Hannu-Pekka Björkman ja taide, tie sieluun

Taideteoksesta voi lumoutua niin, että sitä alkaa kantaa aina mukanaan. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania kuvataide on kuljettanut ympäri Eurooppaa, ja ikonit ovat vetäneet hänet Valamoon ja ortodoksisen kirkon syliin. Hänelle taide on myös hengellisen transformaation väline, säie ihmisen ja Jumalan välillä.

Kuka?

Hannu-Pekka Björkman, s. 1969

Työ: näyttelijä, tällä hetkellä Kansallisteatterissa, kirjailija, kolumnisti
Koti: Helsingissä

Kolme tärkeää teosta

  • Matthias Grünewald: Isenheimin alttaritaulu (1512–1516), Musée Unterlinden, Colmar
  • Pieter Brueghel vanhempi: Metsästäjät lumessa (1565), Kunsthistorisches Museum, Wien
  • Donatello: Johannes Kastaja (1438), Santa Maria Gloriosa dei Frari, Venetsia

Tarvitaan vain hetki keskittymistä ja harmaa, pitkä parta, ja Hannu-Pekka Björkmanista kuoriutuu esiin filosofi ja kirjailija Azbacher, joka ei tosin ole koskaan julkaissut yhtään kirjaa. Hän tapaa Wienin taidemuseossa ystävänsä, musiikkikriitikko Regerin (Markku Maalismaa) ja museon vartijan (Hannu Kivioja). Ateneumin salissa maalis-huhtikuussa esitettävä Kansallisteatterin näytelmä Vanhat mestarit ei voisi olla paremmassa ympäristössä kuin Suomen taiteen tarinan Ihmiset-salissa. Vaikka seinällä ei oikeasti ole Tintoretton Valkopartaista miestä, joka on näytelmän keskeinen elementti, se on tavattoman helppo kuvitella Edelfeltien ja Schjerfbeckien keskelle.

Vaikka näytelmä on satiiri, paikoitellen koominen kuvaelma elämänsä taiteelle omistaneesta, vanhuuteen murtuvasta kriitikosta, se sisältää myös hellää ja herkkää ihmiskuvausta. Siinä kuolema kurkistaa koko ajan miesten olkapään ylitse, ja lopussa ihmiset kuitenkin hakevat turvaa toisistaan. Kömpelösti ja haparoiden, mutta hakevat kuitenkin.

Regerin mukaan maailmassa ei ole yhtään täydellistä maalausta, sävellystä tai kirjaa, ja vanhan miehen monologi pyrkii todistamaan kaiken vajavaisuuden. Silti Reger sanoo tulevansa joka aamu eläväksi ja tuntevaksi ihmiseksi musiikin avulla.

”Vaikka yksi näytelmän monista sanomista on, että elämästä selviää vain näkemällä maailman naurettavuuden, on kuitenkin asioita, joita ei voi tehdä naurettaviksi”, Hannu-Pekka Björkman sanoo. Kaikkea ihmisen hyörimistä voi katsoa kyynisin silmin, mutta kuitenkin elämässä on uskottava johonkin.

Vanhoissa mestareissa näyttelevät Hannu Kivioja, Markku Maalismaa ja Hannu-Pekka Björkman.

Toisen nahoissa

H-P, niin kuin Björkmania kutsutaan, on juuri nyt uuden kynnyksellä, kun viisivuotinen professuuri Teatterikorkeakoulussa vaihtui helmikuussa vakituiseen näyttelijänpestiin Kansallisteatterissa. Pian opettaja todennäköisesti näyttelee entisten oppilaidensa kanssa samalla näyttämöllä, sillä nuoria, vasta valmistuneita tai vielä opiskelevia näyttelijöitä palkataan Kansallisteatteriin moniin produktioihin vierailijoiksi.

