Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.

KUKA?

Mia Kankimäki, 47

Työ: kirjailija
Koti: Helsingissä, usein myös ulkomailla
Perhe: ystävät, vanhemmat, veljen perhe
Harrastukset: taiji, ikebana, live jazz, kulttuuriahminta ja yönaisten etsiskely

Kolme suosikkia

Mori Museum Tokiossa.
”Kiinnostavaa nykytaidetta, bonuksena näköalakerroksen maisema, joka on auringonlaskussa silkkaa bladerunneria.”

Yönaisten näyttelyt.
”Sofonisba Anguissola ja Lavinia Fontana Madridin Prado-museossa ensi talvena ja Artemisia Gentileschi Lontoon National Galleryssä kesällä 2020.”

Yle Areenan taidedokkarit.
Himoitsen kuulla tarinoita taideteosten takana ja ymmärtää niiden kontekstia. Nyt esimerkiksi Taidetutkimukset-sarja ja Matka Tyynenmeren taiteeseen.

Hiljainen kauneus on osuva nimi Ateneumin näyttelylle. Kirjailija Mia Kankimäki hiljentyy vaikuttavan ryijytekniikalla kudotun Maija Lavosen ruohopolun äärellä ja sanoo, että se suorastaan kutsuu meditoimaan. Hän käy toisinaan Kiotossa temppeliretriiteissä, joissa meditoidaan, joogataan ja ”syödään taivaallista shojin ryori -kasvisruokaa”.

Vaikka ei hän Kiotoon ole varsinaisesti meditoimaan mennyt, vaan töitä tekemään. Hänen ensimmäinen teoksensa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) sijoittuu pääosin juuri Kiotoon. Siellä hän kulkee Heian-kaudella 900-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin jalanjäljillä ja kuvaa prosessia, joka hänet sinne asti johti.

Sieltä hän on juuri palannut, ja sinne hän matkustaa jälleen lokakuussa.

”Japanilaisten herkkyys katoavuudelle, sanoin ilmaisemattomalle, puhuttelee minua tässä kulttuurissa enemmän kuin mikään muu”, hän kirjoittaa.

Japanilaiseen kulttuuriin hän ”hurahti” jo opiskeluaikoina, silloisen poikaystävän Japani-innostuksen ansiosta. Siemenet itivät pikku hiljaa. Ikebana eli kukkien asettelun taide tuntui puhuttelevalta. Japanilainen kirjallisuus, erityisesti Sei Shōnagonin Tyynynaluskirja, ei jättänyt häntä rauhaan. Kaikki loksahti paikoilleen kuitenkin vasta vuosien päästä.

Maija Lavosen Hiljainen kauneus -näyttelyssä esillä oleva Polku (1983, ryijy, villa ja kivi) kutsuu meditoimaan.

Irti entisestä

Hän kertoo Asioita-teoksessa omasta sapattivuodestaan, kun ”elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen, lapseton ja miehetön nainen” päättää repäistä itsensä irti ja lähteä Japaniin. Bestselleriksi nousseen kirjansa myötä hän saa meidät, japanilaisuudesta innostuneet aikalaisensa hurmioitumaan: jos ei jo ennestään pode japaninmatkakuumetta, tämän teoksen myötä se varmasti syttyy ja voi helposti äityä polttavaksi.

Kankimäen teokset ovat aivan omanlaisensa sekoitus tietokirjaa ja matkapäiväkirjaa. Asioita-teoksessa yhdistyvät japanilainen perinnekulttuuri ja Kioton nykypäivä hänen omaan irtiottoprosessiinsa. Kirjoittaessaan kauan sitten eläneestä salaperäisestä hovinaisesta hän kirjoittaa samalla itsestään ja muistakin, 2000-luvun naisista, jotka etsivät oman elämänsä kiintopisteitä. Koskettavasti hän kuvaa omaa hapuiluaan ja löytämisen riemua, kun uusi kirjoittavan nomadin elämäntapa alkaa hahmottua. Entiseen ei enää ole paluuta.

Samalla hän tulee tuoneeksi suomalaiseen nykykulttuuriin uuden listakirjoittamisen tyylin.

Asioita jotka ovat etäisiä, vaikka lähellä: Veljien, sisarusten ja muiden perheenjäsenten suhteet, jos he eivät rakasta toisiaan. Kuraman temppelivuorelle johtava serpentiinipolku. Joulukuun viimeinen päivä ja tammikuun ensimmäinen.

