Lindholm & Modigliani: Boheemien kohtaaminen

”On ihan eri asia nähdä Modiglianin työt livenä kuin kuvista. Käykää ihmeessä näyttelyssä!” Dave Lindholm sanoo.¨

Kummallakin on aina kaulahuivi, ja kintereillä kulkee vahva taiteilijaelämän maine. Kutsuimme muusikko Dave Lindholmin tapaamaan Amedeo Modigliania Ateneumin kolmanteen kerrokseen ja pohtimaan, miten taiteilijamyytit syntyvät.

Kuka?

Dave Lindholm, 64.

Ammatti:
Muusikko
Julkaissut 60 albumia, 61. ilmestyy joulukuussa 2016.

Tunnettuja kappaleita:

  • Voi kun riittäis pieni taivas (1977)
  • Joo, joo mä rakastan sua (1979)
  • Pieni ja hento ote (1982)
  • Sitähän se kaikki on (1983)

 

Daven kolme suosikkia:

  • William Turner. ”Meri ja laivat ovat kuuluneet elämääni aina. Turnerin maalauksissa on juuri se oikea värimaailma.”
  • Salvador Dali. ”Lempitaiteilijani Muiston pysyvyys (1931) ja sen valuvat kellot ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen.”
  • Amedeo Modigliani: Pää (1911). ”Tämä veistos on todellinen kivipää, ihan mahtava työ.”

”On ihan eri asia nähdä Modiglianin työt livenä kuin kuvista. Käykää ihmeessä näyttelyssä!” Dave Lindholm sanoo.

Pyöröovista lappaa väkeä tasaiseen tahtiin, parissa viikossa jo yli 20 000 kävijää. Hetkeä ennen seuraavaa pyörähdystä sivuseinään heijastuu lierihattupäinen siluetti. Se on hän.

Dave Lindholm, 64, pysähtyy aulaan ja nostaa katseensa portaikkoon. ”Viime kerrasta on aikaa”, hän sanoo. Ohikulkijat silmäävät vaivihkaa taiteilijan näköistä miestä, jonka trubaduuriäänen moni tunnistaa. Päässä alkaa ehkä soida jokin näistä: Joo, joo mä rakastan sua, Pieni ja hento ote, Voi kun mulle riittäis pieni taivas, Sitähän se kaikki on… Hänen uransa on kestänyt 45 vuotta, ja joulukuussa ilmestyy hänen 61. levynsä.

Kipuamme portaita, eikä hengästymistä voi välttää. ”Pidän kyllä yllä kuntoa, mutta aika huonoa kuntoa”, Dave sanoo. Pysähdymme ylätasanteelle, jossa avautuu Pariisin katunäkymä 1900-luvun alusta. Aikalaistaiteilijoiden valokuvat ja julisteet johdattelevat meidät lempeästi ajan henkeen. Mutta riennämme eteenpäin: keskitymme ensin italialaissyntyisen Amedeo Modiglianin teoksiin. Puhutaan elämästä sitten myöhemmin.

Katse sisäänpäin

Muotokuvia, kuuluisia alastomia naisfiguureita, vähemmän tunnettuja veistoksia.

Ateneumissa on esillä laajempi Modigliani-näyttely kuin Pohjoismaissa koskaan ennen. Nyt meillä on mahdollisuus tutustua syvällisesti taiteilijaan, josta ehkä entuudestaan tiesimme vain joitakin kuuluisimpia maalauksia ja sen, että hän oli boheemin pariisilaistaiteilijan perikuva.

Amedeo Modigliani oli oman aikansa boheemi, ja niin oli – ja on – Davekin.

Amedeo Modigliani oli oman aikansa boheemi, ja niin oli – ja on – Davekin.

