Klaus Härö ja elokuvan lumous

Elokuvan taika vangitsi ohjaaja Klaus Härön jo pikkupoikana: pimeässä katsomossa istuessaan hän tajusi, ettei ole tämän elämyksen kanssa yksin. Elokuva on yhdessä koettujen tarinoiden taidetta, ja Härölle maailma on tarinoita täynnä. Myös maalausta katsoessaan hän näkee jatkumon – mitä onkaan tapahtunut juuri ennen tuota kankaalle pysäytettyä hetkeä?

KUKA?

Klaus Härö

Ikä: 47
Työ: Elokuvaohjaaja. Tunnetuimmat ohjaustyöt: Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005), Postia pappi Jaakobille (2009), Miekkailija (2015) ja Tuntematon mestari (2019).
Perhe: Vaimo ja viisi lasta
Koti: Porvoossa
Harrastukset: ”Minulla ei ole varsinaisia harrastuksia, sillä harrastuksesta on rakentunut monipuolinen työ. Kiinnostuksen kohteita toki on, esimerkiksi esittävä kuvataide.”

KOLME SUOSIKKIELOKUVAA

  • Zhang Yimou: Tie kotiin (1999)
  • Hal Ashby: Tervetuloa Mr. Chance (1979)
  • Bille August: Hyvä tahto (1992)

Filmikamera viipyilee Helsingin Bulevardin vaahteroissa ja pujahtaa sisään taidekauppiaan menneen maailman henkeä tihkuvaan galleriaan. Heikki Nousiaisen näyttelemä taidekauppias on jo vanha ja väsynyt, ja elämä tuntuu kiirehtivän joka puolelta hänen ohitseen. Mutta sattuma tuo hänen eteensä vielä yhden tilaisuuden: vielä kerran taidekauppias syttyy. Tähän tarinaan ohjaaja Klaus Härö rakastui heti sen kuullessaan.

Tuntematon mestari on juuri ensi-iltansa saanut Härön viimeisin elokuva. Suomessa se tuli teatterilevitykseen tammikuun alussa, ja se on parhaillaan esillä myös Palm Springsin elokuvafestivaaleilla Los Angelesissa. Härön aiemmat menestyselokuvat Miekkailija ja Äideistä parhain niittivät aikanaan mainetta samoilla festivaaleilla, joissa sanotaan koko Hollywoodin olevan paikalla.

Elokuvan on käsikirjoittanut Anna Heinämaa, jolle taidegallerian maailma on myös henkilökohtaisesti tuttu. Hän kertoi ideasta Härölle kesken Miekkailijan kuvauksia, ja ohjaaja innostui heti.

”Se tunne, kun liikkeet hidastuvat ja äänet pakenevat ympäriltäsi, ja tiedät, että tässä se on: tarina jonka haluat kertoa”, Klaus Härö kuvailee hetkeä.

”Tarinallisesti on kiinnostavaa, että joku tekee jotakin viimeistä kertaa. Vähän kuin Hemingwayn romaanissa Vanhus ja meri: kun vielä kerran haluaa näyttää, mihin pystyy, ja kun haluaa jättää näyttämön tyylikkäästi”, Härö sanoo.

Tuntematon mestari on myös tarina läheisten ihmisten kipeästä suhteesta. Toisistaan vieraantuneet perheenjäsenet saavat uuden mahdollisuuden kohdata, mutta osaavatko he enää, kun väliin on jäänyt vuosia ja paljon elettyä elämää?

Klaus Härön elokuvissa on tarina, ja ihmisillä on tunteet.

Kamera-ajoja Ateneumin portaissa

Tuntematonta mestaria on kuvattu paitsi Bulevardilla ja studiossa, myös Ateneumissa. Pojan (Amos Brotherus) ja isoisän käynti taidemuseossa vaati pitkän kuvauspäivän, jonka aikana kuvatuista otoksista osa on valmiissa elokuvassa.

”Hieman jännitti, miten kuvauspyyntöömme suhtaudutaan, mutta saimme Ateneumissa ystävällisen ja asiantuntevan vastaanoton. Meille kerrottiin selvästi, mitä voi tehdä ja mitä ei, sillä ymmärrettävästi oikeiden taideteosten keskellä kuvaamiseen sisältyy paljon riskejä. Hetkittäin kyllä kuumotti, kun isokokoista kameranajokalustoa vedettiin ylös Ateneumin portaikkoa”, Härö muistelee kuvauspäivää.

