Laura Birn löysi intohimoisen Helenen

Kuukauden vieras Laura Birn

Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.

Kuka?

Laura Birn, 38

Työ: näyttelijä
Perhe: puoliso ja yksi lapsi
Koti: Helsingissä
Harrastukset: tanssiminen, elokuvien katseleminen, lukeminen

Kolme suosikkia Schjerfbeckin töistä

Mustataustainen omakuva (1915), Ateneumin taidemuseo, kokoelma Hallonblad
”Tätä teosta opettelin maalaamaan Annan kanssa monta kuukautta. Maalauksen Helenen ryhti ja katse toimivat inspiraationa roolityölleni.”

Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis

Mustasuinen omakuva (1939), Didrichsenin taidemuseo
”Hurja ja kaunis, rujo mutta arvokas – voisin tuijottaa tätä taulua loputtomiin. Välillä se näyttäytyy minulle jopa humoristisessa valossa. Rakastan kuvan henkilöä!” Katso kuva teoksesta

Omakuva, valoa ja varjoa (1945), Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö
”Omakuvien kaari on uskomattoman hieno ja kiehtova. Schjerfbeck maalasi tämän taulun 83-vuotiaana, vain vuosi ennen kuolemaansa.” Katso kuva teoksesta

Neljäkymmentäviisi sekuntia. Se oli tavoite: että Laura Birn pystyy tuon ajan maalaamaan uskottavasti öljyväreillä kameran edessä. Kun kuvaushetki koitti, Lauraa jännitti niin, että kädet vapisivat. Mutta kun kamera käynnistyi, Laura maalasi, ja maalasi, ja maalasi. Eivätkö sekunnit koskaan kulu, hän ajatteli, ja odotti ohjaajan vapauttavaa sanaa ”kiitos” otoksen loppumisen merkiksi. Sitä ei kuulunut, ja niin hän jatkoi maalaamista, levitti vielä toistakin väriä, maalasi muutakin kuin sen tietyn hiuskiehkuran, josta oli sovittu.

Näin tapahtui ihme, niin kuin joskus elokuvanteossa tapahtuu: näyttelijä oli niin sisällä roolissaan, että hän ylitti käsikirjoituksen odotukset.

Tätä oli edeltänyt kuitenkin poikkeuksellisen laaja valmistautuminen. Kuuden kuukauden ajan hän oli tavannut säännöllisesti kuvataiteilija Anna Retulaista tämän ateljeessa. Birn oli seurannut hänen työskentelyään, kuvannut ”noin neljäsataatuhatta videonpätkää”, ja keskustellut taiteesta, etenkin Schjerfbeckistä. Ja maalannut itse: opetellut sekoittamaan värejä, levittämään väriä kankaalle ja raaputtamaan öljyvärikerroksia.

”Kynnys oli korkea, sillä en ole koskaan ollut sinut piirtämisen tai maalaamisen kanssa. Koko asia tuntui niin ahdistavalta, että sain yläasteella vapautuksen maalaamistehtävästä”, Laura Birn kertoo.

Hän valmistautui rooliinsa myös lukemalla kaiken mahdollisen tiedon Helenestä. Sitä onneksi riittää siitäkin huolimatta, että Schjerfbeck teki parhaansa hävittääkseen henkilökohtaiset viestinsä. Onneksi kirjeiden vastaanottajat eivät aina tehneet samoin.

Helene-elokuva, Einar Reuter (Johannes Holopainen) ja Helene Schjerfbeck (Laura Birn)

Einar Reuterin (Johannes Holopainen) ja Helene Schjerfbeckin (Laura Birn) ystävyys kesti vuosikymmeniä. Elokuva kertoo muutamasta myrskyisästä vuodesta ystävyyden alussa. Kuva: Andress Teiss

Huone ja keittiö Hyvinkäällä

Tammikuussa 2020 ensi-iltansa saava elokuva HELENE kertoo Schjerfbeckin elämästä noin vuosina 1915–23. Käsikirjoitus pohjautuu Rakel Liehun romaaniin, ja ohjaaja kertoo valmistelleensa sitä yli viiden vuoden ajan. Elokuvaa kuvattiin viime kesänä Hyvinkäällä, Viron Paidessa ja Esnassa sekä Helsingissä muun muassa Ateneumissa. Elokuvassa nähdään peräti 150 Schjerfbeckin teosta, joista elokuvassa työstettävät versiot ovat kopioita. Niiden lisäksi elokuvassa nähdään myös autenttisia teoksia.