Maalausten tunnelma kiehtoo Davea.  Sisäänpäinkääntyneet istuvat hahmot, mietteliäs katse, pelkistetyt piirteet ja venyneet kaulat. Kerrotaan, että 22-vuotiaana Pariisin Montmartrelle muuttanut Modigliani teki joskus satoja luonnoksia päivässä. Ura jäi lyhyeksi, sillä Modigliani kuoli jo 35-vuotiaana, mutta silti hän ehti luoda huikean sarjan maalauksia, veistoksia ja piirroksia.

Mistä luovuus kumpuaa? Muusikko Dave Lindholmilla se on läsnä aina, mutta vaihtelevina vivahteina.

”Se menee kuin joki. Välillä ryöppyää putouksena ja välillä soljuu lempeästi. Sitten tulee suvanto, ja näennäisesti ei tapahdu mitään. Ja kuitenkin tapahtuu.”

Dave pysähtyy Modiglianin Omakuvan (1915) eteen. Hän on maalannut itsensä Pierrotin hahmoon, synkän ja yksisilmäisen.

”En ole ollenkaan huolissani, vaikkei hetkeen syntyisi mitään. Ei koko ajan voi jakaa pelikortteja – silloin ne olisivat jonkun toisen tekemiä”, Dave Lindholm sanoo.

Hänen oma tyylinsä on monipuolinen kirjo musiikkia herkistä balladeista rockiin. Tyylien ääripäitä ovat vaikkapa Otto Donnerin kanssa syntyneet lyyriset tarinat jousitaustoineen ja toisaalta Bluesounds ja Sleepy Sleepers -vaiheet. Silti Davella on oma, tunnistettava tyylinsä niin laulun soinnissa kuin sanoituksissa.

Todellinen kivipää

Modiglianin vähiten tunnettu osa tuotantoa ovat veistokset. Niiden parissa hän työskenteli kahden intensiivisen maalauskauden välissä. Veistokauden arvioidaan vapauttaneen hänet esittävän taiteen tyylistä kohti hänen ominta muotokieltään.

Huokoisesta kalkkikivestä (tarinan mukaan metrotyömaalta löydetystä kiviaineksesta) veistetyt pitkänomaiset kasvot muistuttavat egyptiläistä ja afrikkalaista taidetta. Niin sanotut karyatidit, arkkitehtoniset kantajat, muuntuvat Modiglianin käsissä ajattomiksi hahmoiksi. Sekä veistokset että saman ajan piirrokset ovat täynnä arvoituksellista voimaa.

Modiglianin veistokset yllättivät Dave Lindholmin. ”Hieno kivipää!”

Modiglianin veistokset yllättivät Dave Lindholmin. ”Hieno kivipää!”

Dave Lindholmin suosikkityö ja suurin yllätys löytyy veistosten ”primitiivisestä” sarjasta. Pää vuodelta 1911 on viimeistelemättömän oloinen, karkea kasvokuva, jonka pitkänomainen nenä on täysin tunnistettava ”Modi”. (Se oli Modiglianin lempinimi, joka kuulostaa samalta kuin ranskankielinen sana maudit eli pahamaineinen, kirottu.)

”Yleensä pidän sulavista veistoksista, sellaisista jotenkin lintumaisista. Tämä taas… tämä on jotain ihan muuta… Tämä on todellinen kivipää!” Dave huudahtaa. Hän palaa saman työn ääreen uudelleen, kuljettuamme jo monta salia eteenpäin, ja tutkii sitä tarkoin.

Puhtaat laivat

Dave Lindholmilla on tapana käydä taidenäyttelyissä silloin kun niitä osuu sopivasti kohdalle. Lomamatkoilla, pienissä gallerioissa, joista löytyy joskus yllätyksiä, ja välillä isoissakin museoissa. ”Taulujen ja veistosten näkeminen livenä on ihan oma juttunsa. Suosittelen kaikille!”

Monet hänen lempitaiteilijoistaan kuten Salvador Dali ja Pablo Picasso olivat Modiglianin (1884–1920) aikalaisia. Varhaisempia suosikkeja ovat Vincent van Gogh ja Claude Monet. Davelle on olennaista päästä taiteeseen kiinni tunteella. ”Hyvä kuva tiivistää kaiken olennaisen, aivan kuin runo”, hän sanoo.

