Pekka Sauri ja satatuhatta keskustelukumppania

Kuukauden vieras Pekka Sauri. Kuva: Olli-Pekka Orpo

Pekka Saurin twiitit käynnistävät usein monipolvisia keskusteluja, joissa Sauri kannustaa ihmisiä rakentavaan vuorovaikutukseen. Twitter on aktiivisen verkostoitujan unelma: kuka tahansa voi liittyä mihin tahansa keskusteluun. ”Sosiaalinen media on nykyajan kynä ja paperi, ja sillä on iso yhteiskunnallinen merkitys”, Sauri sanoo.

KUKA?

Pekka Sauri

Työ: organisaatioviestinnän työelämäprofessori Helsingin yliopistossa
Ikä: 64
Perhe: vaimo, professori Pirjo Hiidenmaa, kuusi lasta ja kolme lastenlasta
Koti: Helsingin kantakaupungissa
Harrastukset: kirjoittaminen sekä lintujen ja kasvien bongailu

KOLME SUOSIKKIPAIKKAA HELSINGISSÄ

  • Yliopiston Tiedekulma
  • Vanhankaupunginlahden lintukosteikot
  • Ydinkeskustan kulttuurikeskittymä: Ateneum, Oodi, Kiasma, Amos Rex, Musiikkitalo
Ydinkeskustan kulttuurikeskittymä on yksi Saurin lempipaikoista Helsingissä.

Ydinkeskustan kulttuurikeskittymä on yksi Saurin lempipaikoista Helsingissä.

Juuri kun Pekka Sauri pyyhältää Ateneumin kahvilaan sovittuun haastatteluun, hänen Twitter-tilillään jatketaan keskustelua hänen jakamastaan vanhasta Helsinki-valokuvasta. Se oli päivän 15. twiitti, ja kello on vasta 14. Jos Sauri jostain tunnetaan, niin tällä hetkellä juuri Twitteristä. Miksi juuri sieltä?

Kaikki alkoi ”lumisodasta”. Oli vuosi 2010, ja Etelä-Suomi oli tottunut vähälumisiin keleihin. Mutta  tammi-helmikuussa koettiinkin historiallinen lumitalvi, jolloin Kumpulassa mitattiin lumen syvyydeksi 82 senttiä. Viimeksi niin paljon lunta oli ollut Helsingissä vuonna 1970.

Siitä seurasi lumikaaos, ja pääkaupungin katujen kunnossapito joutui kapasiteettinsa äärirajoille. Pekka Sauri, Helsingin silloinen apulaiskaupunginjohtaja, alkoi rakennusviraston kanssa aktiivisesti tiedottaa Twitterissä, missä aurataan ja milloin. Hän myös vastasi suoraan kansalaisille, oli läsnä ja avoin.

Ensin kansa varmaan ihmetteli, että kuka sieltä virastosta oikein huutelee. Ja sitten alkoi tulla positiivista palautetta: tällainen suora keskustelu kansalaisten ja viranomaisten välillä oli jotain aivan uutta.

Viimeistään tällöin Saurille itselleenkin valkeni, miten merkittävä kanava pikaviestipalvelu Twitter voi olla.

Nyt Pekka Saurin Twitter-tilillä on yli sata tuhatta seuraajaa. Hän twiittaa itse useita kertoja joka päivä ja jakaa aktiivisesti myös muiden viestejä. Hänen joka tiistai jakamastaan Rakentava twiittaaja -palkinnosta on sukeutunut eräänlainen ilmiö: listalle pääseminen on kunnia-asia. Esimerkiksi verohallinto kertoi pääsystään tälle listalle omalla verkkosivullaan muiden kunnianosoitusten joukossa.

Kupla vai verkosto?

Twitterissä viihtyvät erityisesti päättäjät, media ja jo ennestään hyvin verkostoituneet ihmiset. Mistä  on kyse, omassa kuplassaan kierivästä eliitistä vai todellisesta vallankumouksesta?

”On varmasti osittain totta, että näin syntyy homogeenisia kuplia. Toisaalta olen itse yrittänyt pitää oman piirini mahdollisimman laajana. Ja Twitterissä kuka tahansa voi seurata ketä tahansa ja osallistua keskusteluun. Jokainen päättää siellä joka hetki, kenen maailmaan haluaa kuulua ja kenen ei”, Sauri sanoo.

Pekka Saurin tavaramerkiksi on muodostunut juuri keskustelun rakentavuus. Hän yrittää aina itse olla provosoitumatta ja ohjaa muitakin asialliseen, joskaan ei huumorintajuttomaan, keskusteluun.

”Avoimeen keskusteluun kuuluu, että pitää sietää myös ikävää tyyliä tai omasta ajattelusta rajusti poikkeavia näkemyksiä. Aina kun meinaan ärsyyntyä, yritän muistaa, että jokaisella on historiansa, niin minulla kuin muillakin. Se rauhoittaa kummasti”, Sauri sanoo. Soveltavan psykologian tohtorin tutkinto auttanee tässä, samoin vuosien kokemus radion Yölinjalla-ohjelman juontamisesta.

