”Huutokaupoista voi löytää aarteita häkellyttävän halvalla. Käsityönä tehty satavuotias pöytä on ekologisesti kestävä ja kaunis. Miksi ostaisin sen sijaan kasan lastulevyä, joka pitää itse koota huonekaluksi?” sanoo päätoimittaja Mirva Saukkola. Hän kerää leikekirjaansa kuvia taideteosten yksityiskohdista ja pysähtyy pohtimaan, miten taide ja esinekulttuuri leikkivät keskenään – niin ikuisessa Japanissa kuin nykypäivän Suomessa.
Mirva Saukkola
Ikä: 48
Työ: Antiikki & Design -lehden päätoimittaja. Kirjoittanut lukuisia tietokirjoja ja dekkareita. Uusi, taidehistoriaan liittyvä dekkari Silkkiä, safiireja ja salaisuuksia ilmestyy keväällä 2020 Tammen kustantamana.
Perhe: puoliso, arkkitehti Hannu Tikka
Koti: Helsingin Lauttasaaressa
Harrastukset: Kirjallisuus, uinti, kielten opiskelu ja kulinaarikokeilut eli uusien reseptien testaaminen
Japanilainen silkkikimono on 1800-luvulta, eikä sen äärellä voi lakata ihailemasta kankaan iätöntä kauneutta. Kyllikki Salmenhaaran pullo (1958) voisi olla vaikka roomalaisten jäljiltä löytynyt amfora – sen muoto on klassinen ja puhdas – ja samalla jännittävän moderni.
Hiljainen kauneus -näyttely Ateneumissa antaa sopivat puitteet pohtia ajan henkeä ja estetiikkaa, jotka eri aikoina saavat erilaisen ilmiasun. Päätoimittaja Mirva Saukkola päätyi taidehistorian opiskelijasta media-alan ammattilaiseksi, jolta kysytään neuvoa niin juhlaetikettiin kuin muodin viimeisiin virtauksiin. Siksi hänen kanssaan on luontevaa puhua nyt käynnissä olevasta suuresta kuluttamisen murroksesta.
Sillä kukaan ei voi olla näkemättä sitä, millainen muutos järisyttää maailmankauppaa ja meidän kaikkien jokapäiväisiä kulutustottumuksia. Ilmastoahdistus on jo vaikuttanut niin muodin, matkailun kuin ruokakaupan trendeihin. Miten syviä muutoksia vielä näemmekään?
”Ainakin pitkään jatkunut fast fashionin eli nopeasti kulutettavan, lähes kertakäyttöisen muodin kulta-aika näyttää olevan ohi”, sanoo muun muassa Ellen päätoimittajana työskennellyt ja nykyisin Antiikki & Design -lehteä johtava Mirva Saukkola.
Myös matkailusta paljon kirjoittava Saukkola näkee ekologisen muutosaallon niin ikään matkailussa: yhtäkkiä onkin paljon tyylikkäämpää lähteä melontaretkelle Kainuuseen kuin porhaltaa kaukomatkoille monta kertaa vuodessa.
”Monet suomalaiset varmaankin tekevät yhä mielellään sen yhden aurinkomatkan vuodessa, täällä pohjoisessa kun asutaan, mutta jatkuva kaukomatkoilla pörräämisen trendi on varmasti taittunut”, Saukkola sanoo.
Kulutustapojen muutos näkyy muutenkin turistien käytöksessä; matkoilta ei välttämättä enää osteta turistikaupan halpatavaraa vaan saatetaan etsiä ainutlaatuinen tuliainen vaikkapa paikalliselta kirpputorilta tai antiikkiliikkeestä. Tällaista harrastetaan jo monissa metropoleissa, vaikkapa Pariisissa, Berliinissä tai Kööpenhaminassa.
Hiljainen kauneus -näyttelyssä on paljon Kyllikki Salmenhaaran keramiikkaa, kuten Pullo vuodelta 1958.
”Ei kuluttaminen toki lopu, emme ala elää säkissä ja tuhkassa. Mutta tietynlainen kulutusähky on vallannut hyvinvoivan maailman”, Mirva Saukkola pohtii.
Samasta syystä ostamme mielellämme kananmunat suoraan tuottajalta ja valitsemme yhä useammin luomukosmetiikkaa, jota saa jo tavallisesta marketissa järkevään hintaan.