”Yksi lempitaiteilijoistani on kuitenkin William Turner. Hänen meri- ja laivamaalauksensa koskettavat, sillä ne tuovat mieleen Bodön saaren, jossa elin kaikki lapsuuden kesät. Olen nähnyt paljon myrskyjä; se värimaailma on juurtunut syvälle.”

Pienenä laivat satamaan lauloin
Vihelsin myös kauniisti

Laivat vastas torvien kaiuin
Olin kovin onnellinen

Oi oi puhtaat laivat
Oi oi tulivat taas
(Dave ”Isokynä” Lindholm, Puhtaat laivat, albumilta Sirkus 1973)

Sensuellit naiset

Joulukuun alussa vuonna 1917, tasan 99 vuotta sitten, joukko avajaisvieraita ahtautui pieneen Berthe Weillin galleriaan lähelle Pariisin Oopperaa. Pahaksi onneksi tämä Modiglianin ainoaksi jäävä yksityisnäyttely pantiin esille juuri tähän galleriaan, jota vastapäätä sijaitsi poliisiasema. Teosten joukossa oli isoja alastontutkielmia, ja yksi niistä laitettiin esille gallerian ikkunaan. Se herätti ohikulkijoiden huomion ja keräsi ikkunan eteen sen verran väkeä, että poliisikin kiinnostui. Tuomio: siveettöminä pidetyt maalaukset piti poistaa näyttelystä.

Tokihan alastontutkielmia oli ennenkin esitetty salongeissa. Mutta ei häpykarvoitusta. Esimerkiksi renessanssin maalauksissa ei naisilla näy karvan karvaa.

Tapaukselle voisi vain naurahtaa historian oikkuna, mutta keskustelu Modiglianin maalausten ”siveettömyydestä” ei ole ohi vieläkään. Vuosi sitten, kun Modiglianin Punainen alaston -teoksesta maksettiin Christie’sin huutokaupassa ennätykselliset 170 miljoonaa dollaria, useat yhdysvaltalaiset tv-kanavat ja arvovaltainen sanomalehti The Financial Times sensuroivat maalauksesta kriittiset kohdat.

Modigliani jatkoi taiteen historian pitkää perinnettä naisvartalon kuvaajana, mutta teki sen omalla sensuellilla tyylillään. Välikohtaus taidegalleriassa sopi hyvin Modiglianista jo vallalla olevaan vahvaan boheemin ja naistenmiehen myyttiin.

Kerron tapauksen Davelle, ja hän hymähtää. Hänen laulujaan ei ole sensuroitu – ehkä sanoja ei ihan aina ole myöskään ymmärretty. Vaikka hän on toisissa piireissä rock-kukko, monet suomenkielisen laululyriikan ystävät tunnistavat hänessä täysverisen romantikon. Hänen musiikillisia innoittajiaan ovat yhtä hyvin Bob Dylan, Louis Armstrong ja Ray Charles kuin Olavi Virta ja Edith Piaf.

“Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää
Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote, siinä kaikki.”
(Dave Lindholm, Pieni ja hento ote,  albumilta Aino, 1982)

Hänen lempirunoilijansa on Charles Baudelaire. Baudelaire oli myös myös yksi Modiglianin suosikeista, ja taiteilijan kerrotaan aina kulkeneen kirja taskussaan. Myös Lindholm lukee paljon, usein intensiivinä purskauksina, kaikenlaista klassikoista dekkareihin. Se kuuluu hänen monitasoisissa teksteissään: tiiviissä laululyriikassa jokaisella sanalla on merkitys.

Kuppilasta toiseen

Kuppiloissa istuminen kuuluu taiteilijan arkkityyppiin. ”No tottahan se on”, Dave sanoo.

Kuppiloissa istuminen kuuluu taiteilijan arkkityyppiin. ”No tottahan se on”, Dave sanoo.

