Kaari Utrio ja tavallisuuden ylistys

Pienen ihmisen historia on Kaari Utriolle ehtymätön aarreaitta. Tavallinen elämä pakenee perinteistä historiankirjoitusta, mutta mikrohistorioitsija löytää vaikuttavan tarinan ainekset usein kodin, naisen ja perheen maailmasta. Ja kuvataiteella on myös tässä mielessä aivan erityinen paikka hänen sydämessään.

KUKA?

Kaari Utrio

Ikä: 76
Työ: Kirjailija – kirjoittanut 34 romaania ja lukuisia tietokirjoja. Viimeisin romaani Hupsu rakkaus (2017).
Perhe: Pojat Karri Virkajärvi, Antti Virkajärvi ja Lauri Linnilä perheineen
Harrastukset: Luonnossa lenkkeily ja kutominen

Kolme museosuosikkia

1) ”Amsterdamin Rijksmuseumissa on hieno kokoelma alankomaalaista 1600-luvun kotitaidetta, jota on olen aina rakastanut.”
2) ”Madridin Prado on loistossaan ylivoimainen.”
3) ”Pietarin Eremitaasissa aloin kerran itkeä vuolaasti, vaikka en yleensä tunteile noin. Teos, joka sai minut itkemään, oli Jan van Eyckin Enkeli ilmestyy Marialle (noin 1434–1436).”

”Saanko hakea käsityöni”, kirjailija Kaari Utrio kysäisee. Istumme Somerniemellä Kaarin talossa pitkän ruokapöydän toisessa päässä. On hämärä talviaamu ja maassa vähän valkeaa riitettä. Pitkä ja pimeä syksy etenee vääjäämättä kohti talvipäivänseisausta. Olemme pian lähdössä ajelemaan Ateneumiin, mutta ensin juodaan kahvit.

”Tämä tempaus alkoi kirjaston lukupiiristä. Siellä luetaan novelleja ja tehdään samalla käsitöitä. Kudomme jämälangoista sukkia, jotka viemme Suomen Punaisen Ristin joululahjoiksi”, Kaari kertoo. Kun hän oli itse lukuvuorossa, hän valitsi klassikon: Tšehovin Nainen ja sylikoira -novellin.

Kaari Utrion kirjallinen tuotanto hakee vertaistaan: kirjallinen ura on kestänyt jo 50 vuotta, joiden kuluessa hän on julkaissut 34 romaania ja paljon tietokirjallisuutta naisen, lapsen ja perheen asemasta. Viimeisin romaani Hupsu rakkaus ilmestyi 2017.

Sen jälkeen Kaari on tehnyt toisenlaista työtä: oman elämänsä perkausta.

Onneksi otin kirjeistä kopiot

Kaarin talossa on kaksi erilaista päätä.

Talon toista päätä leimaa vilkas hyörinä. Siellä kirjankustantamo Amanitan väki pakkaa joulun viimeisiä postilähetyksiä ja viimeistelee ensi vuonna ilmestyviä kirjoja. Amanita on kuin iso perhe – ja perheyritys se onkin. Toimitusjohtajana työskentelee Kaari Utrion ja Kai Linnilän poika Lauri Linnilä, ja miniä Sari Savikko kustannustoimittajana. Lisäksi kalustoon kuuluvat Hanna Pukkila-Toivonen, Marianne Mattila ja Hanna Nummila.

Yksityisellä puolella, jossa juuri istumme, on kodikasta. Joka paikassa on kirjoja. Seinillä on valtavasti taidetta: on Eemu Myntin hedelmäasetelma, Einar Reuterin eli H. Ahtelan talvimaisema ja Pekka Vuoren muotokuva Kaarista vuodelta 2002. Ei ole yhtään tyhjää seinää, eikä yhtään paikkaa ilman vuosikymmenten varrelta kertyneitä muistoja.

On myös hiljaista.

