Tarja Halonen ja ikuinen rakkaus

Kansakoulusta hän sai ensimmäiset värikynänsä, ja Kallion yhteiskoulussa syttyi elinikäinen rakkaus kuvataiteeseen. Ateneumin 130-vuotisjuhlan kunniaksi Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen pohtii, mihin ja miksi taidetta tarvitaan. Taiteen katsojana hän altistaa itsensä jatkuvasti uusille kokemuksille, mutta yksi taiteilija on silti hänelle aina ylitse muiden.

Kuka?

Tarja Halonen

Ikä: 74
Ura: Tasavallan presidentti 2000–2012. Presidenttikausiensa jälkeen toiminut aktiivisesti kestävän kehityksen edistämiseksi niin kotimaassa kuin YK:ssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä.
Luottamustehtävät: muun muassa Kansallisgallerian ja Helsingin yliopiston hallituksen puheenjohtaja
Perhe: puoliso Pentti Arajärvi, tytär Anna, yksi lapsenlapsi
Koti: Helsingin Hakaniemessä
Harrastukset: kulttuuri, croquis-piirtäminen, kuvanveisto, puutarhanhoito, urheilu epäsäännöllisesti

Kolme suosikkia

  1. Paul Gauguin
  2. Helene Schjerfbeck
  3. Anna Tuori sekä Rafael Wardi

Helene Schjerfbeckin Saariston tyttö (1929) on esillä Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyssä. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Tuore ylioppilas Tarja Halonen astui syksyllä 1962 Helsingin yliopiston ovesta sisään ja etsi oikean luentosalin. Taidehistoriaa opetti itse professori, Aune Lindström.

”Jokin aikuiseen elämään tähtäävä opinala piti valita. Tulevaisuus ei ollut vielä silloin oikein kirkastunut”, presidentti Halonen sanoo. Kallion yhteiskoulussa, jossa vallitsi kulttuurimyönteinen ilmapiiri, hän oli innostunut taiteesta ja sen historiasta: kalliolaisen työläisperheen kasvatille oli avautunut aivan uusi maailma.

Kotona oli kyllä arvostettu koulutusta, mutta ainoaa elävää taideharrastusta oli edustanut isäpuolen innostus soittamiseen. Työssä käyvä ja ammattiyhdistyksessä aktiivinen äiti ehti harjoittamaan luovuutta lähinnä käsitöitä tehdessään. Tarja piirsi paljon, myös koulutunneilla, kun fiksuna tyttönä oli saanut annetut tehtävät valmiiksi. ”Mutta ei siihen pahemmin kiinnitetty kotona huomiota”, presidentti muistelee. Myöhemmin taidehistorian opinnot hyväksyttiin vähän niin kuin välivuotena koulun jälkeen.

Piirtämisen tapa on hänellä yhä: kun kokous venähtää, muistilehtiöön alkaa ilmestyä nopeita luonnoksia muista osanottajista – etenkin pitkissä kansainvälisissä seminaareissa.

Mutta yliopistossa taidehistorian opinnot jäivät elämän jalkoihin. Jo ensimmäisen vuoden aikana Halonen ymmärsi, ettei hänestä sittenkään tulisi taidehistorian ammattilaista ja vielä vähemmän ammattitaiteilijaa.

”Opiskelustani ei tullut suoraan sanottuna paljon mitään. Kursseja en suorittanut, mutta elämää tuli kyllä opiskeltua niidenkin edestä”, presidentti Halonen muistelee nyt naurahtaen. Jo vuotta myöhemmin hän aloitti oikeustieteen opinnot – osin vanhempienkin patistamana. Lopputarina onkin sitten juristin, poliitikon ja presidentin historiaa.

Tuo ensirakkaus kuvataiteeseen on kuitenkin jättänyt jälkensä niin Halosen harrastuksiin kuin luottamustoimiin.

