Anne Liljeström Ateneuminkujan sisäänkäynnin edessä.
Anne Liljeström. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Anne Liljeström: ”Väri vyöryy päälle kuin tähtitaivas”

Tähtitieteen kansantajuistajana tutuksi tullut Anne Liljeström kokee avaruuden äärettömyyden rauhoittavana. ”Universumin mittakaava auttaa hyväksymään oman pienuuteni, ja se on sekä turvallista että jännittävää”, hän sanoo. Hän suhtautuu kuvataiteeseen kuten moni muu tähtitieteeseen: vaikkei siitä välttämättä tiedä paljon, sen voi antaa tehdä tehtävänsä ja tuottaa nautintoa.

Olet kymmenen vuotta toiminut Ursan tiedottajana, ja suuri yleisö on tottunut näkemään sinut tv:ssä selittämässä tähtitaivaan ilmiöitä. Miten päädyit työskentelemään tähtitieteen parissa?

Kallion ilmaisutaidon lukiossa ajattelin haluavani näyttelijäksi, mutta sitten biologia alkoi yllättäen kiinnostaa. Huomasin olevani kurssilla suunnilleen ainoa, joka pysyi mukana perinnöllisyystieteen tehtävissä. Pyrinkin sitten useita kertoja Helsingin yliopistoon biologiaa opiskelemaan, mutta ovet aukenivat sen sijaan tietojenkäsittelytieteeseen.

Kerran ilmoittauduin ystävän yllytyksestä helpolle tähtitieteen kurssille. Sitä ennen tähtitiede oli silmissäni ollut vain etäisiä kuvia ja raketteja ja ukkoja pomppimassa kuun pinnalla. Luennolla tajusin yhtäkkiä, että avaruus on jotain sellaista, jonka voisin yrittää hahmottaa, jota minä voisin opiskella! Että voisin tehdä sitä työkseni!

Olen aina ollut innostunut tutkimusmatkailusta. Minua kiinnostavat huonosti tunnetut etäiset seudut ja niiden syvimmät, äärimmäisimmät, kaukaisimmat ja korkeimmat paikat. Tähtitiede avasi minulle mahdollisuuden matkustaa kauas – ainakin mielen tasolla. Sillä myös planeetat ovat paikkoja: niissä on luolia, solia, jäätiköitä, pinnan alaisia valtameriä…

Tähtitiede on paljon muutakin kuin tähtien paikkojen määrittämistä. Se on havaintojen ja teorian yhteensovittamista, ja kaiken sen avulla voidaan päätellä monimutkaisia asioita.

Anne Liljeström katsoo Ateneumin pääportaikon fossiilia. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen
Ateneumin portaikon fossiilit vetävät Anne Liljeströmiä puoleensa. Avaruuden lisäksi häntä kiinnostavat myös geologia ja esihistoria, maapallon kehitys planeettana.
Sinusta ei sitten kuitenkaan tullut tähtitieteen tutkijaa vaan tieteen yleistajuistaja ja tiedottaja, miksi?

Olin lähtenyt opiskelemaan tähtitiedettä ilman kunnollisia matematiikan ja fysiikan kouluopintoja; enhän tuolloin aikonut luonnontieteelliselle alalle. Päätin – äärimmäisen itsepäinen kuin olen – ottaa tarvittavan matematiikan haltuun opiskelujen aikana. Sain lopulta taisteltua itseni maisteriksi ja väitöskirjatyöni alkuun. Sitten lopulta uuvuin.  Se oli vain hiukan kärjistetysti sanottuna tähtitiede tai henki -tilanne.

Minulla oli kuitenkin vahva tarve tehdä juuri tämän alan työtä. Pelastus löytyi tiedeviestinnästä, jota olin muun ohessa opiskellut. Päädyin freelance-tiedetoimittajaksi, ja sitten edessä aukeni Ursan tiedottajan paikka. Sillä tiellä olen edelleen: tässä hommassa pääsen yhdistämään tähtitieteen, luovan kirjoittamisen ja ilmaisutaidon.