”Kain äkillinen kuolema reilu vuosi sitten oli järkyttävä tapahtuma ja hirveä elämänmuutos”, Kaari sanoo tyynesti. ”On selvitty, kun on ollut pakko.”

Hän on koko kuluneen vuoden penkonut dokumentteja omasta elämästään: kirjeitä, lehtileikkeitä ja valokuvia. Toimittaja Anna-Liisa Haavikko kirjoittaa parhaillaan Kaari Utrion elämäkertaa. Ja materiaalia riittää.

”Arkistoni ovat valtavat. Olen kopioinut jokaisen kirjeen, jonka olen lähettänyt vuodesta 1975 alkaen. Aluksi kalkkeeripaperin avulla, sitten sähköpostiin siirryttyäni tietokoneelta printaten. Ja tietysti olen säilyttänyt saamani kirjeet”, Kaari kertoo.

Historioitsijan tarkkuudella hän on kirjannut päiväkirjoihinsa jokaisen tapaamisen, omat työnsä ja menonsa. Elämäkerran kirjoittajalle se on lottovoitto.

”On ihmeellistä käydä läpi omaa elämäänsä vieraan ihmisen kanssa. Miten valtavia muutoksia on tapahtunut – koko maailma on ihan toisenlainen kuin vaikkapa 1970-luvulla!”

Sodan aikana vuonna 1942 syntynyt Kaari eli koko lapsuutensa pula-aikaa.

”Kahdeksanvuotiaana söin maitoperunaa keittiön pöydän ääressä, kymmenen vuoden kuluttua käytiin joskus jopa ulkona syömässä. Pikkutyttönä ojensin säännöstelykupongin leikattavaksi kaupan tädille. Lukiolaisena seurasin, kuinka maitokauppa, lihakauppa ja siirtomaatavarakauppa muuttuivat valintamyymäläksi”, Kaari kertoo kirjoittamassaan artikkelissa.

Hänen tarkat havaintonsa arjesta ovat olleet ratkaiseva näkökulma koko kirjailijanuralle. Vaikka ei hänestä aluksi pitänyt kirjailijaa tulla.

Kaari Utrio on aina ollut kiinnostunut mikrohistoriasta ja aivan erityisesti naisten, lasten ja perheiden historiasta. Hän on kirjoittanut siitä useita palkittuja tietokirjoja.

Mikrohistoria ja naisen katse

Jo historianopiskelijana Kaarilla oli valikoiva katse. Suurvaltapolitiikka kiinnosti vähemmän, mutta mikrohistoriaan hänellä syttyi ikuinen intohimo. Se oli kirjailijan uralle vahva sysäys, sillä juuri arjesta, erityisesti naisen, perheen ja lasten historiasta, hän ammentaa romaaniensa tarinat, jotka limittyvät historian suuriin käänteisiin.

”Minua järkytti tutkimuksen silloinen näkökulma. Vallan ja talouden historiaa tutkittiin tarkkaan, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä, miten koko ihmiskunta on elänyt”, Kaari sanoo.

Kaarin kirjallinen ura läksi liikkeelle puolivahingossa. Hänen viimeisenä opiskeluvuonnaan Eeva-lehti sattui pyytämään häneltä jatkoromaanin käsikirjoituksen. Siitä hän, tuore historian maisteri, muokkasi romaanin vuonna 1968. Ja sillä tiellä jatkettuaan hänestä tuli painosten kuningatar, joka sai ajoittain osakseen kulttuuripiirien ylenkatsetta, mutta aina suuren yleisön rakkauden.

Kun istahdamme autoon ja käännämme ratin kohti Ateneumia, tiedämme jo, mitä etsimme. Naisten arkea ja katsetta.

Lähtiessään Kaari jättää radion soimaan. ”Ei ole sitten niin hiljaista, kun palaan.”

Elämää säilyttävät naiset

Robert Wilhelm Ekman: Pentti Lyytinen lukee runojaan savolaisessa pirtissä, 1848. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Robert Wilhelm Ekman: Pentti Lyytinen lukee runojaan savolaisessa pirtissä (1848). Klikkaa, niin kuva avautuu suurempana.

