Timo Ritakallio: Rahaa taiteelle – mutta mistä?

Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

”Valtion osuus kulttuurin rahoituksesta tuskin kasvaa. On löydettävä uusia keinoja rahoittaa taiteen tekemistä ja instituutioita. Nyt tarvitaan luovaa ajattelua myös kulttuuritaloudessa”, sanoo vakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtaja Timo Ritakallio. Hän kävi Ateneumissa rentoutumassa ja tuli todistaneeksi myös kotouttamisen keinoja.

Kuka?

Timo Ritakallio, 55

Työ: Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtaja

Monia luottamustehtäviä, mm. Olympiakomitean puheenjohtaja, pörssiyhtiö Outotecin hallituksen varapuheenjohtaja ja Paulon Säätiön hallituksen puheenjohtaja

Perhe: vaimo ja kaksi aikuista lasta

Kolme suosikkia maailmalla

  • Louvre Pariisissa
  • National Gallery Lontoossa
  • MoMA New Yorkissa

 

 

Museokäynti on aina ainutlaatuinen elävä kokemus, jota ei voi korvata digitaalisella elämyksellä, toimitusjohtaja Timo Ritakallio pohtii.

Illalla nukkumaan kello 22.30. Ylös klo 5.30. Tunti hikiliikuntaa joka ikinen päivä, seitsemänä päivänä viikossa, 360 päivänä vuodessa. Pitkiä työpäiviä sekä harva se ilta luottamustehtäviä, jotka liittyvät enimmäkseen talouteen tai urheiluun.

Hetkinen – miten tällaiseen aikatauluun mahtuu kulttuuria?

”Kyllä sitä onneksi elämään mahtuu. Käynti taidenäyttelyssä, teatterissa tai oopperassa merkitsee minulle rentoutumista. Taide vie ajatukset pois töistä ja muista aktiviteeteistä, jonnekin ihan muualle”, Timo Ritakallio sanoo.

Ihan helppoa se ei kuitenkaan ole. Tämäkin tapaaminen on kaivettu kenkälusikalla (eli taitavan sihteerin avustuksella) hänen kalenteriinsa: peräti kaksi tuntia keskellä työpäivää. Olen kutsunut hänet Ateneumiin, jotta saamme puhua ja nauttia taiteesta.

Aktiivisten vaikuttajien kulttuuririennot ovat usein samalla työtä tai ainakin työhön liittyvää verkostoitumista. Niin myös Ritakallion. Hän kutsuu sitä luksukseksi.

”Elämääni ovat ohjanneet työ ja luottamustehtävät. Aikataulut ovat tiukkoja. Mutta kun on koko työuransa työskennellyt finanssialalla ja hankkinut paljon kansainvälisiä yhteyksiä, tulee toisinaan kutsutuksi aika upeisiin paikkoihin. Kokousten ohessa pääsee tutustumaan vaikkapa hienoihin kulttuurikohteisiin, joihin ei muuten olisi pääsyä. Se on satojen työmatkapäivien bonuksena joskus tulevaa arjen ylellisyyttä.”

Hän myöntää kuitenkin, ettei ole mikään intohimoinen museoiden kiertäjä salista saliin ja aikakaudesta toiseen. ”Olen nopealiikkeinen: jos jokin ei innosta, vaihdan paikkaa”, hän tunnustaa.

Mekin vaihdamme, kuppilasta näyttelysaleihin. Valitsemme Suomen taiteen tarinan, joka on kattava läpileikkaus suomalaisesta kuvataiteesta sen varhaisimmista vuosista aina 1970-luvulle saakka. Ritakallio haluaa aloittaa pääsalin Klassikoista. Pekka Halosen Tienraivaajia Karjalassa (1900) saa pysähtymään: mitä kaikkea maalauksessa tapahtuukaan? Siinä kammetaan kiveä, kaadetaan puuta, keskellä metsää on vene – miksi?

Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Klassikot puhuttelevat: Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot vuodelta 1886 kuuluu Suomen taiteen tarinaan.

