Yleisradion uutisankkuri Matti Rönkä on kaikille tuttu kasvo, joka on toimittajan työnsä rinnalle rakentanut toisen ammatin kirjailijana. ”Jos suuret romaanikirjailijat ovat arkkitehtejä, minä olen heidän rinnallaan käsityötaitoinen kirvesmies”, Rönkä sanoo. Hän tunnistaa itsessään taatamaisia mielipiteitä: ”Hiihdän aina perinteisellä tyylillä, enkä käy rock-festivaaleilla.”
Matti Rönkä
Ikä: 58
Ammatti: toimittaja, kirjailija
Koulutus: Valtiotieteen maisteri, Sanomien toimittajatutkinto
Perhe: Kolme aikuista lasta ex-puolison Suvi Aholan kanssa, nykyinen kumppani Johanna Vuoksenmaa
Harrastukset: Kiihkeä mutta menestyksetön urheilu (jalkapallo, lentopallo, hiihto, punttisali)
Suomen taiteen tarina -näyttelyn salista Muoto ja väri
Kirjasta löytyvät myös Riikka Ala-Harjan, Juha Itkosen, Heidi Köngäksen ja Sirpa Kähkösen novellit.
Matti Rönkä on kirjoittanut Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn liittyvään julkaisuun novellin Kirvesmiehen geometria. Siinä kaikuvat hämärässä kesäillassa rytmikkäät vasaraniskut, kun saman kadun varrella lyödään naulaa lautaan rintamamiestalojen uudisrakennuksilla. Idea tuli hänen rakentaessaan omaa autotallia Helsingissä Tapanilan rintamamiestaloalueella.
”Kuuntelin vasaranpauketta ja mietin, millaista oli, kun kaikki rakensivat samaan aikaan. Kuvittelin sitä vasaroinnin kaikua pitkin kadun vartta. Vanhempani olivat sodankokenutta sukupolvea, ja olen itse syntynyt rintamamiestalon kamarissa. Tunnen läpikotaisin sen sukupolven elämän”, Matti Rönkä sanoo.
Ehkä juuri siksi Unto Pusan maalaus Armas Aho, Ässän kundi (1957) teki niin suuren vaikutuksen häneen. Jälleenrakentajasukupolvi uskoi tulevaisuuteen ja siihen, että koko ajan mennään eteenpäin. Että lapsilla tulee olemaan paremmin kuin vanhemmillaan.
”Kyllä meilläkin oli koko ajan selvää, että Outokummusta lähdetään pois, muunlaiseen elämään. Ei ollut korkeakulttuuria eikä perittyä varallisuutta, mutta oli kansakoulu: siinä samassa pulpettirivissä kaikkien mukulat. Sitten mentiin siihen ainoaan oppikouluun, joka lähistöllä oli. Lapset koulutettiin, vaikka se maksoi.”
Helsingissä hän oli käynyt vain yhden kerran ennen kuin muutti pääkaupunkiin opiskelemaan. Kun hän avasi yliopiston päärakennuksen oven, oli nuorukaisella ihmettelemistä, sillä vahtimestarit teitittelivät opiskelijoita.
”Minun tarinani on olla hyvinvointisukupolven lapsi. Olihan se ihan uskomatonta, että maalaispoika Outokummusta sai istua luentosalissa kuuntelemassa sosiologian suurimpia nimiä. Edellisessä sukupolvessa olin nähnyt niin paljon niitä, jotka eivät päässeet lahjakkuuttaan toteuttamaan.”
Unto Pusan työläismies teoksessa Armas Aho, Ässän kundi (1957) teki vaikutuksen Matti Rönkään.
Matti Rönkä on ylpeä savolaisista juuristaan. Isän puolelta hän on 15. sukupolvessa talonpoikaissukua, joka harjoitti jo 1500-luvulla kaskiviljelyä Tavinsalmen kuninkaankartanossa, nykyisen Kuopion alueella.
Tuolloin Mats Röngä -niminen talonpoika merkittiin kirkonkirjoihin, ja siitä asti suku on viljellyt maata Pohjois-Savossa. Matti Röngän isä perusti perheensä Outokumpuun. Äidin puolen suku on Savosta niin ikään, Nilsiän Yletyisiä.
