Teemu Muurimäki: ”Entä jos vaate kestäisi ihmisiän?”

Kun Teemu Muurimäki katsoo vanhoja maalauksia, hän löytää niistä kestäviä, arvokkaita vaatteita. Niin kestäviä, että ne saattoivat periytyä äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Nykyajan kertakäyttökulttuuri surettaa häntä: ”Polyesteri ei maadu koskaan.”

KUKA?

Teemu Muurimäki

Ikä: 45
Työ: Vaatesuunnittelija. Työskennellyt mm. Dolce & Gabbanan, Bottega Venetan ja Giorgio Armanin muotitaloissa sekä Marimekolla. Nykyisin oma tuotemerkki Formal Friday. Turon pääsuunnittelija 2018 alkaen. Suunnittelee lisäksi uniikkipukuja sekä taideprojekteja, kuten puvut Chess-musikaaliin Svenska Teaterniin  ja useisiin Tero Saarinen Companyn teoksiin. Kesällä 2019 puvut Savonlinnan oopperajuhlien Sevillan parturiin.

Koti: Helsingin Kruununhaassa
Perhe: Koira
Harrastukset: Liikunta, erityisesti uinti, ulkoilu koirapuistossa ja hengailu koiraystävällisissä kahviloissa, Ateneumin ystävien hallituksen jäsenyys, elokuvat ja musiikki.

KOLME SUOSIKKIA

Muotisuunnittelijat

  • Nicolas Ghesquière
  • Phoebe Philo
  • Riccardo Tisci

Kuningatar Blankan leninki Albert Edelfeltin maalauksessa (1877): valkoisen silkkihelman poimut ja pitkät, punaiset samettihihat. Esimerkiksi ne ovat jääneet vaatesuunnittelija Teemu Muurimäen mieleen jo lapsena. Kuvia nähdessään hän katsoo kankaita, niiden materiaaleja ja kuoseja, vaatteen leikkauksia. Aina.

Vaatteet kertovat historiasta, aikakauden tavoista ja henkilön asemasta. Ne kertovat myös – jos niitä osaa lukea – niitä kantavan henkilön elämänvaiheesta ja -tarinasta.

Lapsuuden kuvat kulkevat mukana

Akseli Gallen-Kallelan kolmiosainen symbolistinen maalaus, joka on ripustettu Suomen taiteen tarina -näyttelyyn, kuvaa ihmisen elämän koko kaarta. Laitimmaisen maalauksen (Kevät, 1903) toisessa laidassa lapset (joiden malleina olivat Gallen-Kallelan omat lapset, Kirsti ja Jorma) ihailevat lintua, toisessa laidassa nuori nainen tummassa puvussa katsoo tulevaan. Keskimmäisessä Rakennus-teoksessa äiti imettää pienokaistaan uudisrakennuksen vierellä. Kolmannessa (Tuonelan joella) kuolema on jo korjannut satonsa.

”Nuori nainen on rippipuvussa; musta oli pitkään juhlavaatteen väri, myös naisen hääpuvun väri. Hän on juuri aikuisuuden kynnyksellä”, Teemu Muurimäki sanoo.

Teossarja on hänelle erityisen rakas. Porissa syntyneenä ja kasvaneena hän tuntee läpikotaisin Käppärän hautausmaalle rakennetun Sigrid Juseliuksen mausoleumin freskot. Mausoleumi paloi vuonna 1931, ja Akseli Gallen-Kallelan poika Jorma Gallen-Kallela maalasi freskot uudelleen. Ateneumin kokoelmiin kuuluvat maalaukset ovat esitöitä alkuperäisille seinämaalauksille.

Muurimäelle työt ovat niin tuttuja ja tärkeitä, että hän ottaa kantaa niiden ripustukseen Ateneumin Symbolismi-salissa. Hän olisi ripustanut ne toiseen järjestykseen kuin missä ne nyt ovat.

”Teosten tarina kulkee nuoruudesta kuolemaan. Maalausten sisäinen logiikka ja kulkusuunta on tarkkaan mietitty”, Muurimäki sanoo.