Historiansa on tunnettava

Timo Ritakallion puheessa kulttuurin merkitys kiertyy usein yleissivistykseen, omien juuriensa tuntemiseen ja ymmärtämiseen. Hän sai kotoaan sellaisen perinteen, että matkoilla kolutaan kirkot ja tärkeimmät nähtävyydet. Museoista etsitään ainakin suurimmat aarteet. Yritetään ymmärtää vieraan maan kulttuuria – ja omaa.

”Kyllä minulle perinteisen maalaustaiteen yksi tärkeä anti on historiallinen sisältö. Kun katselee vaikkapa Albert Edelfeltin tai Akseli Gallen-Kallelan töitä, saa jotain ymmärrystä siitä, miten ennen on eletty. Vaikka teokset sisältävät paljon muitakin tasoja, on niissä myös suomalaisen elämäntavan kuvastoa”, Ritakallio sanoo.

Työnteon kuvaukset puhuttelevat häntä, ja seuraavaksi pysähdymme Akseli Gallen-Kallelan teosten äärelle. Rakennus (1903) kuvaa nuorta perhettä: isä rakentaa hirsitaloa, äiti imettää lastaan. Mutta talon toiselta puolella häärää jo kuolema omissa puuhissaan…Gallen-Kallela oli tässä vaiheessa jo siirtynyt realismista symbolismiin.

Ritakallion mielestä elämykset syntyvät usein siitä leikkauksesta, jonka kulttuurikokemus synnyttää arjen kiireiden keskellä: on hetken ajan lupa päästää aivot rentoutumaan ja ottamaan vastaan jotain sellaista, jonka taiteilija on teokseensa tiivistänyt. Sekin on elämän tasapainoa, että pitää huolta myös mielenmaisemastaan.

Hänellä on yhden luottamustehtävänsä ansiosta aitiopaikka myös nykytaiteeseen. Paulon säätiön hallituksen puheenjohtajana hän pääsee myöntämään apurahoja nuorille sävel- ja kuvataiteen tekijöille. Ja seuraamaan samalla, millaista pöhinää taiteen kentällä syntyy.

”Välillä nykytaide hämmentää, hämmentää joskus tosi paljon – ja hyvä niin. Se haastaa miettimään, mitä taiteilija haluaa sanoa, ja siitä saa itsekin oivalluksia. Joskus mietin, mitä näistä teoksista ajatellaan 200 vuoden kuluttua ja mitä ne kertovat ajasta, jolloin ne ovat syntyneet.”

Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Suomalaisen työn kuvaukset kiinnostavat Ritakalliota myös historiallisena todistusaineistona. Akseli Gallen-Kallelaa Symbolismi-salissa.

Kotoutus vai sijoitus?

Suomen taiteen tarinan Ihmiset-salissa on paljon väkeä. Monien muiden seassa joukko maahanmuuttajataustaisia nuorukaisia tuijottaa pohdiskellen Albert Edelfeltin maalausta Pariisin Luxembourgin puistossa (1887). Heillä on käsissään tehtävämoniste, jota he ankarasti keskittyen täyttävät.

”Voisitko auttaa: mistä tässä taulussa on kysymys?” yksi heistä kysyy. Minä kerron: lastenhoitajia ja lapsia pariisilaisessa puistossa. Nuorukainen poistuu tyytyväisenä seuraavan kohteen luokse. Me jäämme Ritakallion kanssa nauttimaan suurikokoisesta maalauksesta, joka on yksi hänen lempitöistään.

Voiko taide olla kotouttamisen väline?

”Uskon, että voi ja että sen pitäisikin olla. Kulttuurin perusteokset ovat yhteistä kokemuspohjaa, jonka me Suomessa syntyneet olemme imeneet itseemme etenkin koulussa, ehkä kotonakin. Jokainen tietää Sibeliuksesta ainakin jotain. Ei ole huono idea jakaa sitä kokemusta myös Suomeen muuttaneille.”