Suomen taiteen tarina on Kaarille tuttu näyttely, ja sen sisältämät suomalaiset klassikot ovat hänelle tärkeitä. Varmoin ottein hän etsiytyy Ihmiset-saliin, jossa hänen katseensa vajoaa tutkimaan Robert Wilhelm Ekmanin maalausta Pentti Lyytinen lukee runojaan savolaisessa talonpoikaispirtissä (1848).

”Maalaushan on kuin valokuva! Niin täynnä rikkaita yksityiskohtia. Ja kuvassa näkyy myös naisten arki.”

Pöydällä on kahvipannu, lattialla lapsen lelut ja katonrajan vartaissa reikäleivät. Yksi naisista hämmentää puuropataa, toinen liekuttaa lasta. Tällaista arjen kuvausta ei noihin aikoihin maalaustaiteessa juuri harrastettu, sillä suurin osa taiteesta keskittyi tärkeiksi ja arvokkaiksi koettuihin kohteisiin: Raamatun tai historian merkkihenkilöihin tai tapahtumiin.

Kaari siirtyy eteenpäin ja pysähtyy Ekmanin pienen maalauksen eteen. Kerjäläisperhe maantiellä on maalattu vuonna 1860, jo ennen suuria nälkävuosia 1866–1868. Tuolloin kerjäläisiä vaelsi kaikkialla, ja nälkään kuoli 150 000 suomalaista.

Kaari Utrio viipyilee myös naistaiteilijoiden teosten luona. Esimerkiksi Maria Wiikin Maailmalle (1889) on tärkeän hetken herkkä kuva: siinä nuori nainen on lähdössä kotoaan ansaitsemaan elantoaan. Lähestyttäessä 1900-lukua realistinen arjen kuvaus oli jo tavallista, ja myös naisten elämä näyttäytyi taiteessa hiukan useammin sävyin kuin ennen.

”Myös maalaustaiteessa näkyy selvästi miesten ja naisten maailman ero. Miesten kuvissa on usein kyse vallasta ja asemasta, naisten taas elämän luomisesta ja ylläpitämisestä. Mies toi ennen perheeseen toimeentulon, mutta nainen piti perheen hengissä.”

Taidehistoria on myös lähde historiallisten tarinoiden kirjoittajalle. Ajalta ennen valokuvia ja elokuvia – videoista ja digikuvista puhumattakaan – taide kertoo tavoista, arvostuksista ja olosuhteista.

Myös Utrion teoksissa on aina taidetta, milloin kartanoiden, milloin virkamieskotien seinillä.

”Virkamiehillä on aina ollut vähintään hallitsijan kuva seinällään. Ja kuvailemalla muotokuvia vauraiden porvaristalojen seinillä voi kertoa lukijalle heidän halustaan korostaa omaa tärkeyttään.”

Utrion kuvaus on aina historiallisesti tarkkaa ja yksityiskohtien rikastamaa. Historioitsijana hän tietää, mistä lähteet pitää etsiä. Omista kirjahyllyistä löytyy lähdeteoksia mitä kummallisimmista asioista, ja kirjaston kaukolainoilla hoituvat loput tarpeet – nettihakujen lisäksi tietenkin.

Maria Wiikin Maailmalle-teos (kuvassa vasemmalla) kertoo naisen elämän tärkeästä hetkestä: itsenäisen elämän alusta. Wiik maalasi Maailmalle-teoksen St Ivesissa, jossa monet taiteilijat viihtyivät.

Nainen tarvitsee sadetakin

Kaari Utrio on aina ollut feministi. Punatukkainen, itsetietoinen ja älykäs nainen ei ole säästellyt sanojaan, kun on tarvittu naisen näkökulmaa. Myös taidepiirejä hallitsi Utrion uran alkuaikoina ”herravaltainen, arroganttien kriitikkojen eliitti”, jonka kanssa nuori kirjailija oli eri planeetalta.

