fbpx

Sirpa Kähkönen: Esikuvani – tinkimätön Helene

Kirjailija Sirpa Kähkönen vaikuttuu yhä uudelleen Helene Schjerfbeckin sitkeästä ja vimmaisesta tavasta etsiä omaa ilmaisuaan.

”Mitähän Helene Schjerfbeck sanoisi siitä, että pidän häntä esikuvanani, paitsi taiteilijana myös naisena? Tuskin hän naisasiasta kovin paljon välittäisi. Hänhän halusi vain maalata”, sanoo kirjailija Sirpa Kähkönen.

Kuka?

Sirpa Kähkönen, 52

Ammatti:
kirjailija, kolumnisti. Myös Suomen PEN:in, kirjailijoiden sananvapausjärjestön puheenjohtaja.

Tunnetuimmat romaanit:

  • Mustat morsiamet, 1998 Otava
  • Rautayöt, 2002 Otava
  • Jään ja tulen kevät, 2004 Otava
  • Lakanasiivet, 2007 Otava
  • Neidonkenkä, 2009 Otava
  • Hietakehto, 2012 Otava
  • Graniittimies, 2014 Otava
  • Tankkien kesä, 2016 Otava

Tunnetuin tietokirja:
Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi, 2010 Otava

 

Sirpan kolme suosikkia:

  • Ateneumin portaikko on Sirpa Kähkösen lempipaikka.
  • Schjerbeckin omakuvat puhuttelevat aina yhä uudelleen. Niiden jatkumo nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi on ainutlaatuinen.
  • Suomen taiteen tarinasta löytyy joka käyntikerralla uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi  William Lönnbergin Maisema Muuramesta (1929) sykähdyttää Sirpa Kähköstä. “Miten tuo oranssi neliö voi tuoda teokseen niin vahvasti illan haikeuden?”

3) Suomen taiteen tarinasta löytyy joka käyntikerralla uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi William Lönnbergin Maisema Muuramesta (1929) sykähdyttää Sirpa Kähköstä. “Miten tuo oranssi neliö voi tuoda teokseen niin vahvasti illan haikeuden?”

Kirjailija Sirpa Kähkönen vaikuttuu yhä uudelleen Helene Schjerfbeckin sitkeästä ja vimmaisesta tavasta etsiä omaa ilmaisuaan.

Heidän välillään on noin sata vuotta, kokonainen aikakausi. Toinen syntyi Venäjään kuuluvaan suurruhtinaskuntaan, toinen Kekkosen Suomeen. Silti on kohtauspisteitä, joissa näiden kahden taiteilijan linjat yhtenevät.

Esikuvakseen Sirpa Kähkönen (s. 1964) valitsi Helene Schjerfbeckin (1862–1946) jo kauan sitten. Kähkösen opiskeluvuosina, 1980-90-luvulla naisnäkökulma nousi keskusteluun monella elämän alueella. Tieteen ja taiteen merkittävät naiset nostettiin uudella tavalla esiin. Helene Schjerfbeckin arvostuksen huima kasvu maailmalla ja Suomessa oli alkanut.

”Ja sitten ilmestyi tämä”, Sirpa Kähkönen sanoo ja pamauttaa pöydälle Riitta Konttisen painavan teoksen Oma tie, Helene Schjerfbeckin elämä (Otava 2004).

Kirja on hiirenkorville selattu ja monin muistilappusin täplitetty. Helene on Sirpalle ”pysyvä kumppani elämässä”. Ennen kaikkea hän lukee teosta naistaiteilijan elämäkertana, tarinana vaikeuksien voittamisesta.

”Ihmisellähän voi olla monenlaisia esikuvia. Minulle Helene on esimerkillinen nainen ja taiteilija totaalisessa periksiantamattomuudessaan. On jotain tavattoman ihailtavaa hänen vimmaisessa tavassaan tehdä työtä jo nuoresta saakka ja etsiä omaa ilmaisuaan”, Sirpa Kähkönen sanoo.

Hän itse on keskellä luomisvoimaista keski-ikää, hänen kirjojaan rakastetaan ja työtään arvostetaan. Hänen varsinainen läpimurtonsa oli historiallinen romaanisarja Kuopiosta, jota juuri ilmestynyt, 1960-luvulle sijoittuva Tankkien kesä (Otava 2016) jatkaa. Kaunokirjallisen työn taustalla on sinnikästä mikrohistorian tutkimusta. Sirpa Kähköselle sata vuotta sitten eläneet ihmiset, myös Helene, ovat läheinen ja loputtomasti kiinnostava tutkimuskohde.