”Minulla ei ole oikeutta besserwisserismiin. Jokaisella on taskussaan oma media, jonka käyttöä ei voi kukaan ennalta estää – ja se on suuri mullistus, ehkä yhtä suuri kuin kirjoitustaidon keksiminen”, Sauri sanoo.

64-vuotiaan Saurin ikäluokka ei ole välttämättä some-aktiivien huipulla, joskaan ei pohjallakaan. Osa ihmisistä ei koe sosiaalista mediaa ollenkaan omakseen ja jättäytyy tietoisesti kokonaan sen ulkopuolelle. He ovat kuitenkin vähemmistö – enemmistö taas on passiivisia seuraajia, jotka eivät koskaan avaa suutaan mutta ovat silti keskustelun yleisönä. Suuri hiljainen enemmistö, kuten yhteiskunnassa yleensäkin.

Yrjö Saarisen väri-ilottelu miellyttää Pekka Sauria. Taustalla Lepohetki vuodelta 1942.

Yrjö Saarisen väri-ilottelu miellyttää Pekka Sauria. Taustalla Lepohetki vuodelta 1942.

Organisaatioiden suuri virhe

Sauri on Helsingin yliopistossa työelämäprofessorina, jonka alueena on organisaatioviestintä. Titteli on hänen mielestään harhaanjohtava, sillä moni kuvittelee sen perusteella hänen tutkivan työelämää. Siitä ei ole kyse, vaan käytännön professuurista, jonka tarkoitus on lähentää yliopistoa ja työelämää toisiinsa. Onko siinä onnistuttu?

”Mielestäni on. Tuon kursseilleni paljon vierailijoita, jotka tuovat opiskelijoille suoran viestin työelämästä. He ovat oikeasti hyviä viestijöitä.”

Organisaatioviestintä on kokenut sosiaalisen median aikakaudella ison mullistuksen – tai sen olisi pitänyt kokea. Osa organisaatioista on jäänyt ajastaan kauas jälkeen.

”Suurin virhe on tehdä omalle verkkosivuille hienoja sisältöjä ja kuvitella, että ihmiset löytävät ne sieltä. Eivät löydä. Ne pitää viedä sinne, missä yleisö jo on”, Sauri sanoo.

Suurin osa organisaatioista vasta opettelee tuntemaan oman kohderyhmänsä somekäyttäytymistä. Ja nimenomaan näin päin: organisaatio oppii yleisöltään. Tämä on Saurin mielestä kumouksellista.

”Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa kenellä tahansa on pääsy tietoon ja keinot sen julkaisemiseen. Ei ole kuilua niiden välillä, joilla on tieto hallussaan ja niiden, jotka sitä haluaisivat käyttää.”

Tämä tuo kansalaiset ja päättäjät samalle viivalle. Mikään yhdenvertaisuuden tae se ei silti ole, sillä kuilu repeääkin helposti toiseen kohtaan: kansalaisten keskelle.

”Yhteiskunta polarisoituu, se on totta. Rikkaat tuppaavat rikastumaan ja köyhät köyhtymään, ja tämä pätee myös tietoon. Ei ole muuta keinoa kuin yrittää madaltaa aitoja, jotka ovat osallistumisen esteenä.”

Ellen Thesleff on yksi Pekka Saurin lempitaiteilijoista. Ateneumin Suomen taiteen tarinassa on tällä hetkellä näytteillä teokset Muotokuva (Thyra Thesleff) (1900) ja Viulunsoittajatar (1896).

Ellen Thesleff on yksi Pekka Saurin lempitaiteilijoista. Ateneumin Suomen taiteen tarinassa on tällä hetkellä näytteillä teokset Muotokuva (Thyra Thesleff) (1900) ja Viulunsoittajatar (1896).

Helsinki, ihmiskunnan keihäänkärki

Pekka Sauri tunnetaan leimallisesti helsinkiläisenä. Hän on ylpeä kotikaupungistaan, ja jopa hänen kesämökkinsä sijaitsee Helsingissä. Rakennus- ja ympäristötoimesta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana, kaupunginvaltuuston ja -hallituksen sekä monien lautakuntien jäsenenä hän on ollut merkittävä vaikuttaja pääkaupungin kehittämisessä.

Helsinki on Saurin mielestä – ei enempää eikä vähempää kuin – ”ihmiskunnan keihäänkärki”, hän sanoo – ehkä kuitenkin hienoisella huumorilla.

Parinkymmenen vuoden aikana Helsinki on muuttunut eläväksi, luovaksi ja verkostoituneeksi.

”Ihmiset ovat täällä hyvin koulutettuja, huumorintajuisia ja kommunikaatiokykyisiä. Meissä on parasta, että he eivät ota itseään turhan vakavasti. Suomalaisissa ylipäätään on ihastuttava itseironinen piirre: osaamme aina löytää vaatimattoman, pröystäilemättömän asenteen itseemme.”

Tällä Pekka Sauri viittaa ilmiöön, josta suomalaiset usein soimaavat itseään: ettei kehuta itseämme, ehkä pikemminkin päinvastoin.