Kurkistamme Ateneumin kolmannen kerroksen huoneeseen, jonne on sisustettu kahvila Modiglianin ajan henkeen. Kalusteet on lainattu Kämpistä; on palmuja ja vanhoja tuoleja kutsuvan upottavine pehmusteineen. Harmi vain, ettei kuppila ole nyt auki (se on käytössä vain iltapäivisin torstaista lauantaihin).

Laskeudumme alakertaan, juuri uudistuneeseen Bistroon, josta saisi Modiglianin innoittamia ruokia. Meille kuitenkin riittää nyt kahvi ja tee.

”Täällä on hirveä melu. Taiteenystävät tuntuvat olevan kovia pulisemaan. Tulee ihan Vanha mieleen”, Dave Lindholm sanoo ja nauraa päälle.

Vanha ylioppilastalo on se kuppila, josta hänet muistetaan. Daven muistoissa Vanhalla istuivat ”kaikki”: ”Poliitikot, soittajat, kirjailijat, taiteilijat, toimittajat. Ei oltu läheskään aina samaa mieltä, ja juttu lensi.” Lamppu Laamasen kirjoittamassa elämäkerrassa Tietenkin (Johnny Kniga 2015) Davesta kerrotaan lukemattomia tarinoita, jotka sijoittuvat Vanhalle. Tai johonkin muuhun siihen aikaan suosittuun ravintolaan.

Alkoholin ja muidenkin päihteiden kulutus oli näissä piireissä rankkaa. Moni ikätoveri on jo uupunut Daven rinnalta.

”Minulla ei ole ollut sen kanssa ongelmaa, mutta olen elänyt sen kaiken keskellä. Onko pakko juoda? No ei tietenkään. Mikä on meininki, siitä on kysymys. Ja meininki on se, mikä tiedetään. Ja myönnettävä on, että kaikki se on hauskempaa punaviinin kuin puolukoiden kanssa.”

Modiglianin taiteilijakuva on jokseenkin viinillä marinoitu. Hänen suuhunsa on laitettu toteamus: ”Alkoholi ei sovi keskiluokalle, mutta meille taiteilijoille se on välttämätöntä.” Noihin aikoihin Pariisin taiteilijakahvilat elivät legendaarisinta kauttaan. Café de la Rotonde,  La Closerie des Lilas, Café de la Paix ja Café du Dome olivat taiteilijayhteisöjen kokoontumispaikkoja. Modigliani oli kotonaan ja kuuluisa kaikissa niissä. Ympäristö oli kansainvälinen, inspiroiva ja monikulttuurinen.

Legendoja syntyy ja kuolee

Vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota riehui jo neljättä vuotta, ja Pariisi alkoi olla vaarallinen paikka pommitusten ja espanjantaudin vuoksi. Modigliani oli sairastunut lavantautiin ja tuberkuloosiin jo 16-vuotiaana, ja hänen terveytensä oli raunioina toistuvien sairauksien, ankarien olojen ja elintapojen vuoksi. Hän muutti kumppaninsa Jeanne Hébuternen kanssa Nizzaan, jossa syntyi heidän tyttärensä. Modiglianin väripaletti kirkastui ja pehmentyi, ja hän maalasi Nizzassa monet kuuluisimmista töistään.

Perhe palasi kuitenkin vuoden kuluttua Pariisiin, ja Modigliani jatkoi työtään innolla. Menestystäkin oli juuri tuloillaan, kun tammikuussa 1920 hänen terveytensä yhtäkkiä romahti. Hän kuoli sairaalassa, ja murheen murtama – ja toista lastaan odottava – Jeanne surmasi itsensä heittäytymällä ikkunasta katuun.

