Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.

Kuka?

Rosa Liksom

Työ: kuvataiteilija ja kirjailija
Viime aikojen töitä: Finlayson Art Area 2018 -kesänäyttely. Installaatio Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi on esillä ortodoksisessa Sofia-keskuksessa toistaiseksi. Romaani Everstinna (2017).
Palkintoja: mm. Finlandia-palkinto teoksesta Hytti nro 6 (2011) ja Pro Finlandia -mitali 2013, Ruotsin Akatemian pohjoismainen palkinto 2020.
Perhe: puoliso ja tytär
Koti: Helsingissä
Harrastukset: retkeily, taiji, purjehtiminen

Kolme suosikkia

  1. Ville Juhani Sutisen romaani Liha (2020)
  2. Milla Peltosen tietokirja Erakot (2020)
  3. Mötley Cruesta kertova tietokirja Törkytehdas (2011)

Olet juuri nyt koronaviruspandemian vuoksi pitkälti suljettu kotiin, kuten kaikki muutkin. Kaikki esiintymiset ja luennot on peruttu, ja tapaamiset rajoittuvat vain lähipiiriin. Miten voit, ja mihin käytät nyt aikasi?

Olen hyvin onnellinen! Rakastan olla kotona ja työhuoneella, ja olen iloinen, että kaikki matkat loppuivat. Minun piti olla kiertueella muun muassa Saksassa ja Italiassa, joissa Everstinna ilmestyy käännöksenä, mutta tietenkin se kaikki on nyt peruttu. Saan kirjoittaa seuraavaa romaania kotona lentokenttien ja hotellihuoneiden sijasta. Joten vaikka maailman tilanne on tällainen ja vaikka huoli on suuri, minulla ovat asiat hyvin.

En oikeastaan ollut yllättynyt, että ylettömään matkustamiseen tulee jokin tällainen äkkipysähdys. Olen aavistellut sitä siitä asti, kun lentäminen alkoi olla halvempaa kuin junalla matkustaminen. Ihminen on niin ahne, ettei lopeta, ennen kuin tulee jokin poikkeustila. Nyt tuli.

”Olen sielultani nelivuotias”, Rosa Liksom sanoo. ”Kaikki mikä jää elämän varrella mieleen, näkyy taiteilijan työssä.” Rosa Liksom kuvattiin Natalia Goncharovan näyttelyssä ennen kuin se suljettiin koronavirusepidemian vuoksi.

Sinulta peruuntui myös taidenäyttely, jonka piti avautua Tukholmassa 4. huhtikuuta. Miten sen nyt käy?

Näyttely siirtyi, mutta toivottavasti se toteutuu lokakuussa, niin on ainakin tarkoitus. Teemana on Villi luonto, ja se sisältää maalauksia, veistoksia ja raanuja. Olen jo vuosia keräillyt raanuja kirpputoreilta, ja tuunannut niistä omia teoksiani. Tällä kertaa valitsin maanläheisen värisiä raanuja – olen näet siirtynyt minimalismiin!

”Minulla on vieläkin jäljellä öljyvärejä, joita ostin neuvostoaikaan. Rakastan näitä värejä!”

Miten sinusta tuli kuvataiteilija?

Saan kiittää siitä 1970-80-luvuilla rehottanutta votkaturismia. Sitä harrastettiin myös kotiseudullani Tornionjokilaaksossa. Läksin muiden mukana bussilla Murmanskiin, jossa suurin osa aikuisista oli ympäripäissään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Matkan pakolliseen ohjelmaan kuului kuitenkin aina käynti taidemuseossa, jossa oli myös alkuperäiskansojen osasto. Menin sinne ihan yhtä vastahakoisena kuin kaikki muutkin, mutta sieltä jäi jokin syvä muistijälki. Nyt jälkeenpäin tajuan, että ne yksinkertaisilla tekniikoilla toteutetut asusteet tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Myöhemmin aloin opiskella venäjää, ja Pietarin eli silloisen Leningradin opintomatkaan kuului taas pakollinen taidemuseo eli Eremitaasi. Siellä muistijälki jäi Cézannesta, Chagallista, Picassosta, Gauguinista – ja avantgardisteista kuten Malevich ja Kandinsky. Kokemus oli sellainen, että noinkin voi siis tehdä taidetta. Se väriloisto! Tajusin, ettei kaikkien taiteilijoiden tarvitse olla Rubenseja.

Silloin halusin venäjän kielen opettajaksi, mutta en päässyt Tampereen kieli-instituuttiin. Päädyin opiskelemaan antropologiaa Helsingin yliopistoon ja halusin urbaanielämän tutkijaksi. Sitten aloin seurustella ranskalaisen pojan kanssa, ja kiertelimme ympäriinsä. Pariisissa asuin Saint-Germainissa, ja siellä oli paljon sarjakuvakauppoja. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista: että niin huonosti piirrettyjä kuvia saatettiin painaa! Taas jäi muistijälki.