Suomen taiteen tarina -näyttelyssä on paljon juuri sellaisia kansallisia ”herkkuja”, jotka on helppo tunnistaa, kuten Helene Schjerfbeckin työt. Aina taideteoksen hinta ei seuraa tunnettuutta, mutta Schjerfbeckin kohdalla niin on käynyt.

Hiljattain uutisoitiin, että Helene Schjerfbeckin isästään maalaama muotokuva myytiin Sothebyn huutokaupassa 244 000 eurolla. Myös Albert Edelfeltin maalaus valkopukuisesta tytöstä oli myynnissä, mutta se jäi myymättä – hinta-arvio sille oli 93 500–141 000 euroa. Schjerfbeckin Vaaleatukkaisesta tytöstä maksettiin pari vuotta sitten 1,2 miljoonaa; sellaisiin hintoihin ei näissä kaupoissa siis ylletty. Edes Schjerfbeck tai Edelfelt ei siis välttämättä kiinnosta ostajia ainakaan kovilla hinnoilla.

Onko taide hyvä sijoitus? Miten taidetta arvotetaan talousmielessä?

”Taide voi olla yksittäiselle henkilölle tärkeä investointi, mutta sijoittajalle taideteokset eivät ole kiinnostava sijoituskohde siinä mielessä, että sijoittaja voisi odottaa saavansa niistä tasaista tuottoa. Arvioimme taannoin Ilmarisen omistamat taideteokset, ja itse asiassa yllätyimme nykyhintojen suhteellisen vaatimattomasta tasosta”, Ritakallio kertoo.

Monen vanhan yrityksen omistuksessa on paljonkin arvotaidetta, joka kuitenkin sijaitsee yhä useammin varastossa. Nykyajan avokonttoreissa ei ole välttämättä omia huoneita tai pysyviä työpisteitä eikä aina edes seiniä, joihin taidetta voisi ripustaa. Kokoushuoneissakin suositaan mieluummin muunlaisia sisustuselementtejä kuin vaikkapa entisten johtajien muotokuvia tai muita arvokkuutta henkiviä maalauksia.

Mistä rahaa taiteen tueksi?

Albert Edelfelt on yksi Timo Ritakallion lempitaiteilijoista. Pariisin Luxembourgin puistossa (1887) edustaa taiteilijan pariisilaisaiheita.

Raha on välttämätöntä, jotta kulttuuria voidaan tehdä ja saattaa yleisön nähtäville. Millaisia neuvoja kokenut talousmies antaa kulttuurialan toimijoille? Valtion tukijärjestelmää ollaan uudistamassa, eikä kukaan tarkalleen tiedä, miten se muuttuu.

”Se lienee selvää, etteivät valtionosuudet tule tästä kasvamaan. Valinnat siitä, mihin raha sitten riittää, tulevat olemaan todella vaikeita, sillä priorisointeja joudutaan varmasti tekemään”, Ritakallio sanoo.

Hänen mielestään jakoperusteissa pitäisi ajatella veronmaksajaa: jotta kulttuuriin sijoitetun rahan vaikuttavuus olisi paras mahdollinen, pitäisi suosia niitä taidemuotoja, jotka tavoittavat isoja yleisöjä.

”Ymmärrän senkin, että vaikeimmin rahoitettavat taidemuodot ovat kipeästi avun tarpeessa. Mutta yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteella rahaa pitäisi jakaa sinne, missä sen tuottama ilo ja hyöty ovat suurimmat.”

Monet taidelaitokset ovat vakavien pohdintojen äärellä, sillä samaan aikaan kun yhteiskunnallisen tuen perusteita uudistetaan, myös sponsoriraha on entistä tiukemmassa.

”Ymmärrän hyvin nämä haasteet. Entinen tapa – että sponsori lahjoitti vuosittain tietyn summan ja sitten painettiin yrityksen nimi käsiohjelmaan – ei enää toimi. Tarvitaan uusia ideoita yhteistyöhön. Oikeiden kumppanien löytäminen vaatii pitkäjänteistä työtä ja luovia ideoita. Sama malli ei sovi kaikille. Sponsorin pitää saada aidosti hyötyä yhteistyöstä, jotta hän on valmis maksamaan siitä”, Ritakallio pohtii.

