Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Mikko Kuustonen: ”Taiteessa säröt ovat kauneuden ydin”

”Taide syntyy usein keskeneräisyydestä ja herkkyydestä rikkinäisyyden äärellä. Onnekas on se ihminen, joka on kyllin herkkä löytääkseen sen särön”, sanoo Mikko Kuustonen. Hän kutsuu itseään kulttuurin sekatyömieheksi, jonka ominaisuuksiin mahtuvat niin tv-viihteen tekijän nopea huumori kuin laulunkirjoittamisen vaatima hauraus ja tiivistämisen taito.

Olet tehnyt pitkän uran muusikkona ja lauluntekijänä, viime vuodet ennen kaikkea tv-esiintyjänä ja viihdyttäjänä. Mitä teet tällä hetkellä?

Päiviini kuuluu tv-töitä, kirjoittamista ja työyhteisöjen valmentamista. Kirjoitan jatkuvasti pieniin muistikirjoihin asioita, jotka voivat tulla ulos puheena, lauluina tai kuvina. Käsin kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ajatuksia; ideoita tulee jatkuvasti, mutta ratkaisevaa on, mitä niistä jalostuu.

Oivallusten äärelle pitää malttaa pysähtyä, ja siinä tarvitaan sitkeyttä ja istumalihaksia. Siinä onkin ratkaiseva tekijä: minulle luova työ on usein veitsen terällä tanssimista kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kanssa, koska maailma on niin pirstaleinen ja täynnä kaikkea kiinnostavaa.

Työyhteisöissä puhun usein luovuudesta, sillä se on kuin kanarialintu kaivoksessa: jos yhteisössä loppuu happi, luovuus kuolee ensimmäisenä. Oma työyhteisöni on tällä hetkellä tv-tuotannoissa, joissa huumori ja yhdessä tekeminen ovat välttämättömyys. Huumori on meille kaikille tärkeä puolustusvoima! Ilman sitä on vaikeaa kestää elämän absurdiutta.

”Tv-viihteessä huumori on keino kohdata maailman absurdius. Se on aikuisten tärkeä puolustusvoima”, Mikko Kuustonen sanoo. Hän on tehnyt tv-työtä ja parinkymmenen vuoden ajan.

Miten kasvoit taiteen tekijäksi?

Taiteen maailma avautui minulle lukioikäisenä. Äitini kuoli syöpään, kun olin 16-vuotias. Noihin aikoihin löysin paitsi musiikin myös runot: jokin tankarunon säe avasi kuin reiän maailmankaikkeuteen. Muutamaan sanaan tiivistyi kokonaisen ajattelun ydin. Se oli kuin musta aukko olisi imaissut minut mukaansa.

Samoihin aikoihin luin Vincent van Goghin elämäkerran. Hänen tarinansa ja taiteilijan kohtalo kolahtivat lujaa nuoreen ihmiseen. Minulle oli tärkeää oivaltaa, että taiteessa on tilaa myös mielen järkkymiselle, että taiteen avulla voi ilmaista myös paljon sellaista, mikä ei ole ehjää ja kaunista. Ja samaan aikaan taide voi olla sen kokijalle hyvin terapeuttista.

Nuorena piirsin enemmän kuin kirjoitin tai soitin, mutta sitten musiikki vei mukanaan. Sen jälkeen luova työ on ollut elämäni keskiössä, ei mikään päälle liimattu palanen vaan tapa säilyä elossa. En osaa ajatella olemista ilman sitä.

Huomaan edelleen kirjoittavani eniten silloin kun ahdistaa. Saatan olla myös aikamoinen synkistelijä.

Toisaalta laulujen kirjoittaminen on minulle yleensä kivuton prosessi. En ota painetta siitä, sillä lauluja tulee, jos on tullakseen. Laulu on parhaimmillaan kuin puristettua hiiltä, mutta siinä pitää säilyä sielu mukana. 

”On tärkeää, että taiteessa pystyy ilmaisemaan myös sitä, mikä ei ole ehjää ja kaunista”, lauluntekijä Mikko Kuustonen sanoo. Taustalla Wolfe von Lenkiewiczin teos Iltakoulu (2018).

Mitä kuvataide merkitsee sinulle ja miten lähestyt sitä?

Meitä oli kotona kuusi lasta, ja koti oli melko vähävarainen. Luulen, että lapsuudenkodista on peräisin kauneuden kunnioittaminen; moniin asioihin ei ollut varaa, joten ne tehtiin itse. Käsistään taitava isä ja taiteellisesti lahjakkaat sisareni täyttivät kodin kauniilla esineillä ja maalauksilla. Kodissa oli siten aina esineitä, joilla oli historia ja joiden estetiikka puhutteli.

Voin lumoutua hyvin monenlaisten taiteilijoiden töistä, tyyli tai aikakausi ei ole ratkaiseva. Toisaalta voin kävellä kymmenessä minuutissa ulos museosta, jos mikään ei puhuttele minua.

Sitä jaksan aina ihailla, että kuvataiteen prosessi on usein niin häkellyttävän pitkä: tässä pirstaleisessa maailmassa joku tekee teostaan kuukausia, jopa vuosia. Se on ihan vallankumouksellinen ero omaan lyhytjännitteiseen elämään, jossa syttymiset ja innostumiset vaihtuvat hetkessä.

”Museokortti on mahtava juttu. Museoissa on hyvä voida myös pistäytyä, vaikka siitä syystä että sadekuuro iskee niskaan”, Mikko Kuustonen sanoo. Taustalla Mark Karasickin teos navigoija (2018–19).

Kerro jokin itsellesi tärkeä taide-elämys!

Vuonna 1998 kävelin New Yorkissa Greenwich Villagessa pienen gallerian ohi ja pysähdyin sen ikkunaan ääreen. Minut lumosi muistikirja, joka oli Peter Beard -nimisen taiteilijan teos. Tunsin välittömästi omakseni tuon tavan tehdä elämästä taidetta!

Peter Beard (1938­–2020) oli valokuvaaja ja ”diarist”, jonka voisi kai kääntää päiväkirjataiteilijaksi. Hänen teoksensa olivat pallomaisiksi täyteen ahdettuja muistikirjoja, joita läikittivät monenlaiset kosteusvauriot punaviinistä kahviin. Valokuvat etenkin Afrikan villieläimistä, kuitit, kuivatut puunlehdet, hyönteiset, koko elämä – koin sen heti omaksi sielunmaisemakseni.

Tunsin Beardin läheiseksi myös siksi, että hän oli tehnyt ison osan elämäntyöstään Afrikassa, joka oli myös minulle parikymmentä vuotta hyvin tärkeä paikka toimiessani YK:n hyvän tahdon lähettiläänä. Valitettavasti kuulin juuri keväällä Beardin kuolleen 82-vuotiaana; muistisairas vanhus löydettiin metsästä, jonne hän oli vaeltanut kotiseudullaan Long Islandilla. En koskaan unohda kokemusta tuossa galleriassa!


Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Mikko Kuustonen kuvattiin näyttelyssä Inspiraatio – nykytaide & klassikot, joka on esillä Ateneumissa 20. syyskuuta 2020 asti. Tutustu näyttelyyn