Grafiikkaa, luonnoksia ja päiväkirjoja sisältävä sali on aarreaitta. Japanilaisten yhteistyökumppaneiden tekemällä vuorovaikutteisella Schjerfbeck-seinällä voi selata teoksia, joita harvoin voidaan asettaa näytteille niiden haurauden vuoksi.

Grafiikkaa, luonnoksia ja päiväkirjoja sisältävä sali on aarreaitta. Japanilaisten yhteistyökumppaneiden tekemällä vuorovaikutteisella Schjerfbeck-seinällä voi selata teoksia, joita harvoin voidaan asettaa näytteille niiden haurauden vuoksi.

Nais-etuliitteellä ja ilman

Helene Schjerfbeck lähti nuorena tyttönä Pariisiin opiskelemaan, kuten muutkin ajan taiteilijat. Näin yksinkertaisesti sen voi sanoa, ja juuri yksinkertaistahan se ei ollenkaan ollut.

Se, että Helene pääsi lähtemään, ja lähti, ja keikkui ramman jalkansa kanssa muiden mukana Pariisissa ja Bretagnessa, oli suoritus, jonka merkitystä nykyajan kaikkialle lennähtelevän ihmisen ei ole ihan helppo ymmärtää. Helene ja muut nuoret naiset olivat liikkeellä vähin varoin, eikä heidän ollut helppoa päästä miestaiteilijoiden piireihin. Ja silti elämä Pariisissa toi vapautta, jollaista he eivät olisi koskaan voineet kokea perhetyttöinä Helsingissä.

”He kävelivät läpi Pariisin, koska ei ollut rahaa omnibussiin, isoihin hevosten vetämiin vaunuihin. He joivat mustaa kahvia, lojuivat sohvilla ja maalasivat likaisissa maalarintakeissaan. Kukaan heistä ei palannut sieltä samana takaisin”, Sirpa Kähkönen sanoo.

Albert Edelfelt ihmetteli kirjeessään äidilleen, miksi kaikki suomalaiset naistaiteilijat olivat sulottomia, ”rampoja ja heikkoja”, yksi ontui ja toisella oli lasisilmä. Määrätietoisesti opiskelevat, perinteistä naiskuvaa rikkovat naiset herättivät pahennusta ja kantoivat aina miehiä vähempiarvoisen tekijän stigmaa. He olivat taiteilijattaria, lady painters, målarinnor. Heidän työtään pidettiin harrasteluna, kaunosieluisena kirjailuna, mutta töillään ja käytöksellään he todistivat muuta.

”Ehkä tuo oli osa heidän selviytymistarinaansa. Osa naistaiteilijoista kenties jätti tietoisesti korostamatta ulkonäköään ja naisellisia avujaan. Taidemaailma oli äärimmäisen sovinistinen ja patriarkaalinen 1800-luvulla, ja kauniit mallit olivat Pariisissa puhdasta käyttötavaraa, joka kiersi mieheltä toiselle niin kauan kuin tuoreutta riitti”, Kähkönen sanoo.

Osa Helenen kollegapiiristä jäi naimattomaksi; avioliitto oli riski, jos halusi jatkaa ammatissa, johon oli saanut koulutuksen. Ja koulutusta nämä taiteilijat hakivat määrätietoisesti niin Suomesta kuin ulkomailta.

Vaikka Helene Schjerfbeckiä ei tunneta naisasiapuheista, hän pohti kyllä ajankohtaisia kysymyksiä etenkin taiteilijatoverinsa Helena Westermarckin kanssa. ”Ainoa, mitä toivon naisten äänioikeudelta, on naisen ja miehen moraalin erojen tasoittuminen, mihinkään muuhun paratiisiin se ei tule meitä johtamaan”, hän kirjoitti 2.8.1911.

Naiskysymys ei ole vieras myöskään Sirpa Kähköselle, vaan jatkuvasti agendalla. Vaikka aika on toinen, nais-etuliitteitä lyödään edelleen. Jokainen sukupolvi käsittelee asiaa omalla tavallaan.

”Siitä on puhuttava niin kauan kuin naisilla ei ole samat mahdollisuudet näkyvyyteen kuin miehillä. Minunkin sukupolvellani on tässä asiassa vielä tekemistä”, Kähkönen sanoo.

