fbpx

Kirsi Hiltunen: Pigmenttien salapoliisi

Valo, pöly, ilmansaasteet ja aika tekevät tuhojaan taideteoksissa. Kun konservaattori Kirsi Hiltunen tutkii ja korjaa vaurioita, aseina ovat sekä röntgensäteet että pumpulipuikot.

Konservaattorin työvälineisiin kuuluu niin kirurginveitsiä kuin siveltimiä.

Konservaattorin työvälineisiin kuuluu niin kirurginveitsiä kuin siveltimiä.

Konservaattorin työ on tutkimista, miettimistä ja taideteosten hellää huolenpitoa. Kirsi Hiltunen poistaa kellastunutta lakkaa Werner Holmbergin maalauksesta.

Ihan ensiksi huomio kiinnittyy hänen käsiinsä. Ne tarttuvat teoksiin keskittyneesti ja hellästi. Kädet kuuluvat Kansallisgallerian johtavalle konservaattorille Kirsi Hiltuselle. Hänen käsiensä tai ainakin silmiensä kautta kulkevat monet Ateneumin tärkeät konservointihankkeet.

Hän tiivistää tämän vaativan käsityöläisammatin tärkeimmän ominaisuuden yhteen sanaan: ”näppituntuma”. Se sisältää paitsi huippuunsa vietyä käsityöläistaitoa, myös vuosien kokemuksen ja koulutuksen tuoman tajun siitä, mitä taideteoksille voi tehdä – ja myös siitä, mitä niille missään tapauksessa ei pidä tehdä.

Käsityöläinen

Ateneumin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paperi- ja maalauskonservaattoreiden valtakunta. Paperikonservaattorit pitävät huolta museoiden laajoista grafiikka-, luonnos-, akvarelli- ja  piirustuskokoelmista. Maalauskonservaattorit keskittyvät öljymaalausten ja veistosten tutkimiseen ja kunnossapitoon.

Korkeista ikkunoista näkyy syksyisen harmaa taivas, mutta sisällä on valoa ja värejä. Pitkissä, kapeissa työhuoneissa on paljon tavaraa: maalauksia nojailemassa kasvot seinään päin, kehyksiä, värejä, kemikaaleja. Kaappien ovissa lukee vihjeitä sisällyksestä: vatkaimet, neulat, ruiskut, näyteputket, vesivärit, restaurointivärit…

Pöydillä on juuri nyt tekeillä olevia töitä. Paperikonservaattori Liisa Kantanen nostaa Werner Holmbergin Myllypato-maalausta (1858) koskien reunoihin vain sormenpäillään. Kosketus on niin kevyt, että näyttää kuin maalaus nousisi ilmaan melkein ilman käsiä. Käsityöläisen ammattitaito näkyy jokaisesta kosketuksesta: ei yhtään harkitsematonta liikettä.

Miksi hänellä ei ole käsineitä?

”Koska ne häiritsisivät sormenpäiden herkkää tuntumaa ja pahimmillaan vaurioittaisivat teosta”, Kirsi Hiltunen sanoo.

Kädet ovat konservaattorin tärkein työkalu, joista pitää pitää hyvää huolta.

”Konservaattorilla on oltava puhtaat ja ihanat kädet, joilla voi korjata mitä tahansa”, sanoo Holmbergin puhdistusta jatkava konservaattori Liisa Kantanen.

Jopa aivastaminenkin voisi olla työn äärellä tuhoisaa. Siksi konservaattori peittää kädellä suunsa jopa nauraessaan, ja aivastaessaan hän kääntyy täydet 180 astetta – työn suojeleminen on hänellä verissä.

Wäinö Aaltosen Musica (1926) kaipaisi kultauksen puhdistusta. Kirsi Hiltunen tutkii veistosta ammattilaisen silmin.

Wäinö Aaltosen Musica (1926) kaipaisi kultauksen puhdistusta. Kirsi Hiltunen tutkii veistosta ammattilaisen silmin.