Yhä useampi meistä haluaisi tietää ostamansa tuotteen alkuperämaan ja tuotannon olosuhteet – mutta sepä onkin hankalaa. ”Jos kuluttajalla on vaikeaa, niin on myös yrittäjällä: usein suomalainen pieni toimija on voimaton maailmankaupan kovassa pelissä: hinta edellä mennään, vaikka omatunto kolkuttaisi”, Mirva Saukkola sanoo.
Siksi kuluttajien päänsärky valintojen äärellä ei valitettavasti tule helpottumaan.
Mirva Saukkola tunnetaan tyylitaiturina, joka pukeutuu aina – siis oikeasti aina – tilaisuuteen sopivasti ja kauniisti. Hänen vaatekaapissaan on kerrostumia ja merkkituotteita, mutta yhä tarkemmin valittuja, usein myös vintageksi luokiteltavia löytöjä.
”Pyrin aina tekemään harkittuja valintoja, olipa kyse vaatteista tai kodin tavaroista. Pidän siitä, että tavaroissa on kerrostumia. Voisi kai sanoa, että keräilen antiikkikoruja, vintagelaukkuja ja iltatakkeja – mutta ei sellaisia tietenkään tule ostaneeksi kovin usein!”
Esimerkiksi New Yorkista, Pariisista ja Italiasta, muun muassa Firenzestä ja Padovasta, hän on tehnyt asustelöytöjä, joita hän käyttää jatkuvasti. Hän osaa kantaa luontevasti yhtä hyvin YSL:n iltalaukkua kuin Célinen silkkihuiveja. Kauniit ja huolella suunnitellut tuotteet kestävät aikaa ja juhlistavat asun arkenakin.
Kotiinsa Mirva Saukkola ei osta periaatteessa mitään upouutta – ellei mukaan lasketa sänkyä tai elektroniikkaa.
”Mitä tahansa ei todellakaan hankita – onhan elämänkumppanini arkkitehti!” Saukkola naurahtaa. Kotona on paljon 1950- ja 60-luvun tuotteita, erityisesti tanskalaisia tiikkihuonekaluja. Ja kesälomansa pariskunta viettää kuvankauniilla, vanhalla puuveneellä Helsingin lähisaaristossa reissaten.
“Pohjoismaisen ja Itä-Aasian taiteessa on paljon yhtymäkohtia, joita Hiljainen kauneus -näyttely tuo oivaltavasti esiin”, Mirva Saukkola sanoo. Kuvassa olevat kankaat ovat Samiro Yunokin.
Kesän kynnyksellä Antiikki & Design -lehden päätoimittajana aloittanut Mirva Saukkola on tunnettu luennoitsija, olipa aiheena muoti, hyvät tavat tai antiikki. Hän haistaa trendit ja näkee esimerkiksi huutokauppailmiön laajemmassa kontekstissa.
”Niin sanotun antiikin kierrätys on tehnyt vanhan tavaran ostamisesta koko kansan huvia, ja hyvä niin. Huutokauppakeisarit ovat tehneet antiikin helpommin lähestyttäväksi. Toki erilaisilla tavaroilla on edelleen omat ostajakuntansa ja myyntifooruminsa.”
Mirva Saukkola opasta, että klassikoilla on aina oma varma ostajakuntansa. ”1950-luvun suomalaista lasia ja kustavilaisia tinaesineitä ostetaan aina. Toisaalta nyt aletaan arvostaa myös enemmän mielipiteitä jakavaa designia kuten 1980-luvun tavaraa.”
Tuotteiden arvostus vaihtelee, ja usein vaaditaan muutama vuosikymmen, jotta esineiden arvo alkaa nousta. Esimerkiksi itäblokkiin kuuluneissa maissa valmistettua posliinia sai aikoinaan kirpputoreilta pilkkahinnalla, mutta nyt neuvostoajan Lomonosovin tehtaan tummansinisistä, kultauksilla koristelluista kahviastioista ja koriste-esineistä pyydetään jo kunnon hintoja.
Voimakkaat värit puhuttelevat Mirva Saukkolaa. Taustalla Takashi Tanakan Kukkula (1956).
Maskussa syntyneen ja Turussa opiskelleen Mirva Saukkolan ”kotimuseo” oli Turun taidemuseo, jonne lapsuudenperheen retket usein suuntautuivat. Turun yliopistossa Saukkola opiskeli taidehistoriaa graduun saakka, mutta hänen päähuomionsa suuntautui kuitenkin lopulta kirjallisuustieteeseen aina lastenkirjallisuuteen liittyvään, Helsingin yliopistossa tarkastettuun tohtorinväitökseen saakka. Lopulta työura löytyi silti median parista.
