Heidi Köngäs: Sielunhoitoa Ateneumin saleissa

Heidi Köngäs. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

“Kuka voisi olla tunteeton näiden kuvien äärellä? Suomalaiset taideklassikot ovat syvällä meissä kaikissa, tajusimmepa sitä tai emme”, sanoo kirjailija ja ohjaaja Heidi Köngäs. Suomen taiteen tarina -näyttelyn tutuista teoksista saa voimaa ja oivalluksia. Käynti museossa pysäyttää ja puhdistaa.

Kuka?

Heidi Köngäs, 61.

Ammatti: Kirjailija, ohjaaja

Romaanit:
Luvattu, 2000, Runeberg-ehdokas
Vieras mies, 2002, käännetty saksaksi, myös kuunnelma, Radioteatteri
Hyväntekijä, 2006, myös samanniminen televisioelokuva, Yle Draama
Dora, Dora, 2012, Finlandia-ehdokas, käännetty viroksi
Hertta, 2015.

Ohjaukset:
Lukuisia televisioelokuvia ja -sarjoja, mm. Liian paksu perhoseksi, 1998
Virginie, 2009
Tauno Tukevan sota, 2010
Punainen kolmio, 2015.

 

Heidin kolme suosikkia:

1) Taiteilijoiden omakuvien täyttämä käytävä. “On aina kiinnostavaa, mitä omakuva näyttää ja mitä se peittää.”

2) Luonnoshuone, jossa on suurennoksia taiteilijoiden luonnoksista, kirjeistä, päiväkirjoista, jopa junalipuista. “Nämä palaset kertovat taiteilijantyöstä prosessina. Edelfeltin upeasti kuvitetut kirjeet tulivat tutuiksi tehdessäni Virginie-elokuvaa vuonna 2009.”

3) Lemminkäisen äiti -maalaus. “Äidin katseessa on niin hurja voima, kun hän haluaa herättää poikansa kuolleista. Maalaus innoitti minua kirjoittaessani tekstin Suomen taiteen tarina -kirjaan.”

“Taidetta ei pitäisi suorittaa vaan nautiskella sopivina paloina” sanoo kirjailija, ohjaaja Heidi Köngäs, jolle Hugo Simberg on erityisen läheinen taiteilija. Täti (1898) on realistinen muotokuva Alexandra Simbergistä, joka oli merkittävä tuki Hugolle tämän etsiessä omaa tietään taiteilijana.

Syvä katse ja taiteen lohtu

Jos Suomen taiteen tarina sijoitettaisiin kartalle ja tärkeät pisteet merkittäisiin täplillä, Ruoveden luonnonkauniin hämäläiskunnan kohdalla olisi niitä sankka keskittymä. Ruoveden erämaaluonto innoitti Akseli Gallen-Kallelaa ja Hugo Simbergiä 120 vuotta sitten ja monia muita heidän jälkeensä. Nyt kallioisista ja kirkasvetisistä maisemista hakee luovalle työlle rauhaa kirjailija ja tv-elokuvien ohjaaja Heidi Köngäs.

Hänen kesäkotinsa verannalta on vesitse muutama kilometri Kalelaan, Gallen-Kallelan rakennuttamaan erämaa-ateljeehen.

Kun Heidiä pyydettiin kirjoittamaan Suomen taiteen tarina -kirjaan itse valitsemastaan aiheesta, ei hänellä oikeastaan ollut vaihtoehtoja: Ruovesi kutsui. Kirjailijan äidin suku on 1500-luvulta saakka elänyt juuri näillä samoilla seuduilla.

Kirjailijan mielikuvituksessa alkoivat elää Axelin (myöhemmin Akselin) ja hänen malliensa kohtaamiset, kun Kalela-kirjasta löytyi luonnos uupuneesta, likanaamaisesta tytöstä. Juuri tuon luonnoksen tekemisestä, ohimenevästä kohtaamisesta, Köngäs päätti kirjoittaa.

Berliini–Ruovesi 1895

Tuolloin hän käyttää vielä nimeä Axel Gallén. Axelin maine kulkee ympäri Eurooppaa, ja näyttelyt ovat menestyksiä. Vaikka kansainvälinen taideyleisö ei varauksetta innostu kaikista töistä, myös suitsutusta ja palkintoja riittää. Axel Gallén kuului epäilemättä taiteen suurmiessarjaan jo tuolloin, 30-vuotiaana.