Salapoliisi

Kun konservaattori saa käsiinsä puhdistusta tai muuta huoltoa vaativan teoksen, alkaa vaativa salapoliisityö. Silmillä näkee vain pinnan, mutta konservaattorin on nähtävä myös sen alle. Apuna tutkimuksessa ovat röntgensäteet, infrapunavalo, ultraviolettivalo ja mikroskooppi.

”Ja usein myös kirurginveitsi”, Kirsi Hiltunen sanoo. Tutkimukset on tehtävä niin hienovaraisesti, ettei niillä missään tapauksessa aiheuteta lisää vaurioita.

Mitä tutkimusten avulla sitten selviää? Röntgenlaitteella saadaan selville esimerkiksi teoksen ikä, sillä röntgensäteet paljastavat teoksen ”luurangon”. Perinteiset pigmentit ovat raskasmetalleja, ja esimerkiksi lyijyvalkoinen ei läpäise röntgensäteitä. Öljymaalauksissa saattaa olla useita päällekkäin maalattuja kerroksia. Taiteilija on ehkä muuttanut suunnitelmaansa ja maalannut henkilön toiseen asentoon tai poistanut hänet kokonaan. Luonnospiirrosten viivat paljastuvat monien maalikerrosten alta. Myös aikaisemmin tehdyt korjaukset näkyvät konservoinnin tutkimusmenetelmillä. Vauriot pohjakankaassa tai maalipinnassa saadaan tutkituksi tarkasti.

Joskus tutkimustyö paljastaa jymy-yllätyksiä. Kuten syksyllä 2012, kun alettiin tutkia Helene Schjerfbeckin teosta Raaseporin maisema (1890), jonka yksityishenkilö oli lainannut näyttelyyn. Konservaattorit huomasivat, että kehyksen alta pilkotti ompeleita ja ikään kuin toinen signeeraus. Työ päätettiin tutkia infrapunasäteillä. Kun maalaus oli asetettu telineelle ja siihen kohdistui infrapunavalo, joukko asiantuntijoita kerääntyi tutkimaan sitä.

”Sanoin silloin, että eikö tuossa näy ihan kuin ihmisen pään hahmo”, Kirsi Hiltunen muistelee. Hän ei itsekään tiennyt, uskoako näkemäänsä, mutta pian huoneeseen astui silloinen intendentti Leena Ahtola-Moorhouse ja näki saman kuin Hiltunen. Kun omistajan kanssa oli keskusteltu ja tutkittu mysteerityötä lisää, päätettiin varovasti avata ompeleet, ja maiseman alta paljastui toinen maalaus äidistä ja lapsesta. Tätä ennen kukaan ei ollut tiennyt maalauksen olemassaolosta. Uuden Schjerfbeckin löytyminen oli todellinen sensaatio.

Ateneumin konservaattoreilta pyydetään apua myös silloin, kun pitää selvittää esimerkiksi maalauksen aitous. Juuri nyt tutkittavana on mittava, yli 350 teosta käsittävä taideväärennösvyyhti, jonka ratkaisemisessa Hiltunen ja muut konservaattorit ovat auttaneet Keskusrikospoliisia.

Konservaattorin tutkimusvälineisiin kuuluvat sekä röntgenlaite että infrapuna- ja ultraviolettivalot.

Konservaattorin tutkimusvälineisiin kuuluvat sekä röntgenlaite että infrapuna- ja ultraviolettivalot.

Kemisti

Johtavan konservaattorin työpöydällä on paperikasoja kuten kenen tahansa virkamiehen. Kasojen keskellä on kuitenkin myös muovipullo, jossa lukee: Paraloid b 72, 3 %. Vieressä on toinen pullo, jossa lukee ”vähän paksumpaa Paraloidia”. Konservaattoreiden työhuoneen kaapeissa on kemikaaleja kuin pienessä apteekissa, ja jokaiselle on oma käyttötarkoituksensa.

Maalausten ja veistosten puhdistaminen on äärimmäisen tarkkaa kemiaa. Käsittelemällä maalauksen pintaa väärillä liuottimilla voisi tehdä paljon tuhoa. Pintalian puhdistamiseen tarvitaan omat konstinsa, kellastuneen lakan puhdistamiseen omansa.