Asioita, jotka ovat läheisiä, vaikka kaukana: Paratiisi. Suhteet miehen ja naisen välillä.

Asioita joista tulee puhdas olo: Savikuppi. Uusi metallikulho. Kaislamatto. Valon leikki vedessä, kun sitä kaataa astiaan. Uusi puinen arkku.

”Se on Sei Shōnagonin tyyli, noin hän kirjoittaa”, Kankimäki sanoo. Ja kaivaa kangaslaukustaan esiin kauniin viuhkan. On kuuma: elokuinen hiukan painostava iltapäivähelle tunkeutuu jopa ilmastoituun museon kahvilaan.

Mia Kankimäkeä kiinnostaa japanilainen kulttuuri laajasti ikebanasta kirjallisuuteen, estetiikasta arkkitehtuuriin, kabuki-teatteriin ja ruokaan. ”Tällä hetkellä yritän ymmärtää puupiirrosten maailmaa vähän paremmin.”

Japani sopii luonteeseeni

”Parantumaton introvertti”, Mia Kankimäki kuvaa omaa persoonaansa. Oman elämän avaaminen – vaikka näin kirjallisessa muodossa – ”pelotti todella paljon”. Omien asioiden puiminen julkisuudessa ei ole hänelle ollenkaan ominaista.

”Ehkä tämä on yksi syy siihen, että viihdyn niin hyvin Japanissa. Tietynlainen pidättyvyys tuntuu hyvin kotoisalta”, Mia Kankimäki sanoo.

Ennen Japaniin lähtöä syksyllä 2010 hän ei ollut matkustanut yksin kuin pieniä pyrähdyksiä. Ensimmäiset kolme kuukautta kiotolaisessa kimppakämpässä opettivat kuitenkin, että hänen oli jopa helpompi tutustua uusiin ihmisiin ulkomailla kuin kotimaassa.

Helsingissä ja Espoossa kasvanut Mia haaveili aluksi urasta ensin arkkitehtuurin, matematiikan tai graafisen suunnittelun parissa. Mutta sitten aina lukemista harrastanut tyttö päätyikin opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja sitä tietä töihin kirja-alalle. Hän oli opiskeluaikoina töissä Akateemisessa kirjakaupassa, ja unelmoi työpaikasta kirjankustantamossa. Liken ja Gaudeamuksen kautta hän päätyi Otavaan, jossa teki mainososastolla töitä 11 vuotta.

”Ja kirja-alalla olen edelleen, vain tiskin toisella puolella.” Nyt vakituinen koti on pieni yksiö Helsingin Kalliossa, sillä Kankimäki viettää suuren osan vuodesta ulkomailla. Omaisuus on karsiutunut minimiin. Kodin on oltava sellainen, että sen voi laittaa vuokralle, kun taas lähtee reissuun.

Kankimäen matkoja ei mitata päivissä vaan kuukausissa. Hän ei pyrähtele viikonlopuiksi Eurooppaan, vaan matkustaa säästöbudjetilla ja asuu kuten paikalliset. Hän tunnistaa ilmastoahdistuksen, mutta sanoo myös:

”En millään usko, että maapallon ongelmat saadaan ratkaistuksi sillä, että kaikki poteroituvat omiin koteihinsa. Nykymaailmassa on tärkeämpää kuin koskaan yrittää ymmärtää erilaisia elintapoja ja kulttuureja”, Mia Kankimäki sanoo.

Hänelle tärkeintä on lukea ja matkustaa.

”Ja sitä paitsi lukeminenkin on omalla tavallaan matkustamista.”

Ainakin hänen kirjojensa lukeminen on. Japanin lisäksi hänen siivellään pääsee vaikkapa Karen Blixenin Afrikkaan ja renessanssiajan Firenzeen.

Taidemuseot ovat Mia Kankimäelle sekä rauhoittumisen että inspiraation paikkoja. ”Aina kun työ jumittaa, lähden johonkin museoon. Olen keksinyt ensimmäisen kirjani konseptin taidenäyttelyssä, samoin toisen kirjan nimen ja idean.” Seuraavakin kirja on jo tekeillä.