Schjerfbeckin aikaan sukupuoli määräsi, mitä aihetta sopi käsitellä. Jos maalasi historiallisia aiheita, kuten Helene uransa alussa, sitä pidettiin sopimattomana. Ja jos taas lapsia ja hedelmiä, oli pelkkä naistaiteilija pienine aiheineen. Nainen ei koskaan voinut voittaa.

Kähkönen on kirjoittanut paljon naisten ja lasten näkökulmasta, miehiä unohtamatta. Hänen työssään on aina peruslähtökohtana, miten kertoa elämästä ja maailmasta universaalia tarinaa ilman, että keskiössä on aina mies. ”Vieläkin pitää todistaa, että toimiva, ajatteleva, tunteva ihminen voi olla muutakin kuin mies. Sitä minäkin raaputan yhä uudelleen, pelkistän ja etsin omaa ilmaisuani”, Sirpa Kähkönen sanoo.

On yksi malli, joka ei petä

Ranskan-vuodet vahvistivat Helene Schjerfbeckissä sitä ominaisuutta, jota Sirpa Kähkönen pitää kaikkein tärkeimpänä: rohkeutta julkeaan, suoraan katseeseen.

”Suurkaupungin vilinässä Helenen ei tarvinnut piilotella katsettaan, luoda silmiään alas, kuten naisille sopivaan käytökseen kuului. Noina vuosina hän rohkaistui katsomaan suoraan, ja siitä tuli hänen taiteensa metodi.”

Schjerfbeck maalasi pitkällä taiteilijanurallaan aina sitä, mitä oli saatavilla. Taiteilija eli pitkään äitinsä kanssa kahden Hyvinkäällä, ja äidin kuoltua yksin Tammisaaressa. Töiden mallina oli usein äiti, naapurin lapset tai palvelijatar. Ja aina oli saatavilla malli, joka ei koskaan karannut pois eikä valittanut lopputuloksesta: oma itse.

Sirpa Kähkösen lempiteoksia ovat juuri Schjerfbeckin omakuvat. Mitä vanhemmaksi Schjerfbeck tulee, sitä tinkimättömämmin hän katsoo itseään. Matka omaan mieleen on armoton ja syvä. Viimeisissä omakuvissa on jäljellä pelkkä luurankomainen hahmo.

”En osaa edes ilmaista, mitä kaikkia tunteita ne minussa herättävät, se on niin voimakasta. Kuin hän itse olisi läsnä.”

Schjerfbeckin omakuvat ovat loputon tutkimuskohde, sillä ne katsovat suoraan sieluun.

Schjerfbeckin omakuvat ovat loputon tutkimuskohde, sillä ne katsovat suoraan sieluun.

Schjerfbeckin kohdalla voidaan hyvin puhua myös mieskuvista. Miten aistillisesti hän katsookaan miehiä! Hän ylitti rajoja myös tässä; näin ei ollut tapana maalata. Hän maalasi muun muassa tukijaansa ja elämäkertansa kirjoittajaa Einar Reuteria, galleristi Gösta Stenmania sekä vuokraisäntää.

Kuvissa painottuu ajan normeihin poikkeuksellisella tavalla miesten fyysisyys. Purjehtija (1918) ja Ryöväri paratiisin portilla (1925) ovat häpeämättömän aistillisia kuvia. Schjerfbeck koki naisille asetetut rooliodotukset rajoittavina: ”Sen mikä on sisimpänä, intohimon, haluaisi kuvata, ja sitten häpeää, eikä voi, koska on nainen”, hän kirjoitti Einar Reuterille 1.11.1921.

Sirpa Kähkönen kirjoitti vuonna 2014 Kuopion kaupunginteatterille näytelmän Helene S – rakkaudella. Se kertoo taiteilijan ja Matti Kiianlinnan kohtaamisesta 1920-luvun Tammisaaressa, samassa paikassa, jossa Kähkösen isoisä istui vankilatuomiotaan, kuten myös Kähkösen Kuopio-sarjan Lassi Tuomi.

Näytelmässä 57-vuotias Helene saa uutta elinvoimaa tutustuessaan komeaan näyttelijäpoikaan, joka on vankilanjohtajan poika.

(Matti:) Hän riisuu minut katseellaan alastomaksi, hän on nähnyt lihan ja luun, jänteet ja nivelet, hän on nähnyt alastomia miehiä Pariisin kylmissä ateljeissa, hän on nähnyt anatomisia kaavioita, hän tutkii minua kylmästi kuumasti, armotta. Hänen ihmeelliset silmänsä näkevät minut ja tekevät minut vapaaksi olemaan se joka olen, vaativat olemaan tässä, unohtamaan muun, hän antaa minulle luvan olla kaunis.