Helsingin yliopiston piirustuslaitos Porthanian ylimmässä kerroksessa aiheuttaa edelleen hänen sydämessään lämpimän ailahduksen; myös yliopiston hallituksen puheenjohtajana toimiva Halonen myhäilee tyytyväisenä siitä, että laitos hiljattain avattiin parin vuoden tauon jälkeen uudestaan. Croquis-piirtämistä ja kesäisiä taideleirejä Halonen harrastaa yhä itsekin aina kun ehtii. Miehensä Pentti Arajärven kanssa he ovat tuttu näky niin taidenäyttelyissä kuin teatterin tai konserttienkin katsomoissa. Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtajuus on mieluisa luottamustehtävä, sillä se on kulttuurivaikuttajan näköalapaikka.

Rahasta ja rakenteista

Kansallisgalleriaan kuuluu kolme taidemuseota: Ateneumin lisäksi Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo. Kansallisgallerian hallitus käyttää instituutiossa ylintä strategista ja taloudellista valtaa ja valitsee esimerkiksi museonjohtajat – juuri viimeksi Ateneumin uuden johtajan, Marja Sakarin, joka aloittaa tehtävässään joulukuussa.

Puheenjohtajan tehtävä on Haloselle selvästi mieluinen. Hän kokee saaneensa itse niin hyvät eväät taiteesta nauttimiseen kuin se sodanjälkeisessä Suomessa oli mahdollista. Samaa hän haluaa antaa tulevillekin polville – toki aivan erilaisessa, globaalissa ja digitalisoituvassa maailmassa.

”On yhteiskunnan tehtävä tarjota perusraamit taideinstituutioille ja -koulutukselle. Taidekasvatuskin on osa elinikäistä oppimista. Ateneum on yksi keskeisistä toimijoista, joka yhteistyössä muiden taide- ja oppilaitosten kanssa tekee sen mahdolliseksi”, Tarja Halonen sanoo.

Yhteiskunnan tuki ei kuitenkaan yksin riitä. Yksityistäkin rahaa tarvitaan taiteen tekemisen, esillepanon ja säilyttämisen eri vaiheissa.

”Punaisesta taustastani huolimatta olen avoin myös yksityisten resurssien käytölle”, Halonen sanoo.

Hänen mielestään joko–tai-ajattelu on vanhanaikaista. Yhteiskunnan tehtävä on luoda perusrakenteet, mutta lisäksi tarvitaan joustavalla tavalla mukaan yksityistä pääomaa.  Tällaiselle mallille on Suomessakin pitkät perinteet. ”Silti tässä meillä on vielä paljon oppimista”, Halonen sanoo.

Hän muistuttaa, että vaikka taiteen arvoa määriteltäessä on toki monia muita mittareita kuin raha, ei senkään merkitystä pidä aliarvioida. Taiteilijoiden toimeentulo on aina ollut polttava kysymys. Globaalissa maailmassa markkinat ovat isot, mutta kilpailu sekä ihmisten ajasta että rahasta on koko ajan entistä kovempaa.

”Olen silti optimisti. Suuria menestystarinoita on syntynyt paljon kurjemmissakin oloissa kuin missä nyt eletään.”

Ateneumilla on 650 teoksen kansainvälinen kokoelma, johon kuuluu muun muassa Paul Gauguinin Maisema, sika ja hevonen vuodelta 1903 (kuvassa keskellä).

Taiteilijan tuntosarvet

Mihin taidetta tarvitaan?  ”Hyvinvointiin”, Tarja Halonen vastaa epäröimättä.

Taide on hänen mielestään arvokasta itsessään, sillä se antaa nautintoa ja elämyksiä. Taide on myös tapa hahmottaa maailmaa, usein kokonaisvaltaisemmin ja toisella tavalla kuin arkielämässä yleensä.

Mitä hektisemmäksi ja hälisevämmäksi maailma muuttuu, sitä tärkeämpi tehtävä eri taiteenlajeilla on tarjota toisenlainen kokonaisvaltaisempi näkemys. Haloselle se usein merkitsee keskittymistä, sitä että välillä pysähtyy ja vetää henkeä jonkin ajatuksen tai tunteen äärellä.

”En halua tehdä taiteilijoista mitään ennustajia, mutta usein käy niin, että jokin kysymys nousee esiin ensin taiteessa, ja vasta myöhemmin se päätyy mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Muistan esimerkiksi, kuinka 1990-luvun alkupuolella suomalaisissa teattereissa tulivat vanhat, ennen Venäjän suurta vallankumousta olleet kirjailijat taas suosituiksi: Gogol, Tsehov, Dostojevski  ja monet muut. Ei siinä mitään suunnitelmaa ollut. Se oli vain ajassa. Ja niinhän se Neuvostoliitto sitten pian romahti.”

”Samoin globalisaatio, syrjäytyminen, ympäristön tuho tai sen uhka, samoin kuin pakolaisuus ovat olleet jo pitkään taiteessa. Taiteilijat toimivat tuntosarvinamme”, Tarja Halonen pohtii.

Yhteiskunnallisena vaikuttajana koko ikänsä toiminut presidentti ymmärtää hyvin taiteilijoita, jotka haluavat muuttaa maailmaa. Hän ymmärtää myös, etteivät kaikki tee niin.

”Kantaaottavuuttakin voi olla niin monenlaista. Vaikka globalisaation ja ekologian kysymykset näkyvät tänään monin tavoin taiteen sisällöissä, silti on myös taiteilijoita, jotka katsovat enemmän sisäänpäin. He näkevät muutoksen ihmisen sisäisissä tunnoissa. Se on tietenkin yhtä arvokasta.”

Rafael Wardi kuuluu Tarja Halosen suosikkitaiteilijoihin. Maalaus Asetelma (1959) on esillä Suomen taiteen tarina -näyttelyssä.

Ymmärränkö tätä?

Aina ei taide ole vain nautintoa ja sielun silitystä. Taide voi myös ärsyttää ja hämmentää, jopa loukata. Halonen kehottaa haastamaan itseään ja antamaan avoimin mielin tilaa myös sellaisille teoksille, joita ei ensi silmäyksellä ymmärrä.

”Ajattelen itse niin, että kaiken ei tarvitse miellyttää juuri minua. Ilmaisun vapaus on taiteen elinehto. Eihän tämä ole mikään vanha Neuvostoliitto, jossa oli vain yksi oikea tyyli ja jossa kaikkea siitä poikkeavaa pidettiin sopimattomana. Erilaisuus on rikkautta”, Halonen sanoo.

Hän näkee tämänhetkisen kulttuuri-ilmapiirin kaksijakoisena. Toisaalta ollaan globaalimpia ja moniarvoisempia kuin ehkä koskaan ennen. Mutta näkyy myös käpertymistä omiin pieniin kupliin, joissa keskustellaan vain samaa mieltä olevien kanssa.

”Yritän ymmärtää myös sitä, että syystä tai toisesta jotkut ihmiset tai ihmisryhmät kaipaavat pienempää elinpiiriä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Mutta en silti voi hyväksyä, että sulkeutuisimme muulta maailmalta – se ei ole enää mahdollista.”

Halonen näet muistaa omasta nuoruudestaan myös ahtaan ilmapiirin aikakausia, eikä kaipaa niitä takaisin.

”Vaikka helposti annamme ajan kullata muistoja, ei se sodanjälkeinen Suomi mikään kovin avarakatseinen yhteiskunta ollut.”

Museossa kohdataan

Kansallisgalleria huolehtii suomalaisen kuvataiteen säilyttämisestä ja esittämisestä. Ajallinen kaari ulottuu 1500-luvulta nykypäivään. Ateneum sijoittuu tässä jatkumossa keskikohtaan, sillä Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmien taide on vanhempaa ja Kiasman nuorempaa, nykytaidetta.

Ateneum edustaa monille suomalaisille tiivistymää siitä, mitä on hyvä ja ”oikea” taide. Museon kävijämäärässä tehtiin jälleen uusi ennätys vuonna 2017: Ateneumissa yksinään kävi yli 440 000 katsojaa, ja Kansallisgalleriassa yhteensä lähes 800 000 vierasta.

”Näiden lukujen valossa museoissamme on onnistuttu hyvin. Museokortti on ollut menestys. Meidän pitää jatkaa hyvää työtä tarjoamalla kaikenlaisille, eri-ikäisille vieraille mahdollisuuksia elämyksiin ja oppimiseen”, Halonen sanoo.

Hän ei pidä siitä, että kulttuurin vankinta käyttäjäkuntaa, keski-ikäisiä ja vähän vanhempiakin naisia, väheksytään yleisönä.

”Monesti sanotaan, että ilman meitä ei kulttuuria pitäisi pystyssä kukaan, mikä on varmasti totta. Mutta kyllä taideyleisössä miehiäkin on, ja ihan vapaaehtoisesti tulleita”, Halonen muistuttaa. ”Ja kasvava määrä nuoria.”

Tulevaisuuden yleisöä pitää kasvattaa varhain. Museoiden yhteistyö eriasteisten oppilaitosten kanssa on jo nyt vilkasta, ja Halonen soisi sen tiivistyvän entisestään.

”Hyvin paljon ponnistellaan sen hyväksi, että koululaiset oppisivat käymään taidemuseossa. Ja niin pitääkin olla”, Tarja Halonen sanoo.

Esimerkiksi Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfondenin ja Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton Taidetestaajat-hanke vie kolmen vuoden aikana 200 000 kahdeksasluokkalaista tutustumaan taiteeseen. Museot ovat kaikkea muuta kuin museoituneita, ja erilaiset työpajat ja tapahtumat tuovat näyttelyiden rinnalle uudenlaisia näkökulmia.

Tarja Halonen toivottaa ilolla tervetulleeksi uuden erilaisen Amos Rex -museon Helsingin keskustaan. Ja toivoo lisäksi, että keskustelu uudesta design- ja arkkitehtuurimuseosta johtaisi upeaan, kansainvälisesti kiinnostavaan lopputulokseen.

Paul Gauguinin teokset ovat tehneet Tarja Haloseen lähtemättömän vaikutuksen. Kuvassa maalaus Maisema Tahitista (1892).

Nuoruuden rakkaus

Hänelle itselleen kuitenkin juuri 130 vuotta täyttävä Ateneum on ollut se museo, jossa taideteos sai ensimmäisen kerran sydämen värähtämään.

”Minun nuoruudessani ei niin vain piipahdettu Pariisiin katsomaan Mona Lisaa. Ateneumin kokoelmiin kuuluu myös 650 teoksen kansainvälinen kokoelma, ja erityisesti Paul Gauguinin teokset tekivät tuolloin lähtemättömän vaikutuksen. Minusta tuli Gauguin-hullu”, Tarja Halonen kertoo.

Ateneumin kokoelmiin kuuluu kaksi Paul Gauguinin (1848–1903) jälki-impressionistista maalausta: parhaillaankin Suomen taiteen tarina -näyttelyssä esillä olevat Maisema, sika ja hevonen (1903) sekä Maisema Tahitista (1892). Lisäksi kokoelmissa on 11 Gauguinin puupiirrosta.

Tarja Halosen suosikkeihin kuuluvat myös monet muut samana aikakautena vaikuttaneet taiteilijat kuten Vincent van Gogh, Marc Chagall, Edvard Munch ja Helene Schjerfbeck. Suomalaisista  nykytaiteilijoista hän mainitsee Rafael Wardin, Anna Tuorin, Ulla Rantasen, Meeri Koutaniemen ja Eija-Liisa Ahtilan.

Gauguinillä oli kuitenkin hänelle aivan erityinen merkitys. ”Hänen taiteensa oli niin erilaista kuin mikään muu sitä ennen näkemäni: rauhallista mutta jännittävää”, Halonen pohtii.

Tarja Halonen jopa matkusti kerran Polynesiaan Tahitin saarelle, jonne ranskalainen taiteilija muutti vuonna 1891 turhauduttuaan länsimaiseen elämäntapaan. Halosen kolmen viikon matkaan mahtui trooppisia sateita ja myrskyä, mutta siellä tuo maalauksista tuttu atmosfääri kuitenkin oli.