Noina vuosina Helene asui Hyvinkäällä kahdestaan äitinsä kanssa. Hän oli lopettanut opetustyönsä Ateneumissa ja asettunut maaseudulle. Hän ei käynyt Helsingissä viiteentoista vuoteen. Vaikka Schjerfbeck ei liikkunut Hyvinkäältä, hänen luonaan vierailivat taiteilijaystävät. Kirjeet kulkivat. Elokuvassa Hyvinkäälle etsiytyvät myös taidekauppias Gösta Stenman (Jarkko Lahti) ja torniolainen metsänhoitaja Einar Reuter (Johannes Holopainen), joista oli tuleva Helenen merkittävimmät tukijat.

Elokuva keskittyy juuri Helenen ja Einarin läheiseen suhteeseen. Se sisälsi molemminpuolista ihailua ja arvostusta; he inspiroivat toisiaan taiteilijoina ja keskustelijoina. Molemminpuoliset väärinkäsitykset aiheuttivat kuitenkin hetkellisesti draamaa heidän välilleen. Läheisinä ja toisilleen tärkeinä he säilyivät kuitenkin Helenen kuolemaan asti.

Ulkoisesti Helenen elämä oli ahdasta: huoneen ja keittiön asunnossa piti pystyä maalaamaan, elämään arkea ja tapaamaan ystäviä. Elokuvassa sairaalloisen äidin (Pirkko Saisio) vaatimukset ahdistavat Heleneä. Niukkuus ja normipaine asettivat rajat elämälle, jossa kotitöihin kului helposti kuusi tuntia päivässä.

Einar Reuterin tulo valaisi ahtaat huoneet. Yhteisellä maalausmatkalla Tammisaareen Helene maalasi Purjehtijan (1918), jonka aistillisissa vedoissa näkyy rakastuneen naisen katse.

Helene Schjerfbeck: Purjehtija (Einar Reuter) (1918). Yksityiskokoelma. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Purjehtija (1918) on tunnistettava muotokuva Einar Reuterista. Suhteen dramaattisista käänteistä huolimatta he säilyivät ystävinä Helenen kuolemaan saakka. Maailmalta löysin itseni -näyttelyssä nähdään kaikki kolme Schjerfbeckin maalausta Reuterista. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Muotti kasvoilla, kaulus napitettuna

Helenen nahkoihin asettumiseen kuului olennaisena osana myös maskeeraajan ja puvustajan työ: Laura Birnistä tehtiin jokaisena kuvausaamuna Helene kahden tunnin meikissä, jonka aikana hänen kasvonsa muokattiin lateksimuoteilla. Ikääkin tuli lisää pari vuosikymmentä.

”Muutos oli hyvin konkreettinen: kun kamera käynnistyi, olin jo toisen ihmisen nahoissa.”

Laura Birn sanoo, että Antti J. Jokinen on ohjaajana vaativa ja tarkka.

”Hän onnistuu luomaan näyttelijälle turvalliset olosuhteet. Näyttelijä tarvitsee ohjaajan apua siinä, että uskaltaa mennä jonkin sellaisen rajan yli, jossa ei enää häpeä. Tai vaikka häpeää, niin menee silti. Siinä on jotain hallitsematonta, mutta vain siten voi syntyä jotain maagista”, Laura Birn sanoo.

Laura Birn, ohjaaja Antti J. Jokinen ja kuvaaja Rauno Ronkainen ovat ennenkin tehneet yhdessä ison elokuvaproduktion. Sofi Oksasen näytelmään ja romaaniin perustuva Puhdistus (2012) palkittiin muun muassa viidellä Jussi-palkinnolla. Laura Birn näytteli siinäkin pääroolin.