Björkman on yhtä kotonaan taidemuseossa kuin näyttämöllä tai kameran edessä. Kuvataiteesta on tullut hänelle rakas ja tärkeä elämänalue, johon liittyvät ajatukset purkautuvat julki kirjoina tai luentoina. Juuri nyt päässä on kehkeytymässä symbolismia kuvataiteessa käsittelevä esitelmä, jonka Björkman pitää Valamon kansanopistossa.

Tieto ja sivistys ovat tärkeitä, mutta syvimmillään kuvataide merkitsee H-P:lle vielä paljon enemmän.

”Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme.” Tämä syvällinen ja runollinen kiteytys on H-P:n kirjasta Kadonneet askeleet – matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja 2011). Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

”Kuvataide, ja totta kai myös kirjallisuus, auttaa meitä ymmärtämään elämää syvemmin, kohtaamaan sen eteemme tuomat vaikeudet. Se lisää empatiaa ja antaa siten eväitä asettua toisen ihmisen nahkoihin”, H-P sanoo.

Näyttelijälle tämä taito on välttämätön: se on kaiken roolityön perusta.

”Yhtäkään roolia ei voi tehdä niin sanotusti ylhäältä alaspäin. Näyttelijän on aina löydettävä itsestään piirteitä siitä ihmisestä, jota hän roolissaan esittää. Vaikka roolihenkilö olisi kuinka halveksittava, näyttelijä ei voi halveksia häntä”, Björkman sanoo.

Kuolemantanssin jäljillä

Teatterikoululaisten opintomatkat Euroopan kulttuurikaupunkeihin kylvivät tärkeän siemenen: kuvataide imaisi voimalla mukaansa Björkmanin, nuoren näyttelijänalun.

”Olin viaton maalaispoika Ilmajoelta. Italian taidekokemukset olivat mykistäviä. Kävin kaikissa mahdollisissa museoissa.”

Matka ammattinäyttelijäksi oli alkanut Lahden kansanopistosta ja Ylioppilasteatterista. Kun ovet aukesivat alan korkeimpaan oppilaitokseen, tiedonjanolla ei ollut rajoja. Björkman imi tietoa ja vaikutteita, sillä taiteen maailma avautui ”kuin lumottu metsä”.

Ja kuinka hedelmällistä taiteiden ristipölytys olikaan: myöhemmin hyvin tärkeiksi taiteilijoiksi osoittautuvat vanhempi ja nuorempi, isä ja poika Brueghel astuivat Björkmanin elämään jo tuolloin Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvan kautta.

Sittemmin Björkman on matkustanut Eurooppaa ristiin rastiin, joskus myös tietyn kirjan tai maalauksen perässä. Toiset bongaavat lintuja tai maita, Björkman on etsinyt kuolemantanssiaiheisia töitä ”joskus aika pienistäkin kirkoista”.

Matthias Grünewaldin maalaama Isenheimin alttaritaulu (1512–1516) piinasi Björkmania pari vuotta, jonka aikana hän matkusti useita kertoja teosta katsomaan Ranskan Colmariin.

”Se on ehkä vavahduttavin ikinä maalattu Ristiinnaulittu.” Koko alttarikaappi käsittää yhteensä yhdeksän maalausta. Teos jätti Björkmaniin niin suuren jäljen, että ”se oli kirjoitettava ulos”, ja sekin kuuluu Kadonneiden askeleiden taide-esseisiin.

Ikonin edessä

Samalla kun nuori näyttelijä opiskeli ammatin tekniikkaa, alkoi taiteen myötä myös hidas matka sisäänpäin. Vaikka elämässä oli paljon hälyä ja liikettä, hän oli löytämässä itsestään myös hengellisen etsijän.

”En oikein tiennyt, mitä hain. Luin Jungia ja Castanedaa, ja olin kiinnostunut shamanismista. Mutta niistä ei löytynyt sitä mitä etsin – sen sijaan teatterissa koin välillä olevani todellisen mysteerin äärellä. Jokin yksittäinen repliikki tai hetki saattoi yhtäkkiä liikuttaa sanomattomasti.”

