fbpx

Saara Kankaanrinta: ”Kuvataide puhdistaa sielun”

Kuukauden vieras Saara Kankaanrinta

Ympäristövaikuttaja Saara Kankaanrinta on intohimoinen kuvataiteen ystävä. Hänelle taidekokemus vaikuttaa kuin samoilu monimuotoisessa metsässä – se tuntuu hyvältä ”solutasolla saakka”. ”Museokäynti on kokonaiselämys, ja sen jälkeen tuntuu, kuin silmät näkisivät entistä kirkkaammin”, Saara sanoo.

Kuka?

Saara Kankaanrinta

Työ: ympäristövaikuttaja ja hallitusammattilainen, Baltic Sea Action Groupin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja, Soilfood Oy:n ja Q Power Oy:n perustaja ja hallituksen jäsen, Sulapacin hallituksen jäsen. Omistaa miehensä kanssa Qvidjan tutkimustilan ja Gullkronan sataman.

Perhe: puoliso Ilkka Herlin, kolme lasta, kaksi koiraa
Koti: Hangossa
Harrastukset: valokuvaus, kuvataide, lukeminen, sarjakuvat ja alkuviinit

Kolme suosikkia

  • Nykytaiteilijoista yksi suosikkini on Karoliina Hellberg, jonka värikylläiset maalaukset ovat upeita. Samankaltaista estetiikkaa näen Sigrid Hjerténin töissä.
  • Liv Strömqvistin sarjakuvat. Nerokasta ja pidättelemätöntä huumoria tiukalla ydinviestillä.
  • Sapfon runot, erityisesti Aapo Junkolan suomennoksina. En saa kyllikseni näistä yli 2 500 vuotta sitten kirjoitetuista säkeistä. Kukaan ei tavoita Sapfon kirkkautta.

Teet töitä luonnontieteen ja ympäristöasioiden parissa, mutta kuvataide on sinulle rakas harrastus. Mitä se sinulle merkitsee?

Harrastan toki myös lukemista ja muuta kulttuuria, mutta kuvataide on ollut aina sydämessäni erityisellä sijalla. Kun katson taidetta, se on kuin puhdistus: kuin joku pyyhkisi sutun pois sielusta. Museokäynti on aina kokonaiselämys, eikä ole sama asia katsoa taidetta vaikkapa tietokoneen ruudulta, vaikka olosuhteiden vuoksi sitä on nyt jouduttu tekemään. Kun astuu sisään museoon, kokemus on kokonaisvaltaisesti energisoiva ja samalla rauhoittava. Ja taide vie minut aina johonkin muualle, toiseen aikaan ja paikkaan.

Olen herkkä aistimaan niin makuja, tuoksuja, ääniä, värejä kuin muotoja. Haitaksi se voi olla siinä, että häiriökynnykseni on matala. Visuaalinen epäjärjestys häiritsee silmää. Toisaalta luonnossa riitasointu voi puolestaan olla liian siivottu, keinotekoisen tarkasti rajattu ja yksitoikkoinen ”luonto”. Hyvä puoli on se, että taidekokemukseni on usein voimakas; voisin hyvin kuvitella meneväni ekstaasiin taiteen edessä!

Kuukauden vieras Saara Kankaanrinta

”Taidemuseokäynti, luonnontilainen metsä ja ilman moottoria veneily – kaikilla on samanlainen puhdistava vaikutus”, Saara Kankaanrinta pohtii. Kuvassa oikealla Wolfe von Lenkiewiczin teos Iltakoulu (2018).

Miten rakkaus taiteeseen näkyy arjessasi?

Museokokemus on meille tärkeä, toistuva riitti, ja yleensä se tapahtuu lauantaisin. Kun mieheni Ilkka (Herlin) lähtee syyslauantaisin metsälle, minä, siskoni ja yhteensä viisi lastamme lähdemme usein museoon! Käynti voi sujua jouhevasti tai sitten ei. Joskus viivymme museossa puoli tuntia tai puoli päivää – kaikkea on koettu. Mutta näin tulee lähdetyksi näyttelyihin, ja lapset ovat jo pienestä saakka kehittyneet kokeneiksi museokävijöiksi.