Saamarin reippaat naiset

Ensimmäisen teoksensa jälkeen Kankimäki oli jälleen nollapisteessä. Irtisanoutunut lopullisesti turvallisesta työpaikasta, myynyt asuntonsa, edelleen perheetön. Hänellä ei ole ”aikatauluja, velvollisuuksia, työpaikkaa eikä varsinkaan rahaa”. Unettomina öinä, ”kun elämä, miesasiat ja asenne ovat tolaltaan ja tuntuu, ettei se kauhea suden hetki pääty ikinä”, hän ajattelee kauan sitten eläneitä inspiroivia naisia. Näin syntyi seuraava kirja, Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

Kirjassa esitellään kymmenen naista, jotka rikkoivat rajoja ja tekivät asioita, joita heiltä ei odotettu. Monet heistä olivat taiteilijoita tai kirjailijoita, joiden työ oli yksinäistä ja sisäänpäinkääntynyttä. Monet heistä repäisivät itsensä irti sovinnaisesta roolista äitinä tai tyttärenä ja matkustivat kaukaisiin paikkoihin ja vieraisiin kulttuureihin tutkimusmatkailijan asenteella. Nämä ”yönaiset” inspiroivat Mia Kankimäkeä hänen pohtiessaan elämän tarkoitusta ja saivat hänet seuraamaan polkujaan. ”Mistä nämä naiset ammensivat rohkeutensa? Miten he neuvoisivat minua, jos voisimme tavata?”

Historia on täynnä sankaritarinoita miehistä. Naisten tarinoita piti kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa. Mutta sitten tietoja kuitenkin löytyi, kuten teoksen laaja lähdeluettelo ja kuvaliite osoittavat. Onneksi nämä aikansa rohkelikkonaiset kirjoittivat päiväkirjoja ja kirjeitä, sillä niiden avulla mekin voimme nyt kohdata heidät.

Yönaisten jalanjäljillä Mia Kankimäki päätyi pelkäämään tansanialaiselle savannille ja kurkistelemaan italialaisen taidemuseon varastojen sivukäytäville. Hän etsi vapauden huumaa, mutta sai sen lisäksi kokea yksinäisyyttä, turhautumista, epäonnistumisen tunteita ja epäilyjä omasta mielenterveydestä – aivan kuten esikuvalliset yönaisetkin olivat kokeneet.

Kankimäki kirjaa ylös yönaisten neuvoja, joita jokainen lukija varmasti puntaroi omassa elämäntilanteessaan. Jätä paluulippu käyttämättä. Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla. Kirjoita joka ilta. Ja ennen kaikkea: ole aivan saamarin reipas. 

Omasta reippaudestaan Kankimäki sanoo: ”Siinä on parantamisen varaa. Ehkä juuri siksi neuvo toistuu kirjassani kaikkein useimmin – se on tarkoitettu nimenomaan itselleni.”

Japanissa Mia Kankimäkeä kiehtoo muun muassa se, miten perinteinen kulttuuri ja ultramoderni todellisuus limittyvät toisiinsa.

Artemisia ei jätä rauhaan

Kirjan yhdeksäs yönainen on Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), Roomassa syntynyt barokkiajan kuvataiteilija – kuuluisampi kuin monet muut yönaiset. Hän oli yksinhuoltajaäiti ja taiteilija, joka maalasi alastomia naisia ja vahvoja amatsoneja. Hänen töistään tunnetaan esimerkiksi Susanna ja vanhimmat (1610) sekä Judit surmaa Holoferneen (1614–20), joka parhaillaankin on esillä Uffizin galleriassa Firenzessä.

Artemisian raiskasi nuorena freskomaalari, joka toimi hänen opettajanaan. Mia Kankimäki penkoi Artemisian tarinaa raiskausoikeudenkäyntipöytäkirjoihin saakka. ”80-sivuinen pöytäkirja oli uuvuttavaa luettavaa, mutta siellä kuuluu Artemisian ääni sellaisena, kuin se 400 vuotta sitten kuultiin”, Kankimäki kirjoittaa.

Artemisian naiset eivät olleet heikkoja ja haavoittuvaisia vaan vahvoja, vakavia ja päättäväisiä. Artemisiasta tuli jo omana aikanaan tunnettu, kansainvälinen taiteilija, jolta kuninkaalliset ja aateliset tilasivat maalauksia. Taidehistorioitsijat riitelevät hänen tarinastaan edelleen, sillä kuva hänestä ja hänen töistään ei ole vielä likikään valmis.