”Ei ole sellaista ihmeainetta, joka tepsisi esimerkiksi kaikkeen puhdistukseen. Väärä liuotin voisi tuhota koko teoksen”, Kirsi Hiltunen sanoo.

Mitä maalauksista sitten pitää puhdistaa? Niiden pintaan kertyy vuosikymmenien ja -satojen mittaan kerros kaikenlaisia pienhiukkasia. Niitä kertyy pölystä, liikenteen ja lämmityksen sivutuotteina syntyistä ilmansaasteista ja vaikkapa tupakoinnista. Valon sisältämä ultraviolettisäteily haurastuttaa teoksia, ja äärimmillään ne joutuvat tekemisiin veden tai tulen kanssa, jolloin niiden pelastaminen voi olla jo lähes toivotonta.

Öljymaalausten suojaksi on vuosisatojen ajan vedetty vernissaa eli lakkaa. Juuri ennen näytteillepanoa tapahtuva vernissaus on antanut yhä käytössä olevan nimen näyttelyn avajaisille (ranskaksi vernissage). Lakka kyllä suojaakin öljymaalausta, mutta ajan kuluessa se myös kellastuu. Siksi se halutaan joskus poistaa, ja tähän tarvitaan sopiva liuotin, joka poistaa vain lakan, mutta säilyttää öljyvärin.

”Maalauksesta voi löytyä vaikkapa teipin palanen, jolla kankaaseen tullut reikä on joskus paikattu. Alun perin kirkas teippi on muuttunut ruskeaksi ja sen liima imeytynyt pohjamateriaaliin, jolloin teokseen on tullut ruma läikkä. Tällaisia ’korjauksia’ sitten korjailemme parhaamme mukaan”, Kirsi Hiltunen kertoo.

Ateneumin eteisaulassa, pyöröovista tultaessa vasemmalla, on Walter Runebergin iso marmoriveistos Apollon ja Marsyas (1874). Ajan saatossa senkin valkoinen pinta on saanut kellertäviä, ruskehtavia, jopa vihertäviä sävyjä. Konservointiosasto on aloittanut sen puhdistuksen, joka kestänee viikosta kahteen. Kolmen tonnin painoista veistosta ei niin vain liikutella mihinkään, joten se puhdistetaan paikallaan. Joka tuolloin sattuu kulkemaan ovista, pääsee näkemään konservaattorin työn touhussa, puhdistamassa pumpulipuikolla jokaisen hiuskiehkuran ja viitanpoimun neliösentti kerrallaan.

Kirsi Hiltunen kertoo videolla työstään.

Taideihminen

Konservaattorin työstä iso osa on miettimistä. Oikean tavoitteen, menetelmän ja oikeiden välineiden valinta ratkaisee onnistumisen. Päätös tehdään usein yhdessä miettimällä ja kollegojen kanssa keskustelemalla. Tarvittaessa otetaan yhteyttä toisiin museoihin, sillä tieto ja taito ovat kollektiivista pääomaa.

”Hätiköinti ei ole hyväksi. Usein ajatukset kypsyvät jännästi itsekseen”, Kirsi Hiltunen sanoo. Alan väki käy vilkasta sähköpostikeskustelua uusista löydöistä ja materiaaleista. Oman talon taidehistorioitsijat ovat tärkeitä keskustelukumppaneita useissa työvaiheissa.

Iso kysymys on, mitä konservoinnilla tavoitellaan. ”Alkuperäinen” ei ole aina ollenkaan yksiselitteinen käsite, kun puhutaan vuosisatoja vanhoista töistä. Jokaisella kerrostumalla eli myös korjauksella on oma merkityksensä.

”Joskus päädytään siihen, että vanhat korjaukset pyritään poistamaan, mutta ei aina. Me käytämme nyt materiaaleja, jotka tarvittaessa voidaan poistaa. Emme halua tehdä mitään korvaamatonta, jota joku joskus myöhemmin harmittelisi.”