Rakkaus taiteeseen on kuitenkin kestävää lajia.
Ja taide nimenomaan laajasti käsitettynä. Mirva Saukkola viihtyy sekä nykytaiteen museo Kiasmassa että Sinebrychoffin taidemuseon romanttisempien teosten äärellä. Ja yhtä hyvin New Yorkin nykygallerioissa kuin islamilaisen taiteen iättömissä saleissa.
”En pidä ajatuksesta, että pitäisi valita jokin yksi suunta tai aikakausi. Enhän haluaisi syödä loppuikääni vain yhtä ruokaakaan!” Saukkola sanoo.
On toki tyylisuuntia, jotka jaksavat viehättää aina, kuten italialainen renessanssi – ”Botticellia olen aina rakastanut” – tai toisaalta Yves Kleinin ja Mark Rothkon modernismi. ”Sellaista kuvakieltä katson aina ilokseni, jossa on vahvasti väriä.”
Myös Henri Matissen muotokieli ilahduttaa Saukkolaa aina. ”Ehkä yksi viehkeimpiä taidehuoneita maailmassa on Pariisin Palais de Tokyon Matisse-huone.”
Vähiten häntä kiinnostaa taide, joka on vahvasti kanonisoitu yhteen tulkintaan – kuten usein käy kansakuntien murrosvaiheissa. Ikoneiksi kansakunnan kaapin päälle nostettiin myös monet suomalaisen kultakauden taiteilijat ja teokset.
”On vaikeaa päästä eroon sellaisista tulkinnoista, jotka on naulattu kansankunnan kohtalonhetkiin. Sellaisen taiteen koen vähän ahdistavana.”
Saukkola varoisikin taiteen tulkinnoissa liian rajaavia silmälaseja. Kaikki me olemme oman kulttuurimme ja aikakautemme lapsia, mutta se on tärkeää tiedostaa.
”On hyvä olla nöyrä, kun lähestyy vierasta kulttuuria. Taidehistoriallinen käsityksemme on valtavan Eurooppa-keskeinen. Kun vierailin Dohassa islamilaisen taiteen museossa, tuli aika tyhmä olo: oivalsin hetkessä, miten vähän tiedän heidän taiteensa valtavan pitkästä ja rikkaasta historiasta.”
“Näkökulmamme taiteeseen on usein liian Eurooppa-keskeinen”, Mirva Saukkola sanoo. Taustalla Kimmo Kaivannon Näköala kaakkoon (1962).
Taidetta voi tutkia myös kurkistusikkunana tiettyyn aikakauteen ja kulttuuriin. Ja niin Mirva Saukkola tekeekin: hänelle kuvataide myös osa arjen estetiikkaa.
”Esimerkiksi flaamilainen taide kertoo elävästi 1500-luvun porvariselämästä. Sisilialaiset muotokuvat puolestaan kertovat aikansa kauneusihanteista ja taitavasta tekstiilien valmistuksesta.”
Tämä pätee kaikkiin aikakausiin, vaikka muoto muuttuu: Pariisin taiteen ja muodin vuoropuhelua voi tarkastella vaikkapa Pierre Bergé – Yves Saint Laurent -säätiön näyttelyssä, jossa on esillä YSL:n Mondrian-leninkejä vuodelta 1965. Mirva Saukkola tutustui näyttelyyn viime keväänä.
”Otan aina itselleni kuvia näyttelyistä, usein teosten yksityiskohdista. Kerään omaksi ilokseni leikekirjaa, josta saan inspiraatiota. Kuvat Ravennan mosaiikeista ovat upea esimerkki siitä, miten käsityöläisyys, esinekulttuuri ja taide yhdistyvät käsittämättömän hienolla tavalla – ja kestävät tuhansia vuosia”, Mirva Saukkola sanoo.
Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen
Jutussa mainitut teokset ovat esillä Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttelyssä. Lue lisää näyttelystä
Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.
Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.
Vaikka jazz on hänen sydänverensä, myös muut musiikinlajit ja -tyylit kuuluvat Iiro Rantalan musiikissa. Lapsille hän on säveltänyt jo yli 20 vuotta. ”Lapsille tekeminen ei harmita koskaan. Se lähentelee sitä mitä muutenkin tavoittelen työssäni: maksimaalista vapautta”, Iiro Rantala sanoo. Työn alla oleva sävellystyö sijoittuu kuvataiteen maailmaan – ja Ateneumiin.
Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.