Helene Schjerfbeck: Einar Reuter III, 1919-20. Ateneumin taidemuseo, Ateneumin ystävien kokoelma. © Kuvasto. Kuva: Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Helene Schjerfbeck: Einar Reuter III, 1919-20. Ateneumin taidemuseo, Ateneumin ystävien kokoelma. © Kuvasto. Kuva: Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Toisesta Helenen elämässä tärkeästä miehestä kertoo Sirpa Kähkösen kirjoittama Hyvinkää 1913 –novelli Suomen taiteen tarina -teoksessa. Siinä kuvataan Gösta Stenmanin silmin ensimmäinen tapaaminen Helene Schjerfbeckin kanssa. Kun taiteilija suostuu lopulta näyttämään hänelle teoksiaan, alkaa uusi vaihe kummankin elämässä.

Salaperäinen kihlattu

Helenen purkautunut kihlaus on yksi häntä koskevan biografisen tutkimuksen kuumia puheenaiheita. Kuka mies oli, ja miksi kihlaus purkautui? Kihlatuksi on veikattu englantilaista taiteilijaa, joka oleskeli Helenen kanssa samoihin aikoihin Bretagnessa. Kihlauksen arvellaan purkautuneen tuberkuloositartunnan pelossa: Schjerfbeckin isä oli kuollut tautiin, ja tyttären lonkkavammaa saatettiin virheellisesti luulla taudin aiheuttamaksi, vaikka todellinen syy oli lapsuuden tapaturma. Schjerfbeck on määrätietoisesti hävittänyt lähes kaikki kihlausta koskevat viittaukset, vaikka hänen kirjeenvaihtonsa on muuten laaja ja hyvin säilynyt.

Nyt asia on jälleen ajankohtainen, sillä hiljattain ilmestynyt Lena Holgerin teos Ateneumin taiteilijat, Helene Schjerfbeck (2016) nostaa esille toisen nimen, ruotsalaisen Otto Hagborgin.

Kuinka merkityksellistä meille itse asiassa on tuon miehen henkilöllisyys?

Edith Södergran sanoi joskus, ettei pidä jättää ravintoa ruumismadoille, siis elämäkertureille. Vaikka itsekin kuulun heihin – pengon arkistoista ihmisten tarinoita – ymmärrän tavallaan tuon ajatuksen. Meidän ei ehkä tarvitse tietää täsmälleen, kuka tuo mies oli, mutta on hyvä ymmärtää tuon elämänvaiheen merkitys. Kihlaus oli Schjerfbeckille jonkinlainen käännekohta. Hänelle, äitiään elättävälle rammalle naiselle, avautui mahdollisuus toisenlaiseen elämään, avioitumiseen. Ja sitten se ovi sulkeutui.”

Miesten henkilöllisyyttä kiinnostavampaa on Kähkösen mielestä Helenen ajaton, poikkeuksellinen rohkeus nähdä ja tehdä taiteessaan näkyväksi kaikki nuo tunteet.

Oma aika ja tie

Helenen elämä oli aineellisesti niukkaa ja ajoittain eristäytynyttä. Hän asui äitinsä kanssa Hyvinkäällä 15 vuotta käymättä kertaakaan Helsingissä. Silti häntä ei Kähkösen mielestä pidä nähdä säälittävänä erakkona.

Sirpa Kähkösen lempipaikka on Ateneumin upea portaikko. Helene Schjefbeckille se tosin oli liian raskas nousta; tuolloin ei ajateltu, että liikuntaesteistenkin pitäisi päästä Ateneumiin.

Sirpa Kähkösen lempipaikka on Ateneumin upea portaikko. Helene Schjerfbeckille se tosin oli liian raskas nousta; tuolloin ei ajateltu, että liikuntaesteistenkin pitäisi päästä Ateneumiin.

”Tietysti hänen piti ajan tavan mukaan, naimattomana tyttärenä, hoitaa vanhaa leskiäitiään. Ja Helene valitti kirjeissään koko ajan – hän oli ilmiömäinen valittaja – miten ei voi tehdä työtä arkisten velvollisuuksien paineessa. Ja kuitenkin hän maalasi koko ajan. Hän halusi rauhaa, ja pakeni muualle, koska Helsingin taiteilijapiireissä ei häntä ymmärretty. Muutto Hyvinkäälle ja edelleen Tammisaareen oli kaikesta huolimatta hänen oma valintansa. Se oli yksi tapa välttyä vertailulta.”

Sirpa Kähkönen tunnistaa hyvin kipuilun arkisten perhevelvollisuuksien ja oman työn tekemisen paineessa. Kuten Helene, myös hän on tehnyt taiteellisen työnsä aina kotona. Kun perhe on ollut poissa, lapsi päiväkodissa tai koulussa, on ollut oman työn aika.

”Usein pelkäsin, saanko tehdä omaa työtäni enää koskaan rauhassa? Ja toisaalta silloin opin heittäytymään täysillä työhön niinä hetkinä, kun sain sitä tehdä.”

Vaikka haluaa olla hyvä äiti, joka on kotona voitelemassa leivän lapselleen tämän palatessa koulusta, on samalla kuitenkin taiteilija, jolle oma sisäinen maailma on koko ajan voimakkaasti läsnä. Ja tuo sisäinen maailma, jonkinlainen erilaisuuden kokemus, on ollut Sirpa Kähköselle tärkeä samastumisen kokemus suhteessa Helene Schjerfbeckiin.

”Olen halunnut työssäni selvittää, mitä ihmisille tapahtuu, kun historia riepottaa heitä liian rajusti, miten taakat siirtyvät sukupolvelta toiselle”, Sirpa Kähkönen sanoo. Noista taakoista hän kantaa omaa osuuttaan ja pohtii teoksissaan usein lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan.

Helenestä kertovassa näytelmässä hän ilmaisee sen näin:

” Mutta onhan myös rampuutta joka ei näy päälle. Mutta joka tekee yhtä kipeää kuin särkynyt jäsen. Kenties onkin helpompaa, jos ihmisellä on jokin näkyvä vika, joka erottaa hänet muista ihmisistä ja tekee ymmärrettäväksi sen, että hän ei tahdo olla muiden joukossa.”

Teksti: Leeni Peltonen / Kuvat Sirpa Kähkösestä: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kuukauden vieras Krista Launonen Ateneumin edessä

Kuukauden vieras / marraskuu 2020

Krista Launonen: ”Taide auttoi jaksamaan sairauden raskaimpina hetkinä”

Taiteen moniottelija Krista Launonen on kirjoittanut teoksen "Hymyn salaisuus – miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?" Kysyn, miten hän jaksoi kirjoittaa, vaikka sairastui parantumattomaan syöpään ja oli monta kertaa lähellä kuolemaa. ”Kysymyksenasettelu on outo, sillä asia on aivan toisin päin: kuvataide ja kirjoittaminen auttoivat minua kestämään sairauttani”, Krista Launonen sanoo.

Kuukauden vieras Maria Sid

Kuukauden vieras / lokakuu 2020

Maria Sid: ”Nyt ravintoa sielulle!”

Näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja Maria Sid on monessa mukana, mutta kaikessa tekemisessään hänellä on sama tavoite: palvella yleisöä mielikuvituksen keinoin. ”Tarvitsemme henkistä ravintoa nyt ihan erityisen paljon. Perhe-elokuva tai museokäynti on yhteisen asian äärellä olemista. Nyt sellaisten hetkien arvo korostuu”, Sid sanoo.

Kuukauden vieras / syyskuu 2020

Mikko Kuustonen: ”Taiteessa säröt ovat kauneuden ydin”

”Taide syntyy usein keskeneräisyydestä ja herkkyydestä rikkinäisyyden äärellä. Onnekas on se ihminen, joka on kyllin herkkä löytääkseen sen särön”, sanoo Mikko Kuustonen. Hän kutsuu itseään kulttuurin sekatyömieheksi, jonka ominaisuuksiin mahtuvat niin tv-viihteen tekijän nopea huumori kuin laulunkirjoittamisen vaatima hauraus ja tiivistämisen taito.

Kuukauden vieras Krista Launonen Ateneumin edessä

Krista Launonen: ”Taide auttoi jaksamaan sairauden raskaimpina hetkinä”

Taiteen moniottelija Krista Launonen on kirjoittanut teoksen "Hymyn salaisuus – miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?" Kysyn, miten hän jaksoi kirjoittaa, vaikka sairastui parantumattomaan syöpään ja oli monta kertaa lähellä kuolemaa. ”Kysymyksenasettelu on outo, sillä asia on aivan toisin päin: kuvataide ja kirjoittaminen auttoivat minua kestämään sairauttani”, Krista Launonen sanoo.