Uupuminen uhkaa nykyaikana monia, ja haluan puhua siitä avoimesti. Kaikkien apua tarvitsevien pitäisi saada terapiaa, ja sitä pitäisi olla tarjolla helpommin ja halvemmalla. Onneksi työpaikallani on avoin keskustelukulttuuri, ja myös jaksamisesta voi puhua suoraan.

Anne Liljeström seisoo kahden Karin Hellmanin silmä-aiheisen taideteoksen välissä.
Silmä on tähtitieteestä kiinnostuneen tärkein väline. Taustalla Karin Hellmanin teokset Eevan silmä ja Aatamin silmä (1967).
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja sillä on peräti 18 000 jäsentä. Miksi suomalaiset rakastavat tähtien katselua? Mitä tähtitaivas meille kertoo?

Väestön kokoon suhteutettuna suomalaiset ovat ehkä maailman innokkaimpia tähtien harrastajia. Se liittyy varmaankin luontosuhteeseemme: viihdymme yksin, hiljaa ja pimeässä. Vaikka oikeastaan Suomessa taivaan tarkkailuun ei ole kovin hyvät olosuhteet, sillä meillä on kesällä liian valoisaa ja talvisin taivas on usein pilvessä, mutta kyllä siellä silti näkyy yhtä ja toista. Varhain vuonna 1921 perustettu Ursa on tehnyt hyvää työtä, ja kuuluisat esikuvat kuten avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja ja kosmologian professori Kari Enqvist ovat innostaneet monia.

Itseäni kiehtoo avaruudessa se, että siellä on loputtomasti tilaa ja paikkoja. Avaruudessa tapahtumat ovat ihmisaivoille käsittämättömän hitaita: tähden lyhinkin elinikä on miljoona vuotta!

Avaruuden äärettömyys tuottaa minulle valtavan hyvän olon. Sitä ei voi hallita, ja minä elän siinä virrassa mukana. Minua se ei ahdista eikä pelota vaan vapauttaa. Ymmärrän kyllä senkin, että toisten mielestä se voi olla ahdistava ajatus.

Toisin kuin moni luulee, tähtitieteessä ei ole olennaisinta tunnistaa tähtikuvioita. Joskus niiden tunnistaminen auttaa toki hahmottamaan taivaan ilmiöitä, mutta yhtä hyvin voisi keksiä omia kuvioita ja niille nimityksiä! Harva tunnistaa kaikkia ns. virallisia tähtikuvioita, ja monet niistä ovat melko epäselviä. Nimillä ei tietenkään sinänsä ole edes väliä, mutta yhteisen keskustelun pohjaksi on hyvä olla sovittuja käsitteitä. Kaikki tähtitieteen harrastajat eivät myöskään seiso tuijottelemassa taivaalle vaan keskittyvät tiedolliseen puoleen eli lukemaan aiheesta.

Jos luontokokemus on kuitenkin se, josta innostuu, kannattaa suhtautua avaruuteen uteliaasti: mitä kaikkea taivaalla voikaan nähdä. Esimerkiksi Kuusta näkee monenlaista jo paljain silmin. Kun hahmottaa vaikkapa Linnunradan keskellä taivaanlakea, se voi muuttaa maailmankuvaa. Minua se on auttanut hyväksymään oman pienuuteni. Ja vaikka universumin mittakaavassa en voi tehdä asioille mitään, se ei estä minua toimimasta omassa lähiympäristössäni – esimerkiksi kovin haavoittuvaisen maapallomme hyväksi. Tämä on kuitenkin ainoa planeetta, jolla tiedämme olevan elämää, joten meidän pitäisi kohdella sitä paljon paremmin kuin olemme tehneet.

Anne Liljeström seisoo pimeydessä pyöreän valaisimen vieressä.
”Avaruudessa on loputtomasti tilaa ja paikkoja.” Anne Liljeströmille universumin käsittämätön mittakaava tuntuu rauhoittavalta.
Millainen suhde sