Kasvokuva, punatukkainen nainen hymyilee, taustalla taideteoksia.
Näyttelijä ja kirjailija Jenni Kokander.

Jenni Kokander: ”Löydän neliapiloita, koska etsin niitä”

Näyttelijä Jenni Kokander on myös romaanikirjailija, ja alun perin hänestä piti tulla kuvataiteilija. ”Kaikessa taiteessa on peili, jonka kautta käyn dialogia itseni kanssa”, Kokander sanoo. Ateneum on ollut aina hänelle paikka, jonne voi tulla rauhoittumaan. ”Kun muut teatterikoululaiset juoksivat lenkkiä, minä menin museoon olemaan oma itseni.”

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Miten sinusta tuli näyttelijä? Olet kertonut, että muitakin urahaaveita oli.

”Alun perin minusta piti tulla kuvataiteilija, isäni Tarmo Hakalan esimerkkiä seuraten. Hain Kuvataideakatemiaan, mutta en päässyt sisään. Minun tapani tehdä taidetta on tarinoiden kertominen, ja myös kuvissani on aina mukana tarina. Olin harrastanut nuorisoteatteria, ja siitä sitten luontevasti lähti myös innostus teatteriin tarinoita kertomaan.

Teatterikoulussa koin kuitenkin olevani enemmän yleistaiteilija kuin pelkkä näyttelijä. Se oli selviytymisstrategia, koska koin olevani heikompi kuin muut. Siihen aikaan koulutus oli hyvin fyysistä, ja minusta tuntui välillä, että koulussa vain juostiin! En ole kovin fyysinen tyyppi, joten kun muut tekivät puolivoltteja, minä harjoittelin kuperkeikkaa.

Koin kotoisemmaksi esimerkiksi venäläisen koulutustyylin, jossa näyttelijältä vaaditaan klassisen musiikin ja kuvataiteen tuntemusta. Kapinoin meikäläistä systeemiä vastaan, ja kaiken fyysisen harjoittelun keskellä menin Ateneumiin rauhoittumaan ja olemaan minä. Olin nuorena dramaattinen ihminen, ja taiteilijamyytti kiinnosti minua kovasti. Usein viivyin pitkään Vincent van Goghin maalauksen Katu, Auvers-sur-Oise (1890) edessä. Tarinat kiehtovat myös teosten takana, ja Vincentin surullinen tarina tuli jotenkin hyvin todeksi tämän kesken jääneen työn kautta.”

Kuva museon näyttelysalista, jossa värikkäitä maalauksia ja etualalla veistos. Nainen katsoo maalausta seisten selin kameraan.
Teatterikoulussa ollessaan Jenni Kokander tuli usein museoon rauhoittumaan. Vincent van Goghin dramaattinen tarina teki häneen vaikutuksen.
Toinen romaanisi Yksi miljoonasta ilmestyy alkuvuodesta. Millainen romaani se on, ja miten se syntyi?

”Romaanin perusteema on sattuma. Uskon sattuman voimaan, mutta myös siihen, että kohtaloaan voi jossain määrin ohjailla. Siksi romaani on omistettu kaikille niille, jotka etsivät neliapiloita – niin teen itsekin. Ja koska etsin, myös löydän! Pyrin etsimään onnea ja näkemään hyviä asioita. Romaanin taustalla on lapsuusmuistoni Länsi-Pasilasta, jonka asukkaita järkytti selvittämätön kellarimurhien sarja. Aikuisten ja lasten suusta suuhun kulkevat tarinat saivat minut pelkäämään kellarivarastoa ja elämän sattumanvaraisuutta.

Kuten esikoisromaanissani Sukupuuttoon kuolleiden planeetta (2020), myös uudessa romaanissa on useita keskeisiä henkilöitä ja näkökulmia. Näyttelijänä minulle on luonnollista mennä jonkun toisen ihmisen nahkoihin, ja miksi tyytyisin vain yhteen päähenkilöön? Omiakin kokemuksia ja tunteita on helpompi katsoa roolin kautta, toisten olosuhteiden raameissa. Tällaista dialogia on kaikessa taiteen tekemisessä. Mielikuvitukseni tuottaa jatkuvasti tarinoita, joista osa on surullisia ja pelottavia. Ehkä minusta tuli koomikko juuri siksi, että komiikan avulla pidän pääni pinnalla.