Osa Ateneumissa kuvatuista kohtauksista jäi lopullisesta elokuvasta pois.

”Elokuvassa on mentävä tarinan ehdoilla. Ei voi jäädä junnaamaan paikalleen, vaikka filmille olisi tallentunut kuinka hienoja otoksia”, Härö sanoo.

Elokuvan keskeinen objekti, tuntemattoman maalarin Kristus-aiheinen työ, on elokuvaa varten maalattu.

Se on ammattilaisen tekemä teos Ilja Repinin tyyliin. Se voisi olla Repinin työ. Tämänkaltaisten yksityiskohtien hallinta on elokuvanteossa tärkeää, sillä vain siten syntyy uskottava kokonaisuus.

”Siksi myös paljon visuaalista hälyä pitää siivota pois elokuvan kuvauspaikoilta. Ylimääräiset hätätie-kyltit ja muut ärsykkeet rikkovat elokuvan lumousta. Jopa Ateneumissa piti tehdä tätä”, Härö kertoo.

Tuntematon mestari -elokuvan ydinkysymys on, osaako ihminen toimia toisin kuin ennen, kun saa uuden tilaisuuden?

Ei mikään yksilölaji

Kritiikit keskittyvät aina ohjaajaan ja pääosien näyttelijöihin, mutta ohjaaja sanoo: ”Yksin en tekisi mitään.”

Elokuva ei ole yksilölaji. Ohjaaja pitelee toki lankoja käsissään ja toimii eräänlaisena matkanjohtajana, ”että pysytään oikealla polulla”, mutta käsikirjoittajasta valaisijaan ja kuvaajasta näyttelijöihin jokaisen suoritus on kokonaisuuden kannalta välttämätön.

Vain monen tekijän yhteistyöllä syntyvät ne taianomaiset hetket, jotka pitkän tekoprosessin päätteeksi välittyvät katsojalle.

”Minulle tuottaa loputtomasti iloa nähdä pitkälle jalostunut käsityöläistaito, sellainen taidokkaiden tekijöiden kädenjälki, joka elokuvassa parhaimmillaan toteutuu. Mitä tahansa tekniikoita ja efektejä keksitään, käsityöläisyyden tarve ei poistu koskaan. Elokuvassa on 20 prosenttia taidetta ja 80 prosenttia käytännön tekemistä”, Härö sanoo.

”Elokuvaohjaaja ei tee mitään yksin. Hän on eräänlainen matkanjohtaja, joka pitää porukan oikeassa suunnassa”, Klaus Härö sanoo.

Rahastakin pitää puhua

Koska elokuvan tekemiseen tarvitaan aina iso joukko ammattilaisia, siihen tarvitaan myös rahaa. Joskus lupaavastikin alkanut projekti tyssää siihen, ettei rahaa löydykään tarpeeksi. Näin kävi Härön suunnitelmalle elokuvasta Suomen kuningas. Elokuva olisi kertonut tarinan Hessenin prinssistä Friedrich Karlista, josta piti tulla Suomen kuningas vuonna 1918.

Härölle rahasta puhuminen on välttämätön osa ammattia, ja siitä puhutaan myös Tuntemattomassa mestarissa. Raha liittyy siihen, miten taidetta arvotetaan.

”Taidekauppias rakastaa taidetta, mutta hänen ammattinsa on myös ostaa ja myydä. Myös se on osa taiteen tekemistä, ja myös elokuva on aina sekä taidetta että tuote. Siksi katsojamäärillä on aina merkitystä ja siksi niistä puhutaan niin paljon: elokuvan idea on, että katsoja löytää sen. He jakavat sen yhdessä muiden katsojien kanssa kokemuksen, jonka elokuvan tekijät ovat halunneet välittää.”

Härö näkee myös maalauksessa tarinan: mitä on tapahtunut juuri ennen tätä kuvaa?

Vilpittömyys puhuttelee

Kun Klaus Härö meni perheensä mukana 1980-luvulla Kansallisteatteriin, ja esiripun takaa paljastui Jotaarkka Pennasen ohjaama Kuningas Lear (nimiroolissa Risto Mäkelä), teini-ikäisen pojan maailma järkkyi ja asettui siihen asentoon, jossa se siitä lähtien tulisi sijaitsemaan: kuvien ja tarinoiden tulkitsijan vinkkeliin.