Taide ja taiteilijat ovat aina liikkuneet maantieteellisten ja kansallisten rajojen ylitse. Gauguinin näkemystä ihmisen ja luonnon yhteydestä voi taas pitää hyvin ajankohtaisena, kun taas hänen naishahmonsa – nuoret, tummaihoiset alastomat tytöt – herättävät nykyään keskustelua Gauguinin miehisestä ja kolonialistisesta katseesta. Myöskään Gauguinin elämäntapa lapsivaimoineen ei ehkä kestäisi nykyajan kriittistä silmää.

”Kun maailma muuttuu, näkemyksemme taiteesta muuttuu. Viime aikojen #metoo-keskustelu saa näkemään uusin silmin monet muutkin miesten naisista maalaamat teokset. Niin on käynyt Gauguinin lisäksi esimerkiksi Modiglianille ja Edelfeltille”, Tarja Halonen pohtii.

”Taiteilija on aikansa lapsi. Ja taide on myös ikkuna tekijään ja hänen aikakauteensa”, Halonen sanoo ja lisää: ”Pyrin kuitenkin näkemään taideteokset myös sellaisenaan, ei liiaksi sidottuina tekijäänsä.”

Vastikään avattu Kohtaamisia kaupungissa -näyttely Ateneumissa on hänen mielestään tässäkin mielessä todella kiinnostava kokonaisuus. ”Se tuo esille Suomen kaupunkilaistumisen ja sen upeat kuvaajat – joista jotkut ovat syyttä suotta jääneet aika tuntemattomiksi. Suosittelen näitä Kohtaamisia vilpittömästi useampaankin kertaan katsottavaksi”, presidentti Halonen sanoo.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Anna Tuorin Mingle with Ashes II (2010) kuuluu Kiasman kokoelmiin. Kuva: Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen.

Kuukauden vieras / syyskuu 2018

Skissi tuli taloon

Ateneumin saleissa liikuskelee toisinaan myös oranssinpunainen Skissi-kissa. Se toivottaa tervetulleiksi erityisesti pienet museovieraat. Skissi opettaa katsomaan taidetta keskustellen ja kaikilla aisteilla nauttien.

Kuukauden vieras / elokuu 2018

Pekka Terävä loihtii suun ja silmän ruokaa

Museoiden ravintoloissa häärää yhä useammin huippukokki. Keittiömestari Pekka Terävään henkilöityy iso viipale suomalaista gourmet-osaamista, ja elokuussa hänen Food & Art -festivaalinsa houkuttelee Mänttään alan kansainvälistä eliittiä kokkaamaan yhdessä. Ateneumissa piipahtanut Terävä uskoo kokonaiselämykseen, joka voidaan saavuttaa vain pyrkimällä parhauteen.

Kuukauden vieras / heinäkuu 2018

Matti Rönkä on kirjallisuuden kirvesmies

Yleisradion uutisankkuri Matti Rönkä on kaikille tuttu kasvo, joka on toimittajan työnsä rinnalle rakentanut toisen ammatin kirjailijana. ”Jos suuret romaanikirjailijat ovat arkkitehtejä, minä olen heidän rinnallaan käsityötaitoinen kirvesmies”, Rönkä sanoo. Hän tunnistaa itsessään taatamaisia mielipiteitä: ”Hiihdän aina perinteisellä tyylillä, enkä käy rock-festivaaleilla.”

Tarja Halonen ja ikuinen rakkaus

Kansakoulusta hän sai ensimmäiset värikynänsä, ja Kallion yhteiskoulussa syttyi elinikäinen rakkaus kuvataiteeseen. Ateneumin 130-vuotisjuhlan kunniaksi Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen pohtii, mihin ja miksi taidetta tarvitaan. Taiteen katsojana hän altistaa itsensä jatkuvasti uusille kokemuksille, mutta yksi taiteilija on silti hänelle aina ylitse muiden.