Olen kirjoittanut ihan pienestä asti, mutta ihailin maailmankirjallisuuden klassikkoja niin paljon, että pidin kirjailijuutta jonkinlaisten jumalolentojen puuhana. Kun kustantaja sitten tarjosi mahdollisuutta kirjoittaa, se tuntui hienolta. Pandemiarajoitusten aika oli tältä kannalta onni ja onnettomuus: se vei näyttelijäntyöt, mutta antoi tilaa kirjoittamiselle.”

Nainen nojaa koristeelliseen kaiteeseen ja katsoo kameraan. Taustalla museotila ja värikkäitä kankaita.
Korona-ajan rajoitukset vähensivät näyttelijäntöitä, mutta samalla tuli tilaa kirjoittamiselle. Kokanderin toinen romaani ilmestyy helmikuussa.
Millaiset eväät sait kotoa taiteen tekemiseen?

”Isäni meni Vapaaseen taidekouluun vasta kolmikymppisenä, kun minä olin jo olemassa, joten sain seurata hänen taiteilijanuraansa pienestä asti. Isällä oli työtila taloyhtiön kerhohuoneessa, ja siellä minäkin istuin tärpätinhajussa ja maalien keskellä – ja maalasin. Isä oli myös Taidehallissa näyttelymestarina, ja koulutyttönä sain pyöriä mukana myös siellä. Olin ylpeä siitä, että sain kuulua siihen joukkoon ja autella pienissä töissäkin.

Isän kanssa kävimme tietysti paljon näyttelyissä ja museoissa. Ateneumissa samastuin voimakkaasti Helene Schjerfbeckin Toipilas-maalauksen (1888) päähenkilöön. Muistan ihmetelleeni, että miten minä voin tuolla tuossa maalauksessa, kun olen myös tässä katsomassa sitä. Sain aina isän kanssa museossa käydessäni valita museokaupasta jonkin taidekortin, ja kerta toisensa jälkeen valitsin Toipilaan. Eikä siitä ole kauan, kun ostin kortin jälleen!”

Toipilas-maalauksen pinnasta heijastuu hymyilevä nainen, joka katsoo teosta.
Jenni Kokander samastui lapsena vahvasti Toipilas-maalauksen hahmoon.
Millainen kuvataiteen katsoja olet nykyisin?

”Käyn aktiivisesti museoissa ja taidenäyttelyissä ja vien niihin myös lapsiani. Aina he eivät tietenkään innostu samoista asioista kuin minä, mutta sekin on tärkeää: että tunnistaa, mistä pitää ja mistä ei.

Vaikutun aina klassikoista – niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessa – ja siksi Ateneumin kaltainen museo on minulle läpi elämän pysyvä turvapaikka. Toisaalta nykytaide ravisteli minua lujasti Ars 95 -näyttelyssä: olin 15-vuotias, ja oli minulle aivan uutta, että taide voi sillä tavalla ottaa kantaa ja järkyttää. Se oli jonkinlaista todellisuusterapiaa suoraan silmille.

Minulla oli myös voimakas Outi Heiskanen -kausi, ja siksi parhaillaan esillä oleva näyttely on minulle hyvin tärkeä. Tein nuorena ensimmäisen taideostokseni osamaksulla, ja se oli juuri Outi Heiskasen grafiikkaa. Tunsin itseni hyvin aikuiseksi, kun ostin taidetta omalla rahalla omalle seinälle.”

Outi Heiskasen näyttely on esillä 9.1.2022 asti.

Kuka?

Jenni Kokander

  • Työ: näyttelijä, kirjailija
  • Ajankohtaista: Toinen romaani Yksi miljoonasta ilmestyy helmikuussa 2022.
  • Perhe: puoliso ja kaksi lasta
  • Koti: Vantaalla
  • Harrastukset: kukat ja ruoka

Kolme suosikkia

Kaikki nämä olen kohdannut museossa:

  1. Markus Copper, Seitsemän meren arkkienkeli, Nykytaiteen museo Kiasma. Lue lisää teoksesta
  2. Dima, Siperian ikiroudasta löydetty mammutin poikanen, Pietarin eläintieteellinen museo. Katso kuva
  3. Helene Schjerfbeck, Toipilas, Ateneumin taidemuseo. Lue lisää teoksesta

SINUA VOISI KIINNOSTAA MYÖS

Sisältöä ei löytynyt.