”Minulla oli akateeminen koulutus ja perhetaustan vuoksi kustannusmaailman tuntemusta. Minulla oli itseluottamusta ja kykyjä. Monia hämmensi se, etten nöyrtynytkään, kun minua vähäteltiin. En alkanut itkeä ilkeyden edessä enkä suostunut alentamaan itseäni, vaan potkin takaisin”, Kaari sanoo.

Hänen mielestään naisten asemassa on juuri nyt meneillään ristiriitainen vaihe. Monissa asioissa on menty eteenpäin, mutta tekemistä riittää edelleen.

”Jos katsot tv:n asiantuntijakaartia, monetko munasarjat siellä näet? Naisten asia menee eteenpäin kolme askelta eteen ja kaksi taakse -periaatteella.”

Kaari Utrio tervehti #metoo-kampanjaa tyydytyksellä, sillä kokemuksia ahdistelusta, häirinnästä ja hyväksikäytöstä on hänen mielestään jokaisella naisella riittävästi.

”Siihen on pitänyt suhtautua kuin säähän: ei sille mitään voi. Pitää ottaa ulos lähtiessään mukaan sateenvarjo tai sadetakki.”

Sitten Kaarin on aika lähteä kotimatkalle. Somerniemelle menee vain yksi bussi päivässä. Kadulla tuntematon lukija lähestyy vähän arkaillen: ”Saanko kiittää kirjoistasi? Rakastan niitä.”

Elga Sesemann on Kaari Utrion mielestä kiinnostava taiteilija, joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Katu (1945) on esillä Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyssä.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Kuukauden vieras / tammikuu 2019

Klaus Härö ja elokuvan lumous

Elokuvan taika vangitsi ohjaaja Klaus Härön jo pikkupoikana: pimeässä katsomossa istuessaan hän tajusi, ettei ole tämän elämyksen kanssa yksin. Elokuva on yhdessä koettujen tarinoiden taidetta, ja Härölle maailma on tarinoita täynnä. Myös maalausta katsoessaan hän näkee jatkumon – mitä onkaan tapahtunut juuri ennen tuota kankaalle pysäytettyä hetkeä?

Kuukauden vieras / marraskuu 2018

Samuli Putro ja arjen pyhät asiat

”Pyhä ei ole sama kuin juhla tai arjen vastakohta. Pyhyyttä on maanantaissa, ja rukoukset ovat ilmassa leijuvia toiveita.” Samuli Putro tekee tammikuussa Ateneumiin Pienet rukoukset -konserttisarjan, jossa myös yleisön hänelle lähettämät arjen huokaukset pääsevät kuuluville. ”Kolme ja puoli minuuttia on hyvä mitta biisille ja rukoukselle.”

Kuukauden vieras / lokakuu 2018

Tarja Halonen ja ikuinen rakkaus

Kansakoulusta hän sai ensimmäiset värikynänsä, ja Kallion yhteiskoulussa syttyi elinikäinen rakkaus kuvataiteeseen. Ateneumin 130-vuotisjuhlan kunniaksi Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen pohtii, mihin ja miksi taidetta tarvitaan. Taiteen katsojana hän altistaa itsensä jatkuvasti uusille kokemuksille, mutta yksi taiteilija on silti hänelle aina ylitse muiden.

Klaus Härö ja elokuvan lumous

Elokuvan taika vangitsi ohjaaja Klaus Härön jo pikkupoikana: pimeässä katsomossa istuessaan hän tajusi, ettei ole tämän elämyksen kanssa yksin. Elokuva on yhdessä koettujen tarinoiden taidetta, ja Härölle maailma on tarinoita täynnä. Myös maalausta katsoessaan hän näkee jatkumon – mitä onkaan tapahtunut juuri ennen tuota kankaalle pysäytettyä hetkeä?