Valkoista valoa -teoksessaan (Kirjapaja 2012) Björkman analysoi Pieter Brueghel nuoremman maalausta Kyläjuhlat (1632). Sen tarinallinen yltäkylläisyys maalaa katsojan eteen elämän koko kirjon: kyläjuhlissa oksennetaan, nauretaan, näytellään ja vaelletaan kirkkoon. Björkmanille maalaus esittää kysymyksen, jonka kanssa hän käy pitkää painia: miten taide ja hengellisyys elävät rinnakkain ja sisäkkäin? Miten ne mahtuvat samaan elämään ja ihmiseen?

Pieter Brueghel nuorempi: Kyläjuhlat (1632). Kuva: The Fitzwilliam Museum.

Loppujen lopuksi taide veti hänet hengelliseen kotiin. Kaikki alkoi Helsingin Mariankadulta antiikkiliike Arin Arkista, josta Björkman osti Kazanin Jumalanäiti-ikonin.

”Ikonien kuvakieli puhutteli minua vahvasti, se tietynlainen kömpelyys ja tekijän anonyymisyys. Ikoni ei ole ortodoksisen teologian mukaan taidetta vaan jumalanpalvonnan väline. Siitä alkoi pitkä tie: aluksi vain huidoin kotona salaa ristinmerkkejä oman ikonini edessä. Sitten pakkasin sen reppuun ja läksin Valamon ja Lintulan luostareihin.”

Luostarin hiljaisuus oli aluksi hämmentävää, jopa pelottavaa. ”Oli tärkeää uskaltaa laskeutua siihen tilaan.”

Igumenia Maria, jonka H-P ensimmäiseksi kohtasi Lintulassa, antoi paljon tärkeää ja käytännöllistä hengellistä ohjausta. Kysyttyään, mikä tämä outo nuori mies oli ammatiltaan, Igumenia Maria kysyi jatkokysymyksen: ”Ei kai vain näyttele täälläkin?” ”Täällä en näyttele”, H-P vastasi.

Sittemmin luostarikäynneistä on tullut osa elämää. Valamo on paras paikka kirjoittaa. Siellä on myös otollinen yleisö puhua kulttuurista, uskosta ja elämästä, milloin yksin, milloin kollegojen kuten ohjaaja Kalle Holmbergin tai kirjailija ja ohjaaja Rax Rinnekankaan kanssa. Ennen kuolemaansa vuonna 2014 Kalle Holmberg ehti olla vuosia Hannu-Pekka Björkmanin kummisetä ja hengellinen ohjaaja.

Pääsiäinen on kirkkovuoden tärkein juhla. ”Paastoan pidättäytymällä sokerista. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä tulee suusta ulos, eli miten suhtaudumme muihin ihmisiin”, Hannu-Pekka Björkman sanoo.

Simbergin katseen alla

Ateneumin salista purkautuu iltamyöhään ulos teatterinystäviä, jotka ovat naurahdelleet, hymähdelleet ja puistelleet päätään taidekriitikon ja hänen ystävänsä keskustelulle.

Hannu-Pekka Björkman irrottaa parran, poistaa meikit ja pukeutuu siviilivaatteisiin. Hänen mielestään esitys alkaa asettua Ateneumin pienempään tilaan. Aikaisemmin sitä on esitetty Helsingin taidemuseo HAMissa, paljon suuremmassa salissa.

”Ateneumissa yleisö on paljon lähempänä. Tila vaikuttaa siihen, miten esitys muovautuu.”

Ateneumin symbolismisalissa H-P:n katse osuu hänen lempitaiteilijansa Hugo Simbergin (1873–1917) töihin: Tonttukuningas nukkuu (1896) ja Piru ruusupensaassa (ajoittamaton). Simbergin kahleeton tapa toteuttaa tyyliä kiehtoo Björkmania.

”Koen suurta rakkautta Simbergiin. Näen hänessä vähän näyttelijää, veijaria, joka kulkee omia teitään. Mahtipontisen Akseli Gallen-Kallelan rinnalla hän oli raikkaasti räksyttävä rakki.”