Hän oli ikuistanut salolaisen ”lammasmummon” naturalistiseen Eukko ja kissa -teokseen (1885), peilannut aistillista ja dekadenttia pariisilaistunnelmaa Démasquéessa (1888) ja hurahtanut kalevalais-kansallis-karelianismiin, jonka ensimmäisenä tuotoksena ilmestynyt Aino-taru (1891) oli massiivinen triptyykki, kuvasarja Ainon ja Väinämöisen kisailusta. Teos oli saanut alkunsa Pariisissa, mutta taiteilija oli viimeistellyt sen Ruoveden Visuvedellä, ja mallina oli seissyt hänen nuori vaimonsa Mary.

Mutta vuonna 1895 Berliiniin jälleen kerran matkustanut Axel kuitenkin tuntee olonsa kaikkea muuta kuin sankariksi. ”Tyhjää, turhaa elämätä olen elänyt viimeisen kuukauden, kumarrellut salongeissa ja imarrellut ihmisiä, joita halveksin, päästäkseni heidän suosioonsa. En, en voi enää, minä tahdon olla vapaa, jättää kaikki sikseen ja lähteä pois”, hän kirjoittaa päiväkirjaansa.

Pohdinnan katkaisee sähkösanoma, joka kertoo Gallénien nelivuotiaan Marjatta-tyttären kuolleen kurkkumätään. Axel kiirehtii kotiin, jakamaan surua vaimonsa Maryn kanssa.

Gallénin työtarmon kerrotaan lamaantuneen kuukausiksi. Pariskunta pakenee ahdistusta ensin Berliiniin ja sitten Lontooseen. Vuoden lopulla Axel kaivertaa surunsa puupiirrokseksi, josta hän vedostaa ensimmäisen grafiikanlehtensä Kalman kukka (1895). ”Mustan lammen reunalla kasvoi kaunis kalpea kukka, unessani poimin sen, vaan unesta en herää – se oli kalman kalpea kukka.”

Akseli Gallen-Kallelan Kalman kukka -puupiirros (1895) innoitti Heidi Köngästä pohtimaan, mitä tuon teoksen syntyaikoina tapahtui Ruovedellä. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen.

Akseli Gallen-Kallelan Kalman kukka -puupiirros (1895) innoitti Heidi Köngästä pohtimaan, mitä tuon teoksen syntyaikoina tapahtui Ruovedellä. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen.

Ruovesi 2015

Heidi Köngäs tuijottaa kesämökillään Gallénin ja Simbergin teosten kuvia, lukee lähdeaineistoa taiteilijoista ja antaa mielikuvituksensa lentää. Hänen Kalman kukka -kertomuksessaan, joka julkaistaan Suomen taiteen tarina -kirjassa, on kolme henkilöä: Axel, Ruovedelle Gallénin oppipojaksi saapunut Hugo Simberg ja Axelin vaimo Mary.

Axel piirsi luonnoskirjaansa tuntemattomaksi jääneen piikatytön kasvot. Ne olivat liasta juovikkaat, kyyneleiden tai hien kirjomat. Axel maalasi myös Lemminkäisen äitiä (1897), ja Mary suri kuollutta tytärtään. Hugo puolestaan liikuttui nähdessään torpparin käärivän kuolleen lapsensa pieneen ruumispussiin; Sallittu-maalauksen tematiikka oli syntymäisillään.

Heidi kirjoittaa Maryn suulla: ”Marjatta laihtui, kuihtui, valvoin kaikki ne yöt, katselin kuinka pieni rintakehä nousi ja laski, nousi ja laski. Minä toivoin, uskoin ja rukoilin. Kunnes sitten, kunnes sitten tuli se yksi yö. Yhä nousi ja laski, taukosi, nousi ja laski, ja sitten ei enää muuta kuin pieni korahdus. — Minä nostin katseeni ylös korkeuksiin, mutta mistään ei tullut kultaisia säteitä, ei avuksi tuonelan joutsenta.”

Likanaamainen huutolaistyttö, piiaksi armosta otettu, kuka hän oli? Axelin luonnoskirjaan piirtyi tuon ajan Ruovesi, köyhä ja maalainen. Köngäs pohtii äidinäitinsä elämää, laskee ajoituksia, miettii todennäköisyyksiä.

“Halusin tuolla yhdellä kohtaamisella ja Axelin luonnostelemalla tytönhahmolla kuvata tätä erämaapitäjää, yritin nähdä ajan yli. Oma sukuhistoriani helpotti eläytymistä”, Heidi kertoo.

160802pm-5748.tif

”Lemminkäisen äidin katse koskettaa aina, tuo äidin suru ja toivo”, Heidi Köngäs sanoo.