”Savolaisuus tuntuu ajattelussa, kielessä ja jopa siinä, millaiseksi käsitän työntekemisen. Kun suvun miesporukka on talkoissa, siinä juttu lentää koko ajan. Savolainen tapa puhua on toisen arkista hellimistä, porukkaan mukaan ottamista”, Rönkä sanoo.
Vaikka työkalut pysyvät kädessä kaupunkilaismiehelläkin, hän laskee leikkiä omasta puuhailustaan.
”Olen akateeminen pihamies, jolla on kaksi moottorisahaa ja liian hyvä hylsysarja.”
Taloa hän ei usko osaavansa rakentaa, ”jonkun varastorakennuksen korkeintaan”.
Lapsuuden perua on myös rakkaus metsään, ja pienet metsäpalstat Savossa ovat Matti Röngälle tärkeitä paikkoja. Metsänhoito on hänelle ”vieraantumatonta työtä”, joka kirjoitushommien rinnalla käy myös kuntoilusta. Rönkä tekee metsätyöt perinteiseen tapaan moottorisahalla; mönkijöitä tai klapikoneita ei tarvita.
”Noista maisemista minun sukuni on lähtöisin, ja kaskea raivattiin monessa sukupolvessa. Isoäiti oli syntynyt 1880-luvulla, ja hän keitteli vielä pitkään 1900-luvun puolella ruokaa avotulella, pata kolmijalan päällä”, Matti Rönkä sanoo.
Koko ikänsä toimittajan töitä tehnyt Rönkä ei ole koskaan ollut pöytälaatikkokirjailija. Kun fiktion kirjoittaminen alkoi kangastella mielessä uutena, haltuun otettavana haasteena, hän löysi avuksi dekkarin reunaehdot. Siihen raamiin syntyi inkeriläinen paluumuuttaja, lain molemmin puolin seikkaileva yksityisetsivä Viktor Kärppä. Esikoisromaani Tappajan näköinen mies ilmestyi 2002.
Kärppä on kasvanut legendaariseksi antisankarihahmoksi, joka on seikkaillut myös tv-elokuvassa. Yhdeksäs Kärppä-romaani on juuri nyt työn alla, ja sitä varten Rönkä on juuri lähdössä – jälleen kerran – matkalle Karjalaan.
”Se on tiedonhankintamatka. Mukaan tarttuu aina paljon myös kaikenlaista tarpeetonta, mutta vain noiden näennäisesti hyödyttömien yksityiskohtien avulla pystyy luomaan tarpeeksi tiheän fiktiomaton. Kuten että juoko nuoriso Karjalassa nykyään siideriä vai olutta ja millä tavalla farkut ovat juuri nyt rikkinäiset.”
Kärppä on jo selvästi vanhempi mies kuin aiemmissa dekkareissa. Kuten meillä kaikilla, myös hänellä luonteenpiirteet vain vahvistuvat iän karttuessa.
”Viktor tuntee itsensä, tietää myös kaikki puutteensa ja ongelmansa. Tällaiset yksin tarpovat sankarit eivät osaa hellittää, ja sitten heitä tuupertuu hiihtolatujen varteen. Taakan jakaminen on niin vaikeaa.”
Kuinka paljon kirjailija kertoo itsestään, kun seikkailee päähenkilönsä mielen sisällöissä?
”On siinä hahmossa varmasti minuakin, vaikka en tietenkään kirjoita itsestäni. Mutta kenenkään muun tunteita ei ole käytettävissä, omat vain”, Matti Rönkä sanoo.
Kirjoittajana hän on suunnitelmallinen: kun uutistyöstä on vapaata, tekstiä syntyy pitkinä koneen ääressä istuttuina työpäivinä. Dekkareiden lisäksi Rönkä on julkaissut romaanin Eino (2015), joka kertoo koskettavasti kolmen sukupolven savolaismiesten tarinaa, sekä Yyteet-romaanin (2017), jossa Tuntemattoman sotilaan hahmot on sijoitettu nykyajan yritysmaailmaan.
Matti Rönkä katsoo suuria suomalaisia tarinankertojia, kuten Veikko Huovista, Väinö Linnaa ja Heikki Turusta, ihaillen ja kummastellen, miten joku voi osata kirjoittaa siten. Myös amerikkalaiset lavean romaanin tekijät kuten Annie Proulxin hän kokee hengenheimolaisikseen.
”Heidän tekstissään on sellainen hyväksyvä katse ja lempeä hymy, ja paljon viisautta. He ovat kirjallisia arkkitehteja, joiden rinnalla olen korkeintaan kirvesmies.”
1950-luvun geometriset muodot ja teosten tunnelma viehättävät Matti Rönkää, saman vuosikymmenen kasvattia.
Kulttuurin kuluttajana Matti Rönkä tekee omat valintansa. Kulttuuria hän on harrastanut aina ja niissä piireissä liikkunut luonnostaan, jo siksikin, että ex-vaimo Suvi Ahola on Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja, ja nykyinen kumppani on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa.
”Mutta enää ei ole tarvetta näyttäytyä missään eikä hienostella kulttuuritermeillä. Teen rehellisesti sitä, mistä olen kiinnostunut”, Matti Rönkä sanoo.
Se merkitsee ennen kaikkea lukemista ja elokuvien katsomista. Matti Rönkä tuntee musiikkia ”yleissivistyneesti” ja kuuntelee paljon passiivisesti, mutta ei koskaan istahda kuuntelemaan albumia kokonaan.
”Toisin kuin monet muut sukupolveni edustajat en ole mikään syvällinen rockin harrastaja, enkä nuorenakaan kiertänyt festareilla”, Rönkä sanoo.
Hän ei epäröi sanoa, että kulttuurissa on laatu- ja aste-eroja.
”Jos pop-biisissä on pari hienoa melodianpätkää, niin sinfoniassa niitä on kymmeniä ja niiden varioinnit vielä siihen päälle. Ihan sama koskee kuvallista ilmaisua – kaikkea saa toki tehdä, mutta todellisen hienouden kyllä erottaa.”
Hän kutsuu itseään tosikoksi ja mielipiteitään taatamaisiksi. Hän ei aio opetella lumilautailua eikä ymmärrä vegaanista ylioppilaslakkia.
”Nuorena sitä kieltää kuuluvansa mihinkään sukupolveen. Mutta nyt tajuaa, miten tiukasti sitä kuitenkin on oman ikäluokkansa edustaja. Huomaa tuntevansa nostalgiaa ja romantisoivansa tiettyjä moottoripyöriä. Mutta rehellinen on silti oltava: kyllä sukat ovat paremmat kuin jalkarätit.”
Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen
Kun Teemu Muurimäki katsoo vanhoja maalauksia, hän löytää niistä kestäviä, arvokkaita vaatteita. Niin kestäviä, että ne saattoivat periytyä äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Nykyajan kertakäyttökulttuuri surettaa häntä: ”Polyesteri ei maadu koskaan.”
Elokuvan taika vangitsi ohjaaja Klaus Härön jo pikkupoikana: pimeässä katsomossa istuessaan hän tajusi, ettei ole tämän elämyksen kanssa yksin. Elokuva on yhdessä koettujen tarinoiden taidetta, ja Härölle maailma on tarinoita täynnä. Myös maalausta katsoessaan hän näkee jatkumon – mitä onkaan tapahtunut juuri ennen tuota kankaalle pysäytettyä hetkeä?
Pienen ihmisen historia on Kaari Utriolle ehtymätön aarreaitta. Tavallinen elämä pakenee perinteistä historiankirjoitusta, mutta mikrohistorioitsija löytää vaikuttavan tarinan ainekset usein kodin, naisen ja perheen maailmasta. Ja kuvataiteella on myös tässä mielessä aivan erityinen paikka hänen sydämessään.
Kun Teemu Muurimäki katsoo vanhoja maalauksia, hän löytää niistä kestäviä, arvokkaita vaatteita. Niin kestäviä, että ne saattoivat periytyä äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Nykyajan kertakäyttökulttuuri surettaa häntä: ”Polyesteri ei maadu koskaan.”