H-P omistaa yhden Simbergin vedoksen Kuoleman puutarhasta (1896). ”Kun näin sen, yksinkertaisesti hullaannuin.”

Videolla Hannu-Pekka Björkman kertoo, miksi Hugo Simberg on hänelle tärkeä taiteilija.

Symbolistien ajatus taiteiden yhdenvertaisuudesta viehättää Björkmania. Hän itsekin toteuttaa tällaisia siirtymiä taiteenlajista toiseen: kirjoittamalla, uppoutumalla kuvataiteeseen ja tekemällä yhteistyötä muusikoiden kanssa.

”Minulla näyttää olevan taipumus hakeutua alueille, joissa en ole ollenkaan vahvoilla. Joskus tuntuu kuin olisin projekteissa mukana henkeni kaupalla. Toisaalta olen rajannut työtehtävistäni pois esimerkiksi mainokset tai puhtaan viihteelliset työt. Sitten jää aikaa sellaisiin uusiin alueisiin, joista voi samalla oppia jotakin.”

Björkman näkee taiteen tehtävän hyvin erilaisena kuin viihteen.

”Todellinen taide-elämys on valossa käymistä. Se on aina kohottavaa. Parhaimmillaan taide antaa tunteen, että olemme mysteerien äärellä, ja taide voi toimia yhdistävänä säikeenä ihmisen ja Jumalan välillä. Viihde voi katkaista arkipäivän, mutta samanlaista kohottavaa, syvää vaikutusta sillä ei ole.”

Hugo Simberg kirjoitti kirjeessä veljelleen Paulille vuonna 1896: ”Vain rakkaus tekee taideteoksista kelvollisia. Sillä kun kaikki ovat pyrkineet kehittämään tekniikan täydelliseksi, ovat taideteosten sielut surkastuneet.”

Hannu-Pekka Björkmanille tämä on tärkeä ajatus myös näyttelijäntyössä.

”Tätä hommaa tehdään syvyyssuunnassa. Pelkkä tekniikka jättää tyhjäksi; työssä täytyy aina olla sielu mukana.”

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / syyskuu 2018

Skissi tuli taloon

Ateneumin saleissa liikuskelee toisinaan myös oranssinpunainen Skissi-kissa. Se toivottaa tervetulleiksi erityisesti pienet museovieraat. Skissi opettaa katsomaan taidetta keskustellen ja kaikilla aisteilla nauttien.

Kuukauden vieras / elokuu 2018

Pekka Terävä loihtii suun ja silmän ruokaa

Museoiden ravintoloissa häärää yhä useammin huippukokki. Keittiömestari Pekka Terävään henkilöityy iso viipale suomalaista gourmet-osaamista, ja elokuussa hänen Food & Art -festivaalinsa houkuttelee Mänttään alan kansainvälistä eliittiä kokkaamaan yhdessä. Ateneumissa piipahtanut Terävä uskoo kokonaiselämykseen, joka voidaan saavuttaa vain pyrkimällä parhauteen.

Kuukauden vieras / heinäkuu 2018

Matti Rönkä on kirjallisuuden kirvesmies

Yleisradion uutisankkuri Matti Rönkä on kaikille tuttu kasvo, joka on toimittajan työnsä rinnalle rakentanut toisen ammatin kirjailijana. ”Jos suuret romaanikirjailijat ovat arkkitehtejä, minä olen heidän rinnallaan käsityötaitoinen kirvesmies”, Rönkä sanoo. Hän tunnistaa itsessään taatamaisia mielipiteitä: ”Hiihdän aina perinteisellä tyylillä, enkä käy rock-festivaaleilla.”

Skissi tuli taloon

Ateneumin saleissa liikuskelee toisinaan myös oranssinpunainen Skissi-kissa. Se toivottaa tervetulleiksi erityisesti pienet museovieraat. Skissi opettaa katsomaan taidetta keskustellen ja kaikilla aisteilla nauttien.