Ateneum 2016

Siinä ne nyt ovat, Suomen taiteen ikonit. Monet tuttuja kirjojen kuvista, jo alakoulussa niitä on katsottu. Sitä ei ole tullut ajatelleeksi, ettei läheskään kaikkia ole välttämättä koskaan nähnyt luonnossa; niin tutuilta monet näyttävät.

Ateneumin omaa kokoelmaa on harvoin ollut näytteillä näin laajasti. Tämän kokonaisuuden esillepanoa on valmisteltu puolitoista vuotta. Näyttely rakentuu useasta salista, joissa Suomen taiteen tarina kulkee sekä kronologisesti että sisällöllisten teemojen mukaan.

“Minusta tuntuu Ateneumin ovella melkein kuin astuisi pyhään paikkaan. Rakennus on itsessään niin juhlava, ja silti tänne on helppo tulla.”

Nousemme Heidi Köngäksen kanssa Ateneumin portaat ja kohtaamme ensimmäiseksi, kuten kaikki Suomen taiteen tarina -näyttelyn kävijät, monta kaikkein rakastetuinta ja tunnetuinta maalausta. Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli (1903) ja Iltaa kohti (1913), Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888), Pekka Halosen Tienraivaajia karjalassa (1900), Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaatto (1879) ja Leikkiviä poikia rannalla (1884).

Näyttelyn ripustus on runsas, ja maalauksia on sijoitettu vieri viereen ja päälletysten. Tuttujen teosten runsaus tuottaa uusia elämyksiä. 1+1 on monta. Elokuuhun mennessä näyttelyssä oli vieraillut jo yli 137 000 kävijää. Saleissa vaeltelee monenlaista väkeä, ja kännykät räpsyvät, kun ihmiset ikuistavat lempiteoksiaan.

Miksi me yhä tarvitsemme näitä kuvia?

“Jokin syvä merkitys niillä on, koska näköjään haluamme nähdä ne uudelleen ja uudelleen. Jokin siru niiden sisällössä kantaa ajan yli. Ihminen pysyy kuitenkin yllättävän samanlaisena, vaikka aika muuttuu”, Heidi Köngäs sanoo.

Yksi suomalaisten kaikkien aikojen rakastetuimmista maalauksista, Simbergin Haavoittunut enkeli, kerää äärelleen niin nuorta kuin vanhempaa yleisöä. Sen kertomasta tarinasta jokainen löytää jonkin itselleen läheisen kulman. Heidi Köngästä teos puhuttelee joka katsomiskerralla. Miksi se kestää aikaa niin hyvin?

“Meidän kaikkien tunteet, hämmennys maailman ja elämän edessä ovat ihan samat kuin sata vuotta sitten. Vaikka elämäntavat ja olosuhteet muuttuvat, meitä puhuttelevat yhä Haavoittunut enkeli, tai Sibeliuksen musiikki tai Schjerfbeckin omakuvat”, Heidi Köngäs pohtii.

Kuvia katsoo toisin, kun elämänkokemusta ja ikää karttuu. Kuten kirjan voi lukea uudelleen, myös taulun voi nähdä uusin silmin. Syntymät, kuolemat, rakkaudet ja menetykset jättävät jälkensä ihmiseen, ja tutuistakin kuvista näkee uusia tasoja.

Hugo Simbergin tauluissa kuolema on lempeä, arkinen, jopa vähän säälittävä tai liikuttava puuhailija. Kuoleman puutarhassa (1896) hahmo hoitaa kukkia hellän huolekkaasti. Sallittu -maalauksessa (1896) hahmo loittonee katsojasta liian lyhyissä housunlahkeissaan, kuin nukkavieru virkamies arkisissa toimissaan.

“Suomen taiteen tarinassa valtavasti ulottuvuuksia, kun tutut klassikot ovat esillä joskus yllättävienkin teosten kanssa rinnakkain, kuten Heikki W. Virolaisen Marjatan (1965).”

“Suomen taiteen tarinassa valtavasti ulottuvuuksia, kun tutut klassikot ovat esillä joskus yllättävienkin teosten kanssa rinnakkain, kuten Heikki W. Virolaisen Marjatan (1965).”

Ruovesi 1895–96

Nuori Hugo Simberg on pettynyt Ateneumissa toimivaan Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jonne hän on päässyt oppilaaksi. Siellä ei ymmärretä hänen symbolismiaan.

Hän kirjoittaa ihailemalleen Axel Gallénille kirjeen. Saisiko hän tulla kuuluisan mestarin oppiin Ruovedelle, jossa Kalelan erämaa-ateljee oli rakenteilla?