”Suomalaisesta vaatimattomuudesta on tullut jo brändi. Väärin mitattu -kommentit suomalaisten menestyksestä ovat itseironiaa. Meillä ei elvistellä, ja se on osa suomalaisten luotettavuutta.”

Rakkaassa Helsingissä on hänen mielestään parasta avoin ja sosiaalinen kaupunkikulttuuri, ja pahinta sen vastakohta, yksinäisyys.

”Vaikka kaupunki on nyt vireämpi kuin koskaan, osa ihmisistä jää täysin syrjään. Monenlaista eriytymistä tapahtuu, ja se on yksinomaan huono juttu. Osallisten ja osattomien kuilu kasvaa.”

Sulho Sipilä kuvaa töissään Helsingin kantakaupunkia, joka on Saurin nykyisiä kotikulmia.

Sulho Sipilä kuvaa töissään Helsingin kantakaupunkia, joka on Saurin nykyisiä kotikulmia.

Melodian kaipuu

Paradoksaalista kyllä, Lauttasaaressa syntyneen Saurin elämän tärkeimmät kulttuuripalikat ovat lähtöisin pikkukaupunki Hämeenlinnasta, jossa hän kävi koulunsa. Sauri sai kotoa eväikseen laajan kirjon kulttuuria ja sen ympärille kytkeytyneitä verkostoja. Kulttuuria harrastavien opettajavanhempien kutsumina ruokapöydän ääressä istui usein aikansa kulttuurivaikuttajia. Sauri istui pöydän alla ja kuunteli. ”Hurmioituneena”, hän sanoo.

Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan nelivuotiaana, ja on siitä lähtien tehnyt sitä koko ajan. Kulttuurin alueista läheisimpiä ovat musiikki, kirjallisuus ja kuvataiteet. Oman sukupolven kokemukset ovat tärkeitä: vihreän liikkeen ympärille syntynyt vaihtoehtokulttuuri, radion uusi tuleminen ja kaupunkikulttuuri kaikkine rosoineen.

Nyt hän on kuusikymppinen isoisä, jonka musiikkia on edelleen rock, mutta myös barokki ja Sibelius, ”josta ei voi saada kyllikseen”.

”Olen musiikkimaultani konservatiivinen. Klassinen nykymusiikki ei puhuttele, sillä en löydä siitä melodiaa. Paljon helpompaa on lähestyä kuvataiteessa nykytaidetta, siinä otan ihan helposti vastaan myös nonfiguratiivista* kuvakieltä.”

Silti Pekka Saurin lempiteos, ”taustakuvani”, kuten hän itse sanoo, on lapsuudesta asti tuttu Victor Westerholmin öljymaalaus Eckerön postilaituri (1885), joka kuuluu Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmiin. Siinä joukko kyläläisiä on kokoontunut laiturille kuulemaan uutisia, jotka postilaiva tuo tullessaan.

”Postilaiva oli sen ajan Twitter. Maalaus kuvastaa voimakasta yhteisöllisyyttä”, Pekka Sauri sanoo ja lähtee Suomen taiteen tarina -näyttelyyn etsimään yhden lempitaiteilijansa, Ellen Thesleffin töitä.

Ja seuraavan kerran kun kuulen Pekasta, hänet on valittu Museoliiton puheenjohtajaksi: ”Johtuu varmaan siitä, että olen niin vanha. Kiitos luottamuksesta”, hän twiittaa. Ja seuraavaksi aiheena ovatkin eurovaalit:  ”Yksi tapa nostaa äänestysaktiivisuutta on tarjota naapureille kyyti äänestyspaikalle etenkin harvemmin asutuilla seuduilla.” Se on rakentavaa, yhteisöllistä, aktiivista pekkaa.

* nonfiguratiivinen = ei-esittävä

Victor Westerholmin Eckerön postilaituri (1885) kuuluu Hämeenlinnan taidemuseon Viipuri-säätiön kokoelmiin.

Victor Westerholmin Eckerön postilaituri (1885) kuuluu Hämeenlinnan taidemuseon Viipuri-säätiön kokoelmiin.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat Pekka Saurista: Olli-Pekka Orpo

Kuukauden vieras Minna Erwe

Kuukauden vieras / syyskuu 2019

Minna Erwe ja registraattorin näkymättömät kädet

Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.

Kuukauden vieras / elokuu 2019

Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.

Kuukauden vieras: Mirva Saukkola

Kuukauden vieras / heinäkuu 2019

Mirva Saukkola: Ei kertakäyttöä vaan kestävää kauneutta

”Huutokaupoista voi löytää aarteita häkellyttävän halvalla. Käsityönä tehty satavuotias pöytä on ekologisesti kestävä ja kaunis. Miksi ostaisin sen sijaan kasan lastulevyä, joka pitää itse koota huonekaluksi?” sanoo päätoimittaja Mirva Saukkola. Hän kerää leikekirjaansa kuvia taideteosten yksityiskohdista ja pysähtyy pohtimaan, miten taide ja esinekulttuuri leikkivät keskenään – niin ikuisessa Japanissa kuin nykypäivän Suomessa.

Kuukauden vieras Minna Erwe

Minna Erwe ja registraattorin näkymättömät kädet

Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.