Toinenkin arkinen käytäntö tuo meille visuaalista iloa. Keittiönpöydällämme on pitkä rivi kauniita Raija Uosikkisen suunnittelemia Arabian Pomona-purkkeja, jotka ovat täynnä värikyniä. Piirtäminen on meillä jokapäiväinen rauhoittumiskeino. Kävin itse lapsena taidekoulua tavallisen koulun ohella peräti 12 vuotta, ja pääsin harjoittelemaan niin keramiikan, maalaamisen kuin valokuvaamisen keinoja. Ja nyt meillä kotona saa kokeilla tekniikoita ja värejä sottaamisen uhallakin.

Itse katson nykyään maailmaa luontevasti kameran linssin läpi. Kuvaan paljon paitsi ihmisiä, myös luontoa. Asumme Hangossa luonnonsuojelualueen vieressä, ja metsä, Itämeri, kukat ja kaikenlaiset ötökät ovat aina läsnä. Makrokuvaus, pienenpienten yksityiskohtien etsiminen, on minulle yhtä mieluisaa kuin maisemakuvaus. Lempipaikkojani ovat rantakalliot ja  sademetsämäisen vihreä, monimuotoinen metsä – siellä tuntuu hyvältä solutasolla saakka.

Luonnon viivoja voisin katsoa loputtomasti. Kuten arkkitehti Usko Nyström kirjoitti, luonnon viiva on aina pehmeä, eikä niitä ole kahta samanlaista.

Kuukauden vieras Saara Kankaanrinta

Museon huipputaiteen rinnalla myös arkinen estetiikka on tärkeää: kauniisti veistetty hirsi tai pärekori hivelevät silmää. Saara Kankaanrinta saa esteettisiä elämyksiä monenlaisista ärsykkeistä. Kuvassa Heikki Marilan teos Kukat XIX (2009).

Miten katsot taidetta?

Ensin tulevat värit. Ne osuvat minuun syvälle. Olen joka paikassa tarkka väreistä, ja saan niiden sävyistä irti paljon.

Toisaalta olen koulutukseltani historioitsija, ja katson teoksia myös siitä näkökulmasta. Ajallinen siirtymä teoksen syntyaikaan tai sen kuvaamaan aikaan on merkityksellistä, vaikka tietenkin katsomme teosta omasta ajastamme lähtien. Luen aina taustoja taiteilijoista, ja elämäkerrat ovat suosikkilukemistani. Yksi minun ja myös kuopukseni suosikkitaiteilijoista on Hugo Simberg, ja niinpä Helena Ruuskan hänestä kirjoittama elämäkerta on meillä tarkoin luettu teos.

Taide ei ole minulle akateemista eikä rationaalista. Taide menee tunteisiin ja mahanpohjaan saakka. Taide kokemuksena avaa aina jotain, laajentaa johonkin suuntaan. Ei ole oikeaa tapaa katsoa tai ajatella taidetta.

Kuukauden vieras Saara Kankaanrinta

”Suomalainen identiteetti rakentui metsäluonnolle, ja kansallismaisema piirtyi kultakauden taiteilijoiden töihin. Jos kultakausi olisi nyt, näkyisikö teoksissa avohakkuita vai Suomenlahden sinilevälauttoja?” Saara Kankaanrinta pohtii.

Miten kuvataiteen kentällä voidaan ottaa huomioon ympäristönäkökulma? Voiko museo toimia ekologisemmin?

Museo on työpaikka, jossa jokaisen ihmisen työpanoksella on merkitystä myös ympäristönäkökulmasta. Toimintakulttuuri ratkaisee, ja se syntyy jokaisen pienistä ja isoista teoista. Olen kuullut, että Kansallisgalleriassa tämä on toteutettu Vihreä kädenjälki -hankkeena, joka on työntekijöistä lähtevä, kokeilevan kehittämisen malli. On hienoa, että jokainen saa matalalla kynnyksellä ehdottaa ideoita, joilla parannetaan museon ekologista tasapainoa. Hanke on lähtenyt upeasti leviämään, ja juuri se on ratkaisevaa: että tehdään konkreettisia tekoja pelkkien juhlapuheiden sijaan.