Gallén toivottaa Simbergin tervetulleeksi. Olkoonkin, että Kalelan rakennustyöt ovat pahasti kesken ja Simberg saa asua hyyryläisenä milloin missäkin torpassa. Kun ateljeetalo syksyllä valmistuu, sen hirsiseinien suojissa alkavat syntyä rinta rinnan Axelin kalevalaiset, maskuliiniset suurtyöt ja Hugon sielujen syvyyksiin kurkottelevat kuvat.

Gallen jakaa Simbergille tietoaan symbolismista, joka imee oppia innolla. Vanhempi taiteilija antaa luettavaa, haastaa pohtimaan ja maalaamaan uudella tavalla. Taiteilijat innostavat toisiaan, tekevät grafiikkaa ja kokeilevat temperamaalausta. Halla (1895) kohtaa Lemminkäisen äidin. Kummankin aihemaailma on kuitenkin omansa: Simberg ei lähde mukaan Gallénin kalevalalaiseen mytologiaan. Hänellä on omat näkynsä.

“Lempipaikkani on tämä toisesta kerroksesta avautuva näkymä sisäpihalle, jossa on Kaarina Kaikkosen Valon paino -teos.”

“Lempipaikkani on tämä toisesta kerroksesta avautuva näkymä sisäpihalle, jossa on Kaarina Kaikkosen Valon paino -teos.”

Ateneum 2016

Suomen taiteen tarina -näyttelyssä Heidi Köngäs on pysähtynyt Simbergin Hallan ääreen. Tuo isokorvainen otus on Heidi Köngäkselle rakas hahmo. Kalmankalpea, yksinäinen, kaikkien kammoksuma, kutsumaton vieras, epäolento – ja silti perin
inhimillinen.
Hugo Simbergin Halla (1895) on Heidi Köngäkselle merkittävä teos, sillä se kuvaa pelottavaa luonnonilmiötä personoituna, liikuttavana hahmona. Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis.

Hugo Simbergin Halla (1895) on Heidi Köngäkselle merkittävä teos, sillä se kuvaa pelottavaa luonnonilmiötä personoituna, liikuttavana hahmona. Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis.

“Tässä on jotain ajatonta, se puhuttelee minua aina. Hallan kylmyyden voi helposti aistia… Se on itse kylmyys. Halla on luonnonilmiö, mutta personoitu; sillä on kasvot ja ihmisen hahmo. Juuri Simbergin töiden selittämättömyys on lumoavaa, hän vie meidät kokonaan pois realismista, tästä konkreettisesta maailmasta. Hän paljastaa kätketyn tavalla, joka on lähellä kansanrunouden tarinoita”, Heidi Köngäs sanoo.

Nykykatsoja ei välttämättä täysin tajua, miten pelottava ilmiö halla oli. Se saattoi tuhota koko viljasadon ja tuoda mukanaan ankaran nälän ja kuoleman. Kun Simberg maalasi Hallan, suuret nälkävuodet (1866–68) olivat tuoreessa muistissa. Katovuosina 150 000 suomalaista kuoli nälkään.

Taiteilijat kuuluivat yläluokkaan ja seurustelivat sujuvasti eurooppalaisen sivistyneistön kanssa. Taidesuunnat eivät tunteneet rajoja. Berliini, Pariisi ja muut taiteen suurkaupungit olivat helpommin saavutettavissa kuin Kainuun ja Karjalan korvet. Toisaalta taiteilijat matkustivat myös maaseudulle ja erämaakyliin etsimään aitoa kansaa.

He etsivät  malleikseen ”alkuperäisiä” ihmisiä, kansantyyppejä, joiden ”nahka oli kovettunut ulkoilmaelämässä”. Kultakauden maalauksissa suomalainen kansanihminen näyttäytyy vaatimattomana, mutta sitkeänä, hiukan surumielisenä ja kovan elämän muokkaamana.

“Simbergin maalaamat ja luonnostelemat nuoret pojat ovat toisaalta aivan ajattomia. Heidän kaltaisiaan on yhä, katso vaikka ilmeitä, ryhtiä ja katseita! Nyt heillä olisi kännykkä kädessä, mutta olemus on ihan sama kuin yli sata vuotta sitten. Ja entä sitten naiset: alastomia naisfiguureja ja kauniisti puettuja säätyläistyttöjä – siinähän ne ovat nykyajankin naiskuvaston ääripäät”, Heidi Köngäs sanoo.

Entä miten näitä suomalaisen kulttuurin kuvia tulisi katsoa nyt? Pitäisikö uusille suomalaisille, kuten maahanmuuttajille, opettaa tätä kuvastoa?

