. Kaanoneiden yhteydessä olemme arvojen ja arvomaailmojen äärellä. Ne muokkautuvat ja muuttuvat ajan myötä väistämättä. Rajojen sulkeminen ja vanhojen arvojen puolustaminen ei tätä estä. Tarvitsemme henkistä happea ja uusia näkökulmia.
Ateneum on edelleen debattien ja keskustelun paikka. Se ei ole mausoleumi, josta elävät muusat ovat kadonneet. [3]
Taide elää!
[1] Jussi Lehmusvesi, Helsingin Sanomat 11.2.2017 Lue artikkeli
[2] Le Monde 8.4.2023 Lue artikkeli