Museotyössä ympäristön hyväksi voidaan tehdä paljon pieniä parannuksia. Jo nyt on alettu pohtia, voiko teosten pakkausmateriaaleja kierrättää ja voiko henkilöstön matkustamista vähentää. Jos kaikki tekevät muutoksia, sillä on iso merkitys.

Yleisölle korona-aika antoi myös tässä mielessä monta oivallusta. Moni on löytänyt nyt kotimaan museot, kun ulkomaanmatkat jäävät tekemättä. Kaukaisiin kohteisiin voi tutustua virtuaalisten kierrosten avulla, vaikka ne eivät korvaakaan museokäynnin kokemusta. Ja onneksi on osaavat kuraattorit, nyt kun näyttelyihin taas pääsee: maailmankuulujen taideteosten kierrättäminen museoissa on fiksumpaa, ja näin niistä pääsee nauttimaan useampi. Nähdäkseen niitä ei siis tarvitse matkustaa Firenzen Galleria Uffiziin!

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen. Pääkuvan taustalla Ola Kolehmaisen teos MVSEVM XIII (Victoria & Albert), triptyykki (2020).

 

Saara Kankaanrinta kuvattiin näyttelyssä Inspiraatio – nykytaide & klassikot, joka on esillä Ateneumissa 20. syyskuuta 2020 asti. Tutustu näyttelyyn

Kuukauden vieras Krista Launonen Ateneumin edessä

Kuukauden vieras / marraskuu 2020

Krista Launonen: ”Taide auttoi jaksamaan sairauden raskaimpina hetkinä”

Taiteen moniottelija Krista Launonen on kirjoittanut teoksen "Hymyn salaisuus – miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?" Kysyn, miten hän jaksoi kirjoittaa, vaikka sairastui parantumattomaan syöpään ja oli monta kertaa lähellä kuolemaa. ”Kysymyksenasettelu on outo, sillä asia on aivan toisin päin: kuvataide ja kirjoittaminen auttoivat minua kestämään sairauttani”, Krista Launonen sanoo.

Kuukauden vieras Maria Sid

Kuukauden vieras / lokakuu 2020

Maria Sid: ”Nyt ravintoa sielulle!”

Näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja Maria Sid on monessa mukana, mutta kaikessa tekemisessään hänellä on sama tavoite: palvella yleisöä mielikuvituksen keinoin. ”Tarvitsemme henkistä ravintoa nyt ihan erityisen paljon. Perhe-elokuva tai museokäynti on yhteisen asian äärellä olemista. Nyt sellaisten hetkien arvo korostuu”, Sid sanoo.

Kuukauden vieras / syyskuu 2020

Mikko Kuustonen: ”Taiteessa säröt ovat kauneuden ydin”

”Taide syntyy usein keskeneräisyydestä ja herkkyydestä rikkinäisyyden äärellä. Onnekas on se ihminen, joka on kyllin herkkä löytääkseen sen särön”, sanoo Mikko Kuustonen. Hän kutsuu itseään kulttuurin sekatyömieheksi, jonka ominaisuuksiin mahtuvat niin tv-viihteen tekijän nopea huumori kuin laulunkirjoittamisen vaatima hauraus ja tiivistämisen taito.

Kuukauden vieras Krista Launonen Ateneumin edessä

Krista Launonen: ”Taide auttoi jaksamaan sairauden raskaimpina hetkinä”

Taiteen moniottelija Krista Launonen on kirjoittanut teoksen "Hymyn salaisuus – miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?" Kysyn, miten hän jaksoi kirjoittaa, vaikka sairastui parantumattomaan syöpään ja oli monta kertaa lähellä kuolemaa. ”Kysymyksenasettelu on outo, sillä asia on aivan toisin päin: kuvataide ja kirjoittaminen auttoivat minua kestämään sairauttani”, Krista Launonen sanoo.