“Nämä kuvat ovat osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Koulujen historian- ja kuvataiteen tunneilla ne tulevat kaikkia vastaan, ja niistä varmasti oppii jotakin suomalaisesta mentaliteetista, yhteisestä alitajunnastamme”, Köngäs pohtii.

Ateneumin kahvila, elokuu 2016

Meitä kulttuurinnälkäisiä keski-ikäisiä naisia on Ateneumissa paljon. Istumme kahvilassa, joku tilaa lasin valkoviiniä, toinen kahvin ja kakkupalan. Istumme naisten kesken ja huilaamme hetken. Kyllä me taiteestakin puhumme, mutta elämästä vielä enemmän.

“Olen pikkutytöstä asti janonnut taide-elämyksiä, teatteria, elokuvaa ja kuvataidetta, mutta niistä tuli itsestään selvä osa elämää vasta aikuisena, kun lähdin opiskelemaan. Sitä ennen kulttuurin kuluttamiseen oli niukasti mahdollisuuksia.”

Nyt kun Ateneumin omat kokoelmat ovat esillä harvinaisen laajasti, Heidi voi, kuten muutkin näyttelyvieraat, halutessaan käydä katsomassa vaikka yhden tai kaksi teosta kerrallaan. Taiteen edessä ei tarvitse olla tunnollinen, sitä ei pidä suorittaa. On lupa ottaa vastaan vain sen verran minkä sillä hetkellä haluaa.

“Nykyihmiselle kuvataide on ennen kaikkea mahdollisuus pysähtyä. On puhdistava kokemus keskittyä yhteen kuvaan. Elämme maailmassa, jossa kuvien virta täyttää tajuntamme koko ajan. Sitä voi paeta, paradoksaalista kyllä, menemällä taidenäyttelyyn, uppoutumalla johonkin tiettyyn taideteokseen”, Heidi pohtii.

Oli hänen abikeväänsä vuonna 1974, kun Raaheen ilmestyi kiertävä taidenäyttely, joka oli lähtöisin Ateneumista. Oli siellä paljon muutakin, mutta yhden maalauksen eteen Heidi juuttui. Se oli Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset eli Kaski (1893).

Ja siinä se on taas, Suomen taiteen tarina -näyttelyssä. Tumman seinän vasemmassa nurkassa, Klassikoiden salissa. Kaskenpolttajien arki, rääsyt, kuumuus, nälän turvottamat vatsat. Ja jälleen Heidi uppoutuu pikkutytön sinisiin silmiin, jotka katsovat suoraan kohti, ajan läpi. Silloin viereen tupsahtaa koulupoika, joka katsoo maalausta kännykkänsä läpi. Ottaa kuvan. Räps.

Eero Järnefeltin Kaski eli Raatajat rahanalaiset (1893) teki lähtemättömän vaikutuksen Heidi Köngäkseen tämän abiturienttivuonna. Teos oli kiertävässä näyttelyssä, joka käväisi myös Raahessa.

Eero Järnefeltin Kaski eli Raatajat rahanalaiset (1893) teki lähtemättömän vaikutuksen Heidi Köngäkseen tämän abiturienttivuonna. Teos oli kiertävässä näyttelyssä, joka käväisi myös Raahessa.

Teksti: Leeni Peltonen / Kuvat Heidi Köngäksestä: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

 

 

Kuukauden vieras / maaliskuu 2020

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.

Vuokko Hovatta

Kuukauden vieras / helmikuu 2020

Vuokko Hovatta puhuu ihmisten välisestä ystävyydestä

Ystävyys näyttäytyy Vuokko Hovatan elämässä ylipitkinä puheluina ja arkisena vaihtotaloutena samassa talossa asuvien ystävien kanssa. ”Ystävyys on elintärkeää. Ystävyyden ydintä on se, että tulee oikeasti kuulluksi ja nähdyksi”, Hovatta sanoo. Pian hän nousee Ateneumin lavalle esittämään Tietysti olemme siskokset -monologin ystävyydestä, joka kukoisti Pariisin venäläisten emigranttien yhteisössä. Kuvataiteilija Natalia Goncharova ja runoilija Marina Tsvetajeva olivat kumpikin oman taiteenlajinsa virtuooseja.

Kuukauden vieras Sani Kontula-Webb

Kuukauden vieras / tammikuu 2020

Sani Kontula-Webb: ”Voisiko tämä olla se kadonnut maalaus?”

Taiteentutkijan tähtihetki on löytää kadonneeksi luultu aarre varaston perukoilta. Sani Kontula-Webbille niin on käynyt jo kahdesti.

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.