Claes Andersson: ”Olen riippuvainen kirjoittamisesta”

Kuukauden vieras Claes Andersson. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

Jazzia, Bachia ja kirjoittamista. Vaikka fyysinen notkeus ja voima iän myötä vähenevät, mieli on avara ja katse kirkas. ”En voi olla kirjoittamatta. Se on tapa selvittää, mitä ajattelen ja tunnen”, Claes Andersson sanoo.

KUKA?

Claes Andersson

Ikä: 81
Työ: Kirjailija, muusikko, psykiatri, poliitikko
Perhe: Puoliso Katriina Kuusi, kuusi lasta, 11 lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi
Koti: Helsingin Jätkäsaaressa
Harrastukset: Jalkapallo, kamarimusiikki, lukeminen

KOLME SUOSIKKIA

1) Glenn Gold: Bachin Goldberg-variaatiot
2) Keith Jarrett Trion levytykset
3) Schubertin pianotriot

František Kupkan näyttelyssä soi Bach, toisessa salissa jazz. Aivan kuin musiikki olisi valittu tilauksesta juuri tälle näyttelyvieraalle, Claes Anderssonille, 81. Sillä usein juuri Bach saattelee hänet iltaisin nukkumaan; jos puoliso Katriina Kuusi ei ole kotona, levy saa jäädä soimaan vielä Claesin nukahdettua. Jazzia hän soittaa pianolla kotona ja keikoilla sekä Julia Korkmanin että oman trionsa kanssa.

Kupkan Pianon koskettimet, Järvi -maalausta (1909) hallitsevat pianon koskettimet, joista osa leijailee ylöspäin kohti maisemaa. Musiikki ja maisema ovat vuorovaikutuksessa, musiikki virtaa pianistin sormista kohti veneilevää väkeä. Teoksen värit, vedenpinta ja puiden rungot ovat kuin jatkuvassa liikkeessä.

”Jazz on kommunikointia, siinä oma soitto on jatkuvassa keskustelussa toisten kanssa. Se on iloa ja vapautta”, Andersson sanoo. Hänelle Kupkan näyttely on ilahduttava yllätys, sillä taiteilija ei ollut hänelle ennestään tuttu, kuten ei monille muillekaan. Kupka on kuitenkin ollut yleisömagneetti heti näyttelyn ensimmäisten viikkojen aikana.

Kuukauden vieras Claes Andersson. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

Pianon koskettimet, Järvi (1909) on merkittävä rajapyykki Kupkan tuotannossa. Jazzpianisti Claes Anderssonille aihe on suorastaan hämmentävän läheinen.

Otto palaa

Claes Andersson on juuri jättänyt käsikirjoituksen kustantajalle. Romaani on hänen 41. teoksensa, ja se kuuluu omaelämäkerralliseen Otto-sarjaan. Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) kertovat melko tarkasti Claes Anderssonin näköisestä miehestä.

Sarjan kolmas osa, Seuraavaksi Jätkäsaari, on saanut nimensä uudesta kotiseudusta, jonne Andersson hiljattain muutti. Kun ikää karttuu, on helpompaa asua palveluiden ja liikenneyhteyksien äärellä. Hän ei kaihda puhua avoimesti vanhenemisen herättämistä tuntemuksista, luopumisesta ja voimien vähenemisestä.

”Nyt kun olen vanha, en pysty enää matkustamaan tai liikkumaan kuten ennen. Tarvitsen projekteja, jotka pitävät virkeänä. Muuten kuolisin tylsyyteen”, Claes Andersson sanoo.

Hän kirjoittaa joka päivä 3–4 tuntia. Kirjoittaminen ja lukeminen – saman asian kaksi puolta – ovat olleet hänelle välttämätön osa elämää jo teini-iästä saakka. Silloin nuori Claes oivalsi, mikä maailma niiden myötä avautuu.

Unelmista ja unista

Luettuaan viisitoistavuotiaana André Giden omaelämäkerran Ellei vehnänjyvä kuole Andersson tiesi, että haluaa kirjailijaksi. ”Tajusin, että ihminen voi kirjoittamalla muuttaa oman elämänsä ja kirjoittamisen voimalla myös murtautua ulos lapsuuden ja nuoruuden vankilastaan, toteuttamaan omia mieltymyksiään, omia unelmiaan ja kehittämään omia uinuvia kykyjään”, kirjoittaa Andersson kirjassa Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus (2002).