Modiglianin elämäntarina on ollut omiaan tekemään hänestä boheemin taiteilijan arkkityypin sekä aikalaisten että jälkipolvien tarinoissa. Se saattoi jopa viivyttää hänen taiteensa todellista arviointia, mutta nyt hänen arvoaan ei epäile enää kukaan. Kertaamme Daven kanssa tätä dramaattista elämäntarinaa ja puhumme vielä hetken taiteilijoista ja julkisuudesta. Sillä kumpikin tarvitsee toistaan – vai tarvitseeko?

”Joulukuussa julkistettava levy syntyi kuin itsestään kesän aikana. Kukaan ei odottanut juuri nyt mitään, se vain tuli. Ensimmäistä kertaa teen kolme suomenkielistä levyä peräkkäin”, Dave Lindholm sanoo.

”Joulukuussa julkistettava levy syntyi kuin itsestään kesän aikana. Kukaan ei odottanut juuri nyt mitään, se vain tuli. Ensimmäistä kertaa teen kolme suomenkielistä levyä peräkkäin”, Dave Lindholm sanoo.

”Päätin jo nuorena, että säätelen itse, mitä annan julkisuuteen. Jos siihen lähtee messiin, ei voi enää peruuttaa. Siksi minulla on omat tapani: kun julkaisen levyn, kerron, että se on saatavilla. Juuri muuhun en lähde mukaan”, Dave sanoo.

”Ja sinun äänesi
On sinun oma, ei kenenkään muun
Ja sinun äänesi
Riisuu synkkyyteni kuin vaatteen pois.”
(Dave Lindholm, Ja sinun äänesi, albumilta Vanha ja uusi romanssi 1979)

Ja toden totta: hänen yksityiselämäänsä – parisuhteitaan, perhettään tai mitään muutakaan henkilökohtaista – ei ole puitu mediassa. Hänen tapauksessaan vaiteliaisuus on ollut omiaan pitämään yllä tiettyä salaperäisyyttä, joka sekin – totta tai ei – sopii luovan taiteilijan julkikuvaan.

Julkkisruletin vauhti on kiihtynyt paljon niiden 45 vuoden aikana, jotka Lindholm on ollut kuvioissa. Hän katselee nyt maailmaa Tampereen-kodistaan käsin ja ihmettelee.

”On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat hinnalla millä hyvänsä julkisuuteen. On suorastaan ylitarjontaa heistä. Minua se ei kiinnosta.”

Ujoksi, itsepäiseksi ja omaehtoiseksi luonnehdittu Dave on ainakin kahdessa asiassa ehdoton: hän ei aja autoa eikä käytä internetiä. Siksi hän haluaa tämänkin jutun luettavakseen paperilla. Ja soittaa pyöröovissa, matkalla ulospäin, autonkuljettajalle: ”Moi, missä sä olet, mä tulen nyt.”

Teksti: Leeni Peltonen / Kuvat Dave Lindholmista: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Kuukauden vieras / maaliskuu 2020

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.

Vuokko Hovatta

Kuukauden vieras / helmikuu 2020

Vuokko Hovatta puhuu ihmisten välisestä ystävyydestä

Ystävyys näyttäytyy Vuokko Hovatan elämässä ylipitkinä puheluina ja arkisena vaihtotaloutena samassa talossa asuvien ystävien kanssa. ”Ystävyys on elintärkeää. Ystävyyden ydintä on se, että tulee oikeasti kuulluksi ja nähdyksi”, Hovatta sanoo. Pian hän nousee Ateneumin lavalle esittämään Tietysti olemme siskokset -monologin ystävyydestä, joka kukoisti Pariisin venäläisten emigranttien yhteisössä. Kuvataiteilija Natalia Goncharova ja runoilija Marina Tsvetajeva olivat kumpikin oman taiteenlajinsa virtuooseja.

Kuukauden vieras Sani Kontula-Webb

Kuukauden vieras / tammikuu 2020

Sani Kontula-Webb: ”Voisiko tämä olla se kadonnut maalaus?”

Taiteentutkijan tähtihetki on löytää kadonneeksi luultu aarre varaston perukoilta. Sani Kontula-Webbille niin on käynyt jo kahdesti.

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.