”Puhdistuksen tekemisestä oli jäänyt minulle melkein myyttinen kuva siitä, miten hyvin ymmärsimme toisiamme. Joskus mietin, saattoiko se olla edes totta. Mutta ihan sama yhteys syntyi Helene-elokuvaa tehdessämme, meidän kolmen ja muiden näyttelijöiden kanssa”, Birn sanoo.

Kuukauden vieras Laura Birn

”Helenen hahmosta piirtyi esiin monta puolta. Minun silmissäni hän oli hauska, älykäs, pisteliäs, utelias ja välillä taipuvainen katkeruuteen”, Laura Birn sanoo.

Naisena ja taiteilijana

Helene-elokuva kertoo tarinan paitsi taiteilijasta myös rakkaudesta, toiveista ja pettymyksestä. Se murtaa kuvaa Helene Schjerfbeckistä sairaalloisena ja varovaisena erakkona. Laura Birn kävi läpi saman pohdintaprosessin tutkimusmatkallaan Helenen persoonaan.

”Varmasti monella on ollut samalla tavalla rajoittunut kuva Helenestä kuin minulla oli. Jostain koulun kuvaamataidon tunnilta oli peräisin mielikuva Toipilas-maalauksesta, joka alitajuisesti on sekoittunut mielikuvaan taiteilijasta itsestään, hänen liikuntavammastaan ja eristäytyneisyydestään. Ja kuitenkin hän oli kaikkea muuta kuin hauras ja avuton!”

Helenen intohimoinen suhde työhönsä on elokuvan kantava voima: hän tekee tinkimätöntä matkaa ihmisen mieleen, omaan itseensä. Ja sitähän me hänessä eniten rakastamme.

Kuukauden vieras Laura Birn

Laura Birnille Helenen rooli oli iso ja vaativa. ”Se oli ihanaa ja hyvin intensiivistä: kun kuvaukset olivat ohi, nukuin monta päivää.”

Syvenny Helene Schjerfbeckiin

Keskitalvi on Helenen ystäville silkkaa juhlaa. Ateneumin Maailmalta löysin itseni -näyttely esittelee laajasti Schjerfbeckin matkavuosien satoa 15.11.2019–26.1.2020. Tutustu näyttelyyn

HELENE-elokuva saa ensi-iltansa 17.1.2020. Katso elokuvan traileri

 

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat Laura Birnistä Ateneumissa: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / maaliskuu 2020

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.

Vuokko Hovatta

Kuukauden vieras / helmikuu 2020

Vuokko Hovatta puhuu ihmisten välisestä ystävyydestä

Ystävyys näyttäytyy Vuokko Hovatan elämässä ylipitkinä puheluina ja arkisena vaihtotaloutena samassa talossa asuvien ystävien kanssa. ”Ystävyys on elintärkeää. Ystävyyden ydintä on se, että tulee oikeasti kuulluksi ja nähdyksi”, Hovatta sanoo. Pian hän nousee Ateneumin lavalle esittämään Tietysti olemme siskokset -monologin ystävyydestä, joka kukoisti Pariisin venäläisten emigranttien yhteisössä. Kuvataiteilija Natalia Goncharova ja runoilija Marina Tsvetajeva olivat kumpikin oman taiteenlajinsa virtuooseja.

Kuukauden vieras Sani Kontula-Webb

Kuukauden vieras / tammikuu 2020

Sani Kontula-Webb: ”Voisiko tämä olla se kadonnut maalaus?”

Taiteentutkijan tähtihetki on löytää kadonneeksi luultu aarre varaston perukoilta. Sani Kontula-Webbille niin on käynyt jo kahdesti.

Rosa Liksom: ”Votkaturismi vei minut taiteen luo”

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksomin lapsuuden maailmassa ei tunnettu käsitettä taidemuseo. Mutta kun hän lähti 14-vuotiaana muiden tavoin bussilla lähimpään suurkaupunkiin Murmanskiin, myös votkaturistit pakotettiin taidemuseoon. Sieltä alkuperäiskansojen taiteesta jäi muistijälki, joka yhä tunkee hänen omiin teoksiinsa. Natalia Goncharovan näyttelyssä Rosa huudahtelee vähän väliä ah ja voi, sillä on ilmiselvää, mikä näitä avantgardisteja yhdistää.