Siitä lähtien kirjoittaminen on kulkenut mukana aina, silloinkin, kun siihen ei oikeastaan ole ollut aikaa. Laajat teokset kuten romaanit ja näytelmät ovat vaatineet enemmän aikaa, mutta etenkin runoja, nopeita ajatuksia ja tunnelmakuvia, on syntynyt koko ajan muun elämän lomassa.

”Kaiken välissä, lomilla ja pieninä joutohetkinä. Tai pitkissä kokouksissa, joissa keskusteltiin kuusi tuntia maidon kaksihintajärjestelmästä”, Claes Andersson sanoo. Anderssonin poliitikonuraan kuului useita kausia kansanedustajana, kolme vuotta kulttuuriministerinä ja myös Vasemmistoliiton ensimmäisenä puheenjohtajana. Politiikkaan hän sanoo ajautuneensa, mutta kirjoittaminen on ollut määrätietoista itsensä tutkiskelua.

Hän on verrannut kirjoittamista terapiassa käymiseen. Molemmissa prosessi johtaa itsetuntemuksen lisääntymiseen.

”Molemmissa voi selvittää omaan elämään liittyviä asioita, ihmissuhteiden solmuja, unelmia ja pettymyksiä, romuttuneita haaveita. Joskus tuntuu, etten osaa ilman kirjoittamista edes sanoa, mitä mieltä jostakin asiasta olen”, Andersson sanoo.

Runot puolestaan ovat lähempänä unia kuin tietoisia ajatuksia. Niissä voi saada ilmaisunsa jokin vaikeammin hahmotettava. Jokin sellainen, joka saattaa putkahtaa tajuntaan vain verhotussa muodossa.

Kuukauden vieras Claes Andersson. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

František Kupkan luomisvoima ulottui 1890-luvulta 1950-luvulle. Ateneumin näyttely esittelee siirtymän perinteisistä muotokuvista kohti täysin abstraktia ilmaisua.

Tehdä työtä ja rakastaa

Claes Anderssonin ammatti lääkärinä ja psykiatrina on parantaa ihmisten mielenterveyttä. Mitä se on, terveys?

”Freud määritteli sen aikanaan kyvyksi rakastaa ja tehdä työtä. Ei se kovin huono määritelmä ole nykyäänkään”, Andersson sanoo. Mutta hän lisää myös, ettei kukaan tavallaan ole mieleltään täysin terve.

”Mielen hyvinvointi on pitkälti subjektiivinen kokemus. Myös erilaiset katastrofit, henkiset vaikeudet ja konfliktit kuuluvat jokaisen elämään”, Claes Andersson sanoo.

Hän kritisoi nykyään vallalla olevaa kaiken medikalisointia. Ikään kuin ihminen olisi sairas, jos hänellä on surua.

”Yleensä aliarvioidaan ihmisen kykyä käsitellä vaikeita asioita. Ei siihen useinkaan tarvita lääkettä, kun elämässä tulee esiin vastoinkäymisiä.”

Lisää diagnooseja, lisää lääkkeitä. Antidepressantteja pitäisi joidenkin mielestä määrätä ujouteen – ja tätä Andersson pitää sairauden käsitteen inflaationa. ”Mitä siitäkin tulisi, jos jokaiselle ujolle suomalaiselle määrättäisiin psyykenlääkettä?”

Hän jatkaa, että terveys on tietenkin suhteellista. Mielenterveyden perustana on kuitenkin perusturvallisuus, joka joko on tai ei ole kehittynyt riittävän kestäväksi ihmisen lapsuudessa.

”On vaikeaa rakentaa tasapainoista aikuiselämää, jos lapsuus on ollut turvaton. Jos lapsi ei ole saanut kokea, että hänet nähdään ja että häntä arvostetaan, siitä seuraa usein vaikeuksia aikuisiässä.”

Ei ole harvinaista, että taiteilija kuvaa uudelleen ja uudelleen jotain lapsuudessa kokemaansa vääryyttä tai vaikeutta. Ehkä taiteilijat ovat myös herkempiä kuin muut vaistoamaan marginaalitiloja.

”Ehkä täysin onnellisesta ihmisestä ei edes voi tulla taiteilijaa. Ainakin on paljon esimerkkejä toisenlaisista kohtaloista. Esimerkiksi Eeva-Liisa Manner koki lapsuudessaan paljon hylkäämisiä, ja niinpä hänestä tulikin loistava kuoleman ja turvattomuuden kuvaaja.”