Juseliuksen mausoleumiin alun perin maalattujen freskojen aihe ja teossarjan asetelma kiehtovat ja askarruttavat Teemu Muurimäkeä.

Hänelle kaikkein tärkein lapsuudesta tuttu maalaus on kuitenkin Gallen-Kallelan Tytön pää eli Pikku-Anna (1897), joka on näyttelyssä ripustettu Symbolismi-salin vastakkaiselle seinälle.

Maalauksen mallina esiintyy sama tyttö kuin rippipukuinen nuori nainen, Anna Slöör, joka oli Akselin Mary-vaimon sisko. Hänen kuvansa kulki Teemun perheen mukana eri osoitteissa, aina tärkeällä paikalla kodin seinällä.

”Teos oli kehystetty painokuva, jonka äitini oli saanut Anna-lehden lukijalahjana. Muistan sen jokaisen yksityiskohdan, sillä olen tuijottanut sitä niin paljon.”

Akseli Gallen-Kallelasta on näiden lapsuusmuistojen kautta tullut Teemu Muurimäelle yksi tärkeimmistä taiteilijoista. Hänen käymänsä Savonlinnan taidelukio antoi perustiedot taidehistoriasta, ja kansallisromantiikka kolahti nuoreen taiteilijanalkuun. Viime keväästä alkaen hän on ollut Ateneumin ystävien hallituksessa, aitiopaikalla auttamaan myös muita taiteen ystäviä saamaan iloa suomalaisista klassikoista.

Akseli Gallen-Kallelan Tytön pää eli Pikku-Anna on Teemulle erityisen rakas työ – se riippui painokuvana lapsuudenkodin seinällä.

Ateneumin ja Suomen ystävä

Ateneumin ystävät on Suomen vanhin ja suurin museonystäväyhdistys, joka pyysi Muurimäen hallitukseensa. Lähes 2 000 jäsenen yhdistys järjestää jäsenilleen vierailuja ja matkoja, joiden aiheena on – tietenkin – kuvataide.

Tänä vuonna sata vuotta täyttävä yhdistys on ollut merkittävä lahjoittaja ja rahoittaja Ateneumin kokoelmille. Näistä teoksista on koottu yhdistyksen juhlanäyttely Sata vuotta ystävyyttä, joka aukeaa Ateneumissa 15. elokuuta 2019.

”Kun minua pyydettiin Ateneumin ystävien hallitukseen, oli selvää että suostun. On suuri kunnia saada olla mukana näin tärkeässä työssä”, Muurimäki sanoo.

Monien maailmalla vietettyjen vuosien jälkeen hän on vihdoin asettunut Suomeen. Koti sijaitsee Helsingin Kruununhaassa talossa, joka on rakennettu vuonna 1874. Saman talon mankelihuoneessa on työhuone, jossa syntyy suunnitelmia niin valmisvaatteiksi kuin uniikeiksi juhlapuvuiksi.

”Vuodet Pariisissa, Milanossa ja Australiassa olivat tärkeitä ja samalla vaativia, kun työskentelin suurten suunnittelijanimien talleissa ja opin muotimaailman lainalaisuudet. Olin Suomesta lähtiessäni uhmakkaasti päättänyt,  etten koskaan palaisi takaisin. Ja nyt palattuani olen oivaltanut, että täällä elämä voi olla yhtä rikasta ja hyvää kuin missä tahansa muualla”, Teemu Muurimäki sanoo.

Kruununhaan jugendtalot ja merenrannat valo ilahduttavat häntä päivittäin. Suomen neljä vuodenaikaa inspiroivat suunnittelua ja ruokkivat esteettistä silmää.  Ja mikä tärkeintä, hänen rakkaat ihmisensä ovat täällä: äiti Porissa, isä Jalasjärvellä ja kaksi veljeä perheineen Porissa ja Helsingissä.

Ammatillisesti nuo vuodet ulkomailla olivat toki tärkeitä – muotimaailmassa edetään huipulle juuri kokemusta ja näkemystä kasvattamalla. Kuuluisien muotitalojen suunnittelijat joutuvat kuitenkin erikoistumaan usein kapeisiin osa-alueisiin, joita he sitten tahkoavat vuodesta toiseen.