Hän mainitsee esimerkin onnistuneesta sponsoritoiminnasta, ja se liittyy Ateneumiin. Sen pitkäaikainen sponsori, tilintarkastusalan asiantuntijapalveluita tarjoava KPMG, kutsuu säännöllisesti yhteistyökumppaneitaan eli Ritakallion tapaisia keskeisiä vaikuttajia Ateneumin ”taideiltoihin”. Korkeatasoinen ohjelma takaa sen, että kutsut otetaan riemumielin vastaan. Näin toteutuu sponsoroinnin molemminpuolinen hyöty, kun onnistunut tapahtuma antaa parhaat puitteet verkottumiselle ja yhteydenpidolle.

”Valtio voisi omasta puolestaan lisätä sponsoroinnin vetovoimaa laajentamalla siihen liittyviä verohelpotuksia. Silloin sekä yrityksille että yksityishenkilölle olisi mielekkäämpää tehdä lahjoituksia vaikkapa taide-elämälle.”

On muitakin varakkaita tahoja kuin yritykset, nimittäin säätiöt.

”Suomessa on satoja säätiöitä, joihin on kasautunut paljon varallisuutta. Monen alkuperäinen käyttötarkoituskin on voinut jo ajan saatossa hävitä. Voisiko tältä sektorilta löytyä tukea myös vaikkapa museoille?” Ritakallio ehdottaa.

Luovuutta ideointiin

Sponsoroinnin haasteet ovat tuttuja myös urheilumaailmassa, josta Olympiakomitean puheenjohtajana toimivalta Ritakalliolta on vuosien kokemus.

”Kannattaa miettiä kaikenlaisia luovia yhdistelmiä. Taiteen ja urheilun huippusuorituksissa on paljon yhteistä, ja me kaikki voisimme ehkä oppia siitä jotain. Olin vuosia Savonlinnan oopperajuhlien valtuuskunnassa, ja siinä yhteydessä pääsin seuraamaan, kun golfmestari Minea Blomqvist-Kakko ja oopperalaulajat sparrasivat toisiaan. On kiinnostavaa pohtia, miten eri alojen huiput treenaavat. Miten kuvataiteilija treenaa? Miten hän valmistautuu vaativaan työhönsä?”

Olipa kyse taiteesta, urheilusta tai liike-elämästä, rahankäytön tehokkuus on välttämätöntä, Ritakallio muistuttaa.

”Siitä pitää aina huolehtia, että toimitaan kustannustehokkaasti ja että raha menee itse toimintaan eikä hallinnon rakenteisiin. Olen huomannut, että automaattinen raha tekee helposti laiskaksi. Enkä tarkoita, että ihmiset olisivat laiskoja, vaan että itsestään tulevan rahan käyttöä ei tarvitse aktiivisesti pohtia, ja silloin aletaan helposti löysäillä.”

Digitalisaatio, uhka vai mahdollisuus?

Kuten kaikkialla muuallakin, myös taidemaailmassa joudutaan pohtimaan digitalisaation vaikutusta. Miten museot selviävät tästä muutoksesta?

”Museoväki on tietysti itse parhaiten perillä, millaisia prosesseja on meneillään. Asiakkaan eli museovieraan näkökulmasta siihen liittyy monia hyviä mahdollisuuksia. Monissa maailman museoissa voi jo ostaa digilipun ja siihen liittyvän sovitun sisäänpääsyajan. Jonottaminen on jo aika mennyttä maailmaa.”

Myös taideteosten digitalisointi vapaasti verkossa katseltaviksi, kuten Google Arts & Culture, on Ritakallion mielestä luonnollinen seuraus maailman muutoksesta – ja sitä paitsi asiakkaan etu.

”Se on uudenlaista avoimuutta, joka tekee teokset helpommin lähestyttäviksi. Samalla digisisältö toimii museon markkinointina, ei kilpailijana. Sillä kaikesta huolimatta museokokemus on aina live-elämys, jota ei voi verkossa kokea.”

