Marja Sakari: Uuden museonjohtajan tervehdys

Marja Sakari aloitti työnsä Ateneumin museonjohtajana joulukuun 2018 alussa. Ensimmäisessä blogikirjoituksessaan Sakari valottaa ajatuksiaan Ateneumin tulevaisuudesta sekä pohtii, millainen on taiteen merkitys juuri tässä ajassa.

Aloittaessani nyt uutena Ateneumin johtajana, olen pohtinut paljon niitä eroja, joita Kiasman ja Ateneumin välillä on. Olen aiemman museourani aikana toiminut 15 vuotta Kiasman intendenttinä, ensin keskittyen kokoelmiin ja vuodesta 2007 lähtien vaihtuviin näyttelyihin. Tosin siinä välissä luotsasin neljä vuotta Suomen Ranskan instituuttia Pariisissa.

Ehkä suurin ero on siinä, että Ateneumissa suurin osa taiteilijoista on kuolleita eikä heidän kanssaan voi keskustella. Tämäkään ei aivan pidä paikkaansa: kirjeiden, päiväkirjojen ja muun arkistomateriaalin kautta on mahdollista tavoittaa taiteilijan ajatuksia ja arvoja. Ja esitetäänhän Ateneumissa myös nykytaiteilijoiden teoksia. Lopulta olen löytänyt enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja.

Myös Ateneumin esittämä taide on ollut aikanaan nykytaidetta: Ateneumissakin teokset pyritään esittämään yhteydessä, jonka avulla niiden viestit välittyvät paremmin katsojille. Sekä Ateneum että Kiasma ovat yhtä lailla teknologisen kehityksen ja yhteiskunnallisten muutosten tuomien haasteiden edessä.

Koen uuden tehtäväni henkisten tavoitteiden liittyvän ennen muuta kuvataiteen ymmärtämiseen jatkumona, joka auttaa käsittelemään ja jäsentämään omaa aikaamme historian ja menneisyyden tuntemisen kautta.

Kävin muutama viikko sitten lomamatkalla Wienissä. Törmäsin oivalliseen arkkitehti-kuvataiteilija Friedensreich Hundertwasserin toteamukseen hänen piirtämässään, uskomattoman mielikuvituksellisessa Kunst Haus Wien -museossa: ”Jos emme kunnioita menneisyyttämme, menetämme tulevaisuutemme; jos tuhoamme juuremme, emme voi kasvaa.”

Tämä ajatus kannattelee myös omaa käsitystäni Ateneumin taiteen merkityksestä. Taide on jotain konkreettista, jonka välityksellä on mahdollista päästä aiemmin eläneitten ihmisten ajatusmaailmaan, aikalaisten todistuksen äärelle. Tässä totuuden jälkeisessä ajassamme meillä ei ole paljon kiinnekohtia, joihin tarttua. Taide tarjoaa yhden.

Taide on totta siinä mielessä, että teokset on joku elävä henkilö omana aikanaan maalannut, piirtänyt tai veistänyt. Meille välittyy teosten kautta menneisyys aitona, sellaisena, kuin se on omana aikana koettu. Teosten avulla on mahdollista ymmärtää niitä ajatusmaailmoja ja arvoja, joihin kulloinkin uskottiin tai joita vastustettiin. Taide puhuu uudistushalusta, yhteiskunnallisesta huolesta, kauneuden etsinnästä, ihmisistä murheineen ja ajatuksineen.

Itseäni lähellä on 1900-luvun modernismi kaikkine murrosvaiheineen sekä yhteiskunnassa että taiteessa. Taide ei tapahdu irrallaan muusta yhteiskunnasta.  Tarkoitukseni onkin tuoda esille taidetta sen omassa aikalaiskontekstissa yhdistäen sitä muihin oman aikansa dokumentteihin. Näin yleisöllä on mahdollisuus pohtia teosten välittämien asioiden yhtäläisyyksiä tai erilaisuuksia suhteessa omaan aikaamme.

Nykytaide ei ole kasvanut tyhjiössä, vaan sen takana on taiteen koko historia, kaikki se, mitä tähän asti on tehty ja oivallettu. Välillä aiempaa taidetta vastustetaan ja pyritään kaikin keinoin irti menneestä, kuten vaikkapa dadaismin* tai abstraktin taiteen kohdalla, mutta silloinkin vanhempi taide on ollut lähtökohta ja vertailun kohde. Välillä inspiraatio haetaan juuri vanhasta taiteesta kuten vaikkapa prerafaeliittien* taiteessa, joka ihannoi renessanssin suuria mestareita ja pyrki tuomaan uuteen kukoistukseen vanhat taiteen arvot.

Erilaiset avantgardeliikkeet ja taiteen murroskohdat kiinnostavat itseäni erityisesti, koska ne yleensä joko ennakoivat yhteiskunnan murroksia tai myötäilevät niitä. Mitään ei tehdä tyhjiössä, ei nykytaidettakaan.

Myös toinen marraskuinen ulkomaanmatkani, tällä kertaa työmatka, tarjosi paljon ajattelemisen aihetta. Osallistuin nimittäin marraskuun alussa Tukholmassa modernin ja nykytaiteen museoiden järjestön CIMAMin konferenssiin. Tämän vuoden aihe oli ”The Museum in Transition”, ”Museot muutoksessa”. Taiteen, yhteiskunnan ja koko maailman muutoksessa museot eivät voi jäädä paikalleen, vaan niiden on kyettävä muuttumaan.

Ehkä suurimpia muutoksia museomaailmassa on ollut digitalisoituminen. Se on mahdollistanut pääsyn taidekokoelmista otettujen valokuvien ja niistä kirjoitetun tiedon äärelle etäisyyksien päässä fyysisestä museosta. Kansainväliset museot ovat avanneet kokoelmansa yleisöille verkkopalveluiden avulla, myös Ateneum. Tämä mahdollistaa kaikille, jotka ovat sähköisen tiedonvälityksen piirissä, myös pääsyn maailman museoiden taidekokoelmien pariin. Sähköinen tutustuminen teoksiin ei kuitenkaan korvaa teosten kokemista aitoina museoissa.

Älypuhelimet, keinoäly ja virtuaalinen todellisuus ovat jo muuttaneet käsitystämme näyttelyistä ja esittämisen tavoista. Tekniset innovaatiot ja niiden sovellukset haastavat jatkuvasti museoita sekä museoiden arvojen että eettisten kysymysten tasolla. Miten tekijän oikeudet tai yksilön yksityisyyden kunnioittaminen toteutuvat? Minkälaisia tiedon jakamisen haasteita museot tulevat kohtaamaan tulevaisuudessa?

Itse uskon, että museoiden tehtävä on tarjota mahdollisuuksia moniulotteiselle ja monikulttuuriselle keskustelulle näyttelyiden teosten äärellä sekä luoda foorumi demokratian toteutumiselle omassa ristiriitaisessa ajassamme.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Marja Sakari, museonjohtaja

 

 

 

 

 

 

* Dadaismi oli Zürichissä, Sveitsissä kehittynyt taidesuuntaus, joka syntyi pasifistisena vastineena ensimmäiselle maailmansodalle. Dadaismille on tyypillistä tahallinen järjettömyys ja vallitsevien taiteen sääntöjen hylkääminen.

* Prerafaeliitit oli Englannissa 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut taiteilijaryhmä. Prerafaeliittien esikuvina olivat ennen kaikkea Italian 1400-luvun taiteilijat ja heidän tuotantonsa.