Nelivuotinen konservaattorikoulu Vantaalla (nykyisin AMK-tutkinto maalaustaiteen konservointi Metropoliassa) on alan peruskoulutus, jonka myös Kirsi Hiltunen on käynyt. Jo sitä ennen hän oli opiskellut graafiseksi suunnittelijaksi, mutta työ ei tuntunut omalta. Vantaan jälkeen Hiltunen jatkoi opintojaan Kanadassa. Ateneumiin hän tuli töihin 2001, ja johtaa nyt 12 hengen konservointiosastoa.

Kun on keskellä taidetta koko työpäivän ja kun teokset pyörivät mielessä työajan ulkopuolellakin, miten taiteesta osaa vielä nauttia esimerkiksi lomamatkoilla?

”Olen joskus ihmetellyt, mitä ne ihmiset tekevät, jotka eivät käy matkoillaan museoissa. Minä en voi olla menemättä niihin, enkä toisaalta voi olla katsomatta ammattiasioita. Pakosti tulee kuikuiltua vähän sinne kehyksen taaksekin. Mutta silti taiteesta saa yhä myös elämyksiä: ne onnistuvat aina joskus yllättämään, onneksi.”

Teksti: Leeni Peltonen / Kuvat: Kansallisgalleria/Jenni Nurminen

Näyttelyn valmistuminen on konservaattorille “kuin joulu”. Kirsi Hiltunen Suomen taiteen tarina -näyttelyssä.

Näyttelyn valmistuminen on konservaattorille “kuin joulu”. Kirsi Hiltunen Suomen taiteen tarina -näyttelyssä.

Kuukauden vieras Anna Valtonen

Kuukauden vieras / kesäkuu 2020

Anna Valtonen: ”Design on jokapäiväistä iloa”

”Suomalainen design on yhteiskunnan peilikuva: se kuvastaa tasa-arvoa ja luonnonläheisyyttä ja jopa tapaamme ajatella”, Anna Valtonen sanoo. Designmuseon hallituksen puheenjohtajana hän edistää uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon rakentamista Helsinkiin. ”Uusi museo on nyt yhtä tärkeä hanke kuin Ateneum oli aikoinaan, kun rakennettiin kansallista identiteettiä. Nyt katse on tulevaisuudessa”, Valtonen sanoo.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / toukokuu 2020

Mika Myllyaho: ”Tästä ajasta syntyy vielä paljon taidetta”

Vaikka Ateneumin ovet avautuvat kesäkuun alussa, Rautatientorin toisella puolella sijaitseva Kansallisteatteri pysyy vielä toistaiseksi yleisöltä suljettuna. Yleisön kulttuurinnälkä on kasvanut eristyksen aikana, kun poikkeusolojen vuoksi ei ole päässyt näyttelyihin tai teatteriin. ”Näitä hyvin erikoisen ajan tuntoja käsitellään teatterissa vielä vuosien kuluttua”, Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho ennustaa.

Kuukauden vieras / huhtikuu 2020

Marja Aarnipuro: ”Taide auttaa, kun elämä koettelee”

Apu-lehti muistuttaa Ateneumissa kuvatuissa videoissa, että taiteen äärellä emme ole koskaan yksin. Taide yllätti myös päätoimittaja Marja Aarnipuron, kun hän vakavasta sairaudesta toipuessaan tunsi vastustamatonta halua mennä taidenäyttelyyn. Alaston nainen selkäpuolelta kuvattuna oli näky, joka osoittautui enteelliseksi.

Kuukauden vieras Anna Valtonen

Anna Valtonen: "Design on jokapäiväistä iloa"

”Suomalainen design on yhteiskunnan peilikuva: se kuvastaa tasa-arvoa ja luonnonläheisyyttä ja jopa tapaamme ajatella”, Anna Valtonen sanoo. Designmuseon hallituksen puheenjohtajana hän edistää uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon rakentamista Helsinkiin. ”Uusi museo on nyt yhtä tärkeä hanke kuin Ateneum oli aikoinaan, kun rakennettiin kansallista identiteettiä. Nyt katse on tulevaisuudessa”, Valtonen sanoo.