”Missään muualla en pystyisi tekemään näin monipuolista työtä. Suomessa muotisuunnittelun kärki on kapea ja leipä tiukassa, mutta laajentamalla työkenttäänsä saa ilmaista itseään todella monella alueella”, Muurimäki sanoo.

Teemu Muurimäki valittiin Ateneumin ystävien hallitukseen viime vuonna.

Miestenpuvuista oopperan kimallukseen

Suunnittelun lähtökohta on aina vaatteen käyttötarkoitus. Jos työpöydällä on miesten pukumallisto kevääksi 2020, suuntaviivat ja oivallukset saavat inspiraatiota kansainvälisiltä kangasmessuilta, kuten Milanosta helmikuussa 2019. Sinne Muurimäki matkustaa tähtäimessään löytää upeat kankaat Turolle, jonka pääsuunnittelijana hän aloitti viime kesänä.

”Laadukkaat villakankaat ovat miesten pukusuunnittelun kulmakivi. Peruspukua värittävät pienet yksityiskohdat, joissa tapahtuu muutoksia trendien mukaan: kauluksen leveys, solmion leveys ja lahkeen linja. Miesten pukumuoti on perinteisesti ollut hyvin staattista, mutta nyt tuntuu että siinä tapahtuu enemmän kuin pitkiin aikoihin”, Muurimäki sanoo.

Hän pitää itseään melko konservatiivisena ja klassisen estetiikan suunnittelijana. Hänen koodistossaan työhaastatteluun puetaan puku ja puvun kanssa käytetään nahkakenkiä. Miesten formaali pukeutuminen vähenee kuitenkin kaiken aikaa, ja muodollisen ja sporttisemman pukeutumisen rajat hälvenevät.

Suunnittelijakin joutuu haastamaan itseään ja omia käsityksiään.

Kutkuttavaa haastetta suunnittelutyöhön antavat myös erilaiset projektit, kuten Sevillan parturi -oopperan puvustus ensi kesän Savonlinnan oopperajuhlille. Kari Heiskasen ohjauksen ensi-ilta on 4. heinäkuuta 2019, ja jo pitkin kevättä sovitetaan ja muokataan pukuja. Ensin kuorolaisten, sitten solistien.

Työ on vaativa ja innostava, oikea vaatesuunnittelijan unelmaprojekti.

”Olen paneutunut henkilöhahmoihin syvällisesti. Ennen varsinaista pukusuunnittelua – olipa kyse valmisvaatemallistosta tai taideprojektista – luon tunnelmakartan, jossa voi olla värejä, materiaaleja, valokuvia… Usein sen luomisessa auttaa jokin taideteos, jonka tunnelma ja valo ilmentävät hyvin sitä vaikutelmaa, jota yritän myös puvulla saada aikaan.”

Teemu Muurimäki tunnetaan myös uniikeista juhlapuvuistaan, joista osa näkyy aina itsenäisyyspäivänä Presidentinlinnan punaisella matolla.

”Uniikin juhlapuvun suunnittelu alkaa aina persoonasta, puvun tilaajan tyylistä ja toiveista. Silloin on tärkeää myös sanallinen ilmaisu, sillä puvun idea täytyy pystyä esittämään sekä visiona että tarinana.”

Kankaan struktuuri, väri ja puvun muoto ovat suunnittelijan työkalupaletti, jota hän käyttää taiteilijan tavoin.

”Saako suunnittelija ajatella itseään taiteilijana? Olen miettinyt sitä paljon. Koen työn taiteellisena työnä, mutta en itse kutsuisi itseäni sillä nimellä. Taiteilijanimitys pitää minun mielestäni ansaita, ja sen määrittelyn tekee joku toinen, ei suunnittelija itse”, Teemu Muurimäki pohtii.

Pariisissa asuessaan Teemu Muurimäki vieraili usein Luxembourgin puistossa, jonne hän edelleen pystyi helposti kuvittelemaan Albert Edelfeltin maalaaman näkymän.

Millainen on ekologinen vaate?