Andersson ei ole itsekään peitellyt kokemiaan kriisejä: hän on toistuvasti kuvannut kirjoissaan, miten oli lähellä itsemurhaa ja miltä isän etäisyys – ensin sodassa ja sitten muuten vain itseensä sulkeutuneena – lapsesta tuntui.

Kuukauden vieras Claes Andersson. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

Claes Anderssonin Otto-sarjassa julkaistaan pian kolmas romaani. Omaelämäkerrallinen, mutta ei yksi yhteen, hän sanoo. ”Ja ainahan kirjailija kirjoittaa jollain lailla itsestään.”

Kuolemasta pitää puhua

Claes Andersson puhuu myös vanhenevasta ruumiista ja elämän ilojen vähenemisestä avoimesti. Sairastelu ja ruumiin rapistuminen kuuluvat ikääntymiseen, eikä hän niitä valita, toteaa vain.

”Samanlaista riemua kuin nuorena ei tässä iässä pysty ruumiillisuudesta enää kokemaan. Monet ilot kuten lenkkeily, seksi ja matkustaminen ovat käyneet mahdottomiksi. Se muuttaa suhdetta itseen ja maailmaan”, Andersson sanoo.

Hän on selvinnyt kahdesta sydänleikkauksesta ja hiljattain myös ärhäkästä, sairaalahoitoa vaatineesta keuhkokuumeesta. Siksi on ihan luontevaa puhua myös kuolemasta.

”Olin vähällä kuolla. Silti pystyn nyt toimimaan aika normaalisti. Lääkärit ovat nykyisin niin taitavia, etteivät he niin vain anna meidän kuolla!”

Andersson käy usein puhumassa vanhusten hoitokodeissa vanhenemisesta, kuolemasta ja eutanasiasta. Sillä tavalla kuolema tulee arkisemmaksi, eikä se enää pelota niin paljon.

”Jos kokonaan torjuu omaan kuolemaan liittyvät ajatukset ja tunteet, tulee samalla rajoittaneeksi elämän kokemista. Ruotsalainen runoilija Gustaf Fröding on sanonut, että ihmisen on syytä tottua olemaan kuollut.”

Se ei silti missään nimessä tarkoita luovuttamista. Claes Andersson on juuri kirjoittanut ilmastoaiheisen kabareen Globaré 2.0, jota esitetään vielä huhtikuussa Helsingissä Viirus-teatterissa, ja suunnittelee ensi kesän keikkoja Julia Korkmanin kanssa. Ja joka maanantai kesä- ja elokuussa hän soittaa jazz-trionsa kanssa Storyvillen puistoterassilla.

Kuukauden vieras Claes Andersson. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

Kun Claes Andersson ja Katriina Kuusi nuorina halusivat kotinsa seinille taidetta, he palkkasivat tuolloin taideyleisölle vielä tuntemattoman Leena Luostarisen kotiinsa tekemään taidetta pariksi kuukaudeksi. Sen jälkeen seinillä oli taidetta!

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuukauden vieras / marraskuu 2019

Carolina Forss: ”Schjerfbeck pukeutui Pariisin trendien mukaan”

”Muoti voi olla yllättävä näkökulma Schjerfbeckin tuotantoon, mutta sille on vankat historialliset perusteensa”, sanoo vaatesuunnittelija Carolina Forss. Itsenäisyyspäivänä Ateneumin portaikossa esitellään hänen mallistoaan, joka on saanut innoituksensa muun muassa Schjerfbeckin teoksista.

Kuukauden vieras Laura Birn

Kuukauden vieras / lokakuu 2019

Laura Birn löysi intohimoisen Helenen

Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.

Kuukauden vieras Minna Erwe

Kuukauden vieras / syyskuu 2019

Minna Erwe ja registraattorin näkymättömät kädet

Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.

Carolina Forss: ”Schjerfbeck pukeutui Pariisin trendien mukaan”

”Muoti voi olla yllättävä näkökulma Schjerfbeckin tuotantoon, mutta sille on vankat historialliset perusteensa”, sanoo vaatesuunnittelija Carolina Forss. Itsenäisyyspäivänä Ateneumin portaikossa esitellään hänen mallistoaan, joka on saanut innoituksensa muun muassa Schjerfbeckin teoksista.