”Olin haltioitunut kuvista sitä ennenkin, myös tässä talossa (Ateneumissa), mutta vasta teatteri auttoi löytämään oman lajini. Olen istunut teatterin pimeässä paljon. Kun muut ikäiseni pojat virittelivät mopoja, minä tunsin katsomossa olevani kotona”, Klaus Härö kertoo.

Nuori poika koki saavansa kuin viestin toisesta maailmasta. ”Jos teos puhutteli minua, tiesin, että jossain muualla myös joku toinen katsoja on kokenut saman. Se oli ratkaiseva elämys, jota en ole lakannut tavoittelemasta.”

Härön elokuvat ovat aina koskettaneet katsojien tunteita. Moni astuu ulos elokuvateatterista silmiään pyyhkien.

”Tarkoitus ei ole itkettää tai naurattaa vaan kertoa vilpittömästi asioista, jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Uskon, että katsoja tunnistaa tuon pyrkimyksen.”

Pysäytetty tarina

Akseli Gallen-Kallela: Poika ja varis, 1884. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kok. Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Akseli Gallen-Kallela: Poika ja varis, (1884). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kok. Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Elokuvantekijän paikka osana ryhmää istuu niin lujassa, että Klaus Härö huomaa joskus katsovansa myös kuvataidetta samojen silmälasien läpi.

”Huomaan pohtivani, miten teos on valaistu, aivan kuin maalaus olisi elokuvan pysäytetty kuva. Tai saatan miettiä, millaiseen tarinaan teoksen kuvaama hetki sijoittuu: mitä on tapahtunut juuri ennen, ja mihin tapahtumat ovat menossa. Olen näkevinäni kamera-ajon ja työryhmän teoksen takana”, Härö kertoo.

Siksi tarinaa kertova, esittävä kuvataide on hänen sydäntään erityisen lähellä. Yksinkertaisuus puhuttelee: arkiset kohtaukset, näennäisen merkityksettömät hetket, voivat sisältää valtavan jännitteen. Esimerkiksi Härö mainitsee Akseli Gallen-Kallelan Poika ja varis -maalauksen (1884) ja Eero Järnefeltin Pyykkirannan (1889), joka kuuluu yksityiseen kokoelmaan.

Arkisen elämän aiheet, joita kultakauden taiteilijat usein valitsivat kohteikseen, ovat Klaus Härölle läheisiä. Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn ripustettua Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaattoa (1879) hän voisi tuijottaa tuntikausia.

”Minua kiinnostavat nämä tavalliset ihmiset, jotka jotenkin konstailematta asettuivat taiteilijan katseen alle. Pidän myös siitä, että taiteilija ei tässä ole mikään messias; hän ei tuo esille itseään vaan sen tarinan, jonka on maailmasta löytänyt.”

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kok. Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto (1879). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kok. Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Kuukauden vieras / elokuu 2019

Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.

Kuukauden vieras: Mirva Saukkola

Kuukauden vieras / heinäkuu 2019

Mirva Saukkola: Ei kertakäyttöä vaan kestävää kauneutta

”Huutokaupoista voi löytää aarteita häkellyttävän halvalla. Käsityönä tehty satavuotias pöytä on ekologisesti kestävä ja kaunis. Miksi ostaisin sen sijaan kasan lastulevyä, joka pitää itse koota huonekaluksi?” sanoo päätoimittaja Mirva Saukkola. Hän kerää leikekirjaansa kuvia taideteosten yksityiskohdista ja pysähtyy pohtimaan, miten taide ja esinekulttuuri leikkivät keskenään – niin ikuisessa Japanissa kuin nykypäivän Suomessa.

Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / kesäkuu 2019

Iiro Rantala: Abbaa, Zappaa ja suurinta vapautta

Vaikka jazz on hänen sydänverensä, myös muut musiikinlajit ja -tyylit kuuluvat Iiro Rantalan musiikissa. Lapsille hän on säveltänyt jo yli 20 vuotta. ”Lapsille tekeminen ei harmita koskaan. Se lähentelee sitä mitä muutenkin tavoittelen työssäni: maksimaalista vapautta”, Iiro Rantala sanoo. Työn alla oleva sävellystyö sijoittuu kuvataiteen maailmaan – ja Ateneumiin.

Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.