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Wäinö Aaltosen Graniittipoika (1917–1920) on vaikuttava näky Suomen taiteen tarinan Kaupunki-salissa.

Kuukauden vieras / helmikuu 2018

Adel Abidin ja historian kipupisteet

Tänä vuonna Suomessa muistellaan paljon sadan vuoden takaisia tapahtumia. Mutta kenen muistoja oikeastaan kertaamme? Mistä on rakentunut se totuus, jota toistelemme? Irakilaissyntyinen, nykyisin Suomessa ja Jordaniassa asuva taiteilija Adel Abidin ravistelee käsityksiämme totuudesta ja muistoista ja kommentoi myös suomalaisten historiaa.

Kuukauden vieras / tammikuu 2018

Terhi Amberla sytyttää maalaukset eloon

Terhi Amberla on saamassa valmiiksi suurtyön: 13 lyhytelokuvaa Ateneumin rakastetuista klassikkomaalauksista. Hänen elokuvissaan maalaukset heräävät uudella tavalla henkiin, kun kamera sukeltaa teokseen ja löytää pienimmätkin yksityiskohdat, siveltimenvedot ja krakeloituneen maalipinnan.

Kuukauden vieras / joulukuu 2017

Rikoskirjailija Harri Nykänen ja taidemuseon pimeät nurkat

Rikostoimittaja ja dekkarikirjailija Harri Nykänen palaa rikos-… ei vaan vartiointipaikalleen yli 40 vuoden tauon jälkeen. Yövartijan työ Ateneumissa oli omiaan kiihottamaan mielikuvitusta, vaikka Nykäsen ura niin todellisten kuin fiktiivisten rikollisten parissa alkoi vasta vuosia myöhemmin.

Adel Abidin ja historian kipupisteet

Tänä vuonna Suomessa muistellaan paljon sadan vuoden takaisia tapahtumia. Mutta kenen muistoja oikeastaan kertaamme? Mistä on rakentunut se totuus, jota toistelemme? Irakilaissyntyinen, nykyisin Suomessa ja Jordaniassa asuva taiteilija Adel Abidin ravistelee käsityksiämme totuudesta ja muistoista ja kommentoi myös suomalaisten historiaa.

Tilaa Ateneumin blogit

Lisää alla olevaan laatikkoon sähköpostiosoitteesi ja saat Ateneumin kuukausittaisen Kuukauden vieraan ja Museonjohtajan blogin suoraan sähköpostiisi.

Aukioloajat

ti, pe 10–18
ke, to 10–20
la, su 10–17
ma suljettu

Lipunmyynti päättyy puoli tuntia ennen museon sulkemisaikaa.

POIKKEAVAT AUKIOLOAJAT

Pääsymaksut

Normaali pääsymaksu 15 €
Alennettu pääsymaksu 13 €
Alle 18-vuotiaat maksutta
S-Etukortilla 14 €

Lipunmyynti päättyy puoli tuntia ennen museon sulkemisaikaa.

Alennukset ja maksutavat
Yhteystiedot

Kaivokatu 2, 00100 Helsinki 0294 500 401 ainfo@ateneum.fi

Saavutettavuus

Liikkumisesteetön sisäänkäynti museoon Ateneuminkujalta.

Lue lisää saavutettavuudesta
Opasvaraukset

(ma-pe 9-15) 0294 500 500

Opastustiedustelu
Museokauppa

Ateneumin museokauppa sijaitsee sisäpihalla ja palvelee museon aukioloaikoina.
Kaupan puhelinnumero 0294 500 434.

Kansallisgallerian verkkokauppa
ATENEUM BISTRO

Ateneum Bistro tarjoaa klassista suomalaista bistroruokaa modernilla twistillä. Lounasta on tarjolla tiistaista perjantaihin klo 11-14. Lisäksi tarjolla on kahvilatuotteita.

Lisää Ateneum Bistrosta