Suomessa hengailin Ö-ryhmän ja Koijärvi-porukoiden kanssa, muiden muassa Jussi Kiven, josta sittemmin on tullut arvostettu taiteilija. Asuimme kommuunissa, vallatussa talossa Helsingissä Pihlajamäessä. Sitten muutin Moskovaan, jossa 1980-luvulla tutustuin moniin avantgardetaiteilijoihin. Kun sitten asuin Kööpenhaminan vapaakaupunki Christianiassa, en ensimmäiseen puoleen vuoteen ymmärtänyt oikein mitään: en osannut tanskaa enkä halunnut puhua englantia. Aloin aikani kuluksi piirrellä sarjakuvia. Kuvataiteilija Pekka Nevalainen tuli kerran käymään ja näki mustavalkoiset sarjakuvani ja sanoi: väritä ne. Ostin huopavärikynät, ja siitä hetkestä lähtien olen ollut kuin nelivuotias lapsi, joka piirtää ihan koko ajan.

Natalia Goncharovan Jumalanäiti-triptyykki on vuodelta 1911.

Miten tutustuit Natalia Goncharovan töihin? Mikä teitä yhdistää?

Näin hänen riikinkukkomaalauksensa joskus parikymppisenä jossain museossa ja ajattelin, että onpa huonosti maalattu taulu, rasittava tuherrus. Moskovassa näin hänen laajan näyttelynsä 2000-luvun alussa ja häikäistyin: mikä mieletön taiteilija! Avantgardistiset maalaukset, muotisuunnittelu, lavastukset koko paletti…hän oli minulle täydellinen esikuva, vaikka en tiennyt sitä vielä silloin. Ja ne värit: rakastan sitä kakanruskeaa ja lapsenkakan vaaleampaa ruskeaa, syvää vihreää ja venäläistä sinistä.

Olin itse alkanut tehdä ikoneita vuonna 1996; ensimmäisen tein ristipistoilla. Goncharovan näyttelyssä huomasin, että myös hän teki ikoneita hyvin vahvasta ikonitraditiosta poikkeavalla tavalla.

Ammennamme Goncharovan kanssa samasta pytystä. Meitä yhdistää rakkaus venäläiseen maaseutuun. Goncharovan tyylistä käytetty nimitys kaikkismi on aivan mahtava termi. Olen työstänyt tsehovilainen puutarha -aihetta aina. Nyt mukana on myös keinoälyllä varustettuja robotteja, jotka keskustelevat tsehovilaisten henkilöiden kanssa. Eli menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat.

Kuvien tekemisen lisäksi minulla on myös kirjoittamisen pakko. Mutta se on toisen tarinan aihe.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

 

Vieraile Natalia Goncharovan näyttelyn sivuilla (näyttely on valitettavasti tällä hetkellä suljettu yleisöltä)

Vuokko Hovatta

Kuukauden vieras / helmikuu 2020

Vuokko Hovatta puhuu ihmisten välisestä ystävyydestä

Ystävyys näyttäytyy Vuokko Hovatan elämässä ylipitkinä puheluina ja arkisena vaihtotaloutena samassa talossa asuvien ystävien kanssa. ”Ystävyys on elintärkeää. Ystävyyden ydintä on se, että tulee oikeasti kuulluksi ja nähdyksi”, Hovatta sanoo. Pian hän nousee Ateneumin lavalle esittämään Tietysti olemme siskokset -monologin ystävyydestä, joka kukoisti Pariisin venäläisten emigranttien yhteisössä. Kuvataiteilija Natalia Goncharova ja runoilija Marina Tsvetajeva olivat kumpikin oman taiteenlajinsa virtuooseja.

Kuukauden vieras Sani Kontula-Webb

Kuukauden vieras / tammikuu 2020

Sani Kontula-Webb: ”Voisiko tämä olla se kadonnut maalaus?”

Taiteentutkijan tähtihetki on löytää kadonneeksi luultu aarre varaston perukoilta. Sani Kontula-Webbille niin on käynyt jo kahdesti.

Kuukauden vieras / joulukuu 2019

Kaija Saariaho: ”Silloin löysin syyni elää”

Neljäkymmentä vuotta sitten Kaija Saariaho oli ujo ja nuori ja eli maailmassa, jossa tytöt eivät säveltäneet. Mutta hänelle säveltäminen oli enemmän kuin valinta: ”Se oli minulle olemassaolon kysymys.” Äskettäin hänet äänestettiin maailman tärkeimmäksi elossa olevaksi säveltäjäksi.

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.