Mies sinisessä takissa istuu punaisen kankaan edessä ja katsoo kameraan.
Hannu Väisänen teki variaatioita Nils Schillmarkin Mansikkatytöstä samalla periaatteella kuin klassisen musiikin säveltäjät: hän varioi samaa teemaa monella eri ”tempomerkinnällä”. Kuva: Hannu Väisänen

Hannu Väisänen: ”Mansikkatyttö vei sydämeni”

”Jos kuvataiteessa on olemassa haarautuvien polkujen puutarha, Nils Schillmarkin Mansikkatyttö-maalaus on minulle se”, kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen sanoo. Hänen variaationsa tästä vuonna 1782 maalatusta öljyvärityöstä täyttävät Ateneumin Fokus-salin. Kuvataiteen historia ja nykytaide kohtaavat hedelmällisessä vuoropuhelussa. ”Mansikkatyttö otti minun sydämeni jo koulupoikana, ja teoksen myötä paljastui aarreaitta.”

Teksti: Leeni Peltonen

Olet viimeistelemässä Ateneumin ja Galleria Forsblomin näyttelyihin tulevia töitä Lounais-Ranskassa, Dordogne-joen laaksossa. Miltä työpäivä näyttää siellä tänään?

”Täällä oli ihanan lämmin kevät, kunnes tupsahti takatalvi: viiniköynnökset ja pitkälle kasvuun ehtineet kukat ja hedelmäpuut paleltuivat. Mutta nyt paistaa aurinko, ja minä kerään Japanista tuodun puupionin terälehtiä, jotka ovat jo varisseet. Se on taiteellinen työni tänään: teen terälehdistä jonkinlaisen installaation.

Olen ollut kakkoskodissani jo pitkään paossa Pariisin koronasulkua. Siellä on masentavaa, kun museot, kahvilat ja ravintolat ovat kiinni. Täällä maaseudulla asun vanhassa pappilassa, joka on minulle fantastinen keskittymispaikka. Tekemisessäni ei ole ehkä koskaan ollut näin intensiivistä ja rikkumatonta kautta, sitten kun pääsee siihen tilaan, että ei seuraa koronalukuja, vaan keskittyy omaan tekemiseen. Minä olen liimautunut Mansikkatyttöön.”

Mies istuu tuolilla, taustalla värikäs punasävyinen maalaus, etualalla maalaustarvikkeita.
Kuva: Hannu Väisänen
Näyttelysi koostuu teoksista, jotka varioivat vuonna 1782 maalattua Mansikkatyttöä. Mistä näyttelyssäsi on kysymys?

”Olen viime vuodet työstänyt teoksia, joita kutsun variaatioiksi. Aivan kuten klassisessa musiikissa, myös kuvataiteessa voi varioida toisen teemaa ja luoda kokonaan uusia teoksia. Nils Schillmarkin (1745–1804) Mansikkatyttö kolahti minuun, kun olin 11-vuotiaana tanhumatkalla Helsingissä ja pääsin näkemään sen Ateneumissa.

Kolmisen vuotta sitten voimakas kokemus palautui mieleeni, ja sytytyslanka alkoi palaa. Siitä asti olen ollut kuin ensyklopedian sisällä. Kun aloin tutkia teosta ja sen taustoja, minulle avautui aina uusia kiinnostavia polkuja.

Pengoin Schillmarkin mallina seisseen Ulrika Charlotta Armfeltin henkilöhistoriaa ja päädyin selvittämään, mitä puolison tekemä aviorikos ja avioero merkitsivät naiselle 1800-luvun alussa. Schillmarkista itsestään taidehistoria tietää vain hänen teoksensa ja sen tosiasian, että hänet lähetettiin maalaaman Suomenlinnan rakentamista, mutta päädyttyään muotokuvamaalariksi ’hän kuoli köyhänä’.

On ollut suorastaan vaikeaa lopettaa, sillä löydöistä versoo koko ajan uutta. Palasia tutkimusretkestäni on kuultavissa näyttelyssä myös teksteinä.

Täältä lähtivät juuri rekan mukana viimeisetkin näyttelyyn ripustettavat Schillmark-variaatiot, mutta kotiin jäi vielä yksi. Se on vanhalla kerrosmaalaustekniikalla tehty, mahdollisimman tarkasti alkuperäistä teosta mukaileva maalaus. Halusin tuntea omin käsin hänen maalaustekniikkansa.”

Hannu Väisäsen ja Nils Schillmarkin taideteoksia näyttelysalissa.
”Mansikkatytön taustat ovat olleet ehtymätön aarreaitta. Olen päätynyt tutkimaan inhimillisen elämän kaikkia osa-alueita torppien rakentamisesta Marie Antoinetten inspiroimaan muoti-ilmiöön eli paimenidyllien ihannointiin”, Hannu Väisänen kertoo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen. 
Olet uppoutunut kuvataiteen historiaan ja saanut siitä paljon innoitusta. Mikä merkitys kuvataiteen historialla ja sen opiskelulla on nykytaiteilijalle?