Myöskään Mia Kankimäkeä Artemisia ei ole vielä jättänyt rauhaan. ”Seurustelen hänen ja muiden yönaisten kanssa edelleen päivittäin. Myös siksi, että kirjan käännösoikeuksia on myyty yhteentoista maahan. Mutta huomaan myös seuraavani heidän tarinoidensa kulkua yhä. Viimeksi tapasin Artemisian Lontoossa.”

Artemisia Gentileschin omakuva Self Portrait as Saint Catherine of Alexandria (noin 1615–17) löytyi Ranskasta vuonna 2017. Löytöä pidettiin sensaatiomaisena, ja se ostettiin Lontoon National Galleryn kokoelmiin.

”On hienoa, että työ on nyt hankittu kunnianarvoisaan museoon ja että Artemisian töistä rakennetaan sinne näyttely ensi keväänä. Mutta itse järkytyin tiedosta, että se on vasta 20. naistaiteilijan työ National Galleryn kokoelmissa, joissa on yhteensä 2 300 maalausta. Naistaiteilijat edustavat siis alle prosenttia museon teoksista!”

Yönaiset Ateneumissa

Suomalaisten naistaiteilijoiden osa ei ole yhtä synkkä, sillä esimerkiksi Helene Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä arvostetaan jo laajalti ainakin Suomessa; Schjerfbeck on parhaillaan esillä myös Lontoon Royal Academyssä. Ateneumin tuottama Moderni nainen -näyttely, joka esittelee 1900-luvun alun suomalaisia naistaiteilijoita, on syyskuuhun asti esillä Japanissa ja nähtiin sitä ennen New Yorkissa ja Tukholmassa.

Ateneumissa naistaiteilijoiden teoksia on hieman yli kymmenen prosenttia kokoelmasta. Ateneumin kokoelmat perustuvat Suomen Taideyhdistyksen kokoelmaan, johon ostettiin naisten tekemää taidetta jo 1800-luvulla. Suhdeluku on kovin toisenlainen kuin Lontoon National Galleryn, mutta työ unohdettujen naistaiteilijoiden esiin nostamiseksi jatkuu.

”On kiinnostavaa pohtia, keitä muita nimiä on jäänyt unohduksiin eri aikakausilta. Näyttelyissä törmää usein nimiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan – viimeksi itselleni kävi näin Mäntässä, kun vastaan tuli Olga (”Olli”) Gummerus-Ehrströmin teoksia”, Mia Kankimäki sanoo.

Entä ketkä suomalaisista naistaiteilijoista olisivat voineet kuulua yönaisiin?

”Schjerfbeck ja Thesleff varmasti ainakin, sekä ilman muuta Minna Canth. Kiinnostavia naisia olisi ollut moninkertaisesti enemmän kuin yhteen kirjaan mahtui. Toivoisin, että joku ottaisi asiakseen laatia nyt ensi alkuun vaikka kymmenosaisen ensyklopedian historian merkittävistä mutta unohdetuista naisista – heitä kyllä riittää!”

 

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Tutustu Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttelyyn

Kuukauden vieras Laura Birn

Kuukauden vieras / lokakuu 2019

Laura Birn löysi intohimoisen Helenen

Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.

Kuukauden vieras Minna Erwe

Kuukauden vieras / syyskuu 2019

Minna Erwe ja registraattorin näkymättömät kädet

Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.

Kuukauden vieras: Mirva Saukkola

Kuukauden vieras / heinäkuu 2019

Mirva Saukkola: Ei kertakäyttöä vaan kestävää kauneutta

”Huutokaupoista voi löytää aarteita häkellyttävän halvalla. Käsityönä tehty satavuotias pöytä on ekologisesti kestävä ja kaunis. Miksi ostaisin sen sijaan kasan lastulevyä, joka pitää itse koota huonekaluksi?” sanoo päätoimittaja Mirva Saukkola. Hän kerää leikekirjaansa kuvia taideteosten yksityiskohdista ja pysähtyy pohtimaan, miten taide ja esinekulttuuri leikkivät keskenään – niin ikuisessa Japanissa kuin nykypäivän Suomessa.

Kuukauden vieras Laura Birn

Laura Birn löysi intohimoisen Helenen

Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.