Ekologisuus on polttava puheenaihe myös vaatealalla. Eikä kysymyksiin ole helppoja vastauksia.

”Vaateteollisuudessa pitää miettiä ekologisuutta monelta kannalta: vaatteen materiaali, sen valmistusvaiheet, sen kuljettaminen, käyttöikä, puhdistaminen – koko se kaari”, Muurimäki sanoo.

Valmisvaatteen tekeminen kuluttaa aina vettä ja sähköä. Keinomateriaalien kierrätys ei ole yksinkertaista. Kertakäyttöisten valmisvaatteiden globaali massatuotanto on iso ekologinen ongelma, ja vaatesuunnittelija on tästä tuskallisen tietoinen.

Hän tietää kyllä, mitä pitäisi tehdä.

”Laadukkaita valmisvaatteita luonnonmateriaaleista. Vaatteita, jotka kestävät sekä tyylinsä että materiaaliensa puolesta vuosikausia. Vaatteita, joita ei tarvitse koko ajan pestä: kuten merinovillainen t-paita, jonka voi pesun sijasta tuulettaa puhtaaksi. Ja kun vaate on loppuun käytetty, luonnonkuidut voi kierrättää.”

Hän välttää polyesteriä viimeiseen asti, sillä muovista tehty kuitu ei maadu. Esimerkiksi kaikkien Muurimäen suunnittelemien uniikkien iltapukujen materiaali on silkkiä. Myös hänen oman tuotemerkkinsä Formal Fridayn miestenpuvut ovat sataprosenttista villaa.

Vaateteollisuuden eettiset ongelmat ovat toinen, raskas kysymys. Suomen vaateteollisuus on käytännössä ajettu alas, eikä sen laajaan nousemiseen taida uskoa enää kukaan. Ratkaisuksi ovat nousseet lähialueet.

”Paras vaihtoehto on tällä hetkellä, että vaatteet on tuotettu mahdollisimman lähellä Suomea, kuten Baltiassa. Tuotantohinnat ja kuljetuskustannukset ovat tällöin kilpailukykyiset, ja tuotantoa on mahdollista valvoa tarkasti”, Muurimäki sanoo.

Tueksi hänen ekologiselle pohdinnalleen löytyi sykähdyttävä kokemus myös taannoiselta museokäynniltä. Lontoon Victoria & Albert -museossa oli näytteillä maalaus, jonka kuvaama puku oli mallinuken päällä maalauksen vieressä. Sekä maalaus että hyvässä kunnossa oleva puku olivat 1700-luvulta!

Vaatesuunnittelijan silmä etsii teoksista aina teknisesti upean viitan liepeen tai silkin hohteen, mutta vaatteilla on aina myös sanoma.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / elokuu 2019

Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.

Kuukauden vieras: Mirva Saukkola

Kuukauden vieras / heinäkuu 2019

Mirva Saukkola: Ei kertakäyttöä vaan kestävää kauneutta

”Huutokaupoista voi löytää aarteita häkellyttävän halvalla. Käsityönä tehty satavuotias pöytä on ekologisesti kestävä ja kaunis. Miksi ostaisin sen sijaan kasan lastulevyä, joka pitää itse koota huonekaluksi?” sanoo päätoimittaja Mirva Saukkola. Hän kerää leikekirjaansa kuvia taideteosten yksityiskohdista ja pysähtyy pohtimaan, miten taide ja esinekulttuuri leikkivät keskenään – niin ikuisessa Japanissa kuin nykypäivän Suomessa.

Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / kesäkuu 2019

Iiro Rantala: Abbaa, Zappaa ja suurinta vapautta

Vaikka jazz on hänen sydänverensä, myös muut musiikinlajit ja -tyylit kuuluvat Iiro Rantalan musiikissa. Lapsille hän on säveltänyt jo yli 20 vuotta. ”Lapsille tekeminen ei harmita koskaan. Se lähentelee sitä mitä muutenkin tavoittelen työssäni: maksimaalista vapautta”, Iiro Rantala sanoo. Työn alla oleva sävellystyö sijoittuu kuvataiteen maailmaan – ja Ateneumiin.

Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.