”Klassinen kuvataidesivistys on hyvin tärkeä pohja. Muistelen suurella lämmöllä omia opettajiani, joista tärkein oli Outi Heiskanen. Record Singers -taideryhmämme oli minun varsinainen taidekouluni! Ryhmään kuuluivat myös Mirja Airaksinen ja Pekka Nevalainen. Teimme performansseja, ja toisaalta Outi kuljetti minua kädestä pitäen muun muassa kopioimaan Schillmarkin muotokuvia: nykytaide ja historia kulkevat aina limittäin. On tärkeää ymmärtää sekä historian suuret kerrokset että nykytaiteen tavoitteet.

Enkä voi olla vertaamatta taiteilijan työtä ja asemaa ennen ja nyt. Asenteeni Schillmarkia kohtaan on enemmän kuin myötätuntoinen. Me kärsimme nyt pandemia-ajan eristyneisyydestä, sillä myös kuvataiteilija tarvitsee työlleen silmiä, siis yleisön. Mutta Schillmark-paralle aikalaiskritiikki antoi vain tylyn tuomion: sanottiin, ettei hän osaa maalata käsiä!”

Hannu Väisäsen ja Nils Schillmarkin taideteoksia näyttelysalissa.
Nils Schillmarkin Mansikkatyttö (1782) on kiehtonut Hannu Väisästä jo yli 50 vuoden ajan. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.
Palaat nyt näyttelyn kera Ateneumiin, jossa kävit Taideakatemian koulua ja iskit silmäsi Mansikkatyttöön. Mitä Ateneum merkitsee sinulle?

”Ateneum on minulle Helsingin museoista ylivoimaisesti tärkein. Se on kotimuseoni ihan fyysisestikin: olen lukemattomia kertoja noussut sen pitkiä portaita opiskelijana ja kolunnut tarkoin sen teosvarastoja, viimeksi Schillmarkin perässä.

Olen iloinen siitä avautumisesta, jota Ateneumissa on viime aikoina tehty nykytaiteen suuntaan esimerkiksi Inspiraatio-näyttelyllä. Nykytaiteilijan kannalta on fantastista, että tuetaan tällä tavoin taiteen jatkumoa historiasta nykypäivään. Se on kuin kukka avautuisi Helsingin taidetarjonnassa, josta itsekin tulen pian nauttimaan – heti kun pystyn lentämään Suomeen!”

KUKA?

Hannu Väisänen

  • Työ: kuvataiteilija ja kirjailija
  • Koti: Pariisin La Défensessa ja Dordognessa    
  • Puoliso: Christophe Rischard, joka on tehnyt Ateneumin-näyttelyyn mm. brodeeraukset
  • Harrastukset: musiikki sekä aktiivisesti että passiivisesti, kulttien ja uskontojen välinen tutkimustyö, uinti

Kolme suosikkia

  1. Parsa. Rakastan parsaa. Ensimmäisten parsojen kuoriminen on suoranainen hartaushetki. Taloni edessä olevalla parsapellolla touhutaan ahkerasti ympäri vuoden, joten saan seurata, miten parsaa kasvatetaan. Parsasta on tullut melkein perheenjäsen. Onneksi kausi kuitenkin on lyhyt: on jotain mitä ikävöidä noin 10 kuukautta.
  2. Myötätunnon kasvattaminen. Meidän kaikkien olisi viimeistään nyt herättävä tajuamaan maailman ekologinen hätätila. Myötätunnon kasvattaminen, niin usein kuin mahdollista, auttaa ymmärtämään tämän telluksen hädän. Jos suhtautuisimme maapalloon niin kuin suhtaudumme kadulle hyljättyyn, itkevään vauvaan, eläisimme luultavasti toisenlaisessa maailmassa.
  3. Viisi aistia. Olen ottanut missiokseni viiden aistin (tai kuuden, tai kymmenen, riippuu ajatustavasta) ylistämisen. Toivoisin, että useampi meistä kutsuisi kaikki aistinsa koolle tärkeitä tekoja suunnitellessaan, ja tekisi sen ehdottomasti ilman arvovarauksia, ilman aistien paremmuusjärjestystä. Aistien kognitiivinen kokonaisuus, niiden terveys, on luomisen kannalta erityisen tärkeää ja vähintään yhtä tärkeää henkisen eheyden kannalta.

Kuuntele näyttelyyn liittyvät proosakatkelmat taiteilijan itsensä lukemina.

Hyväksy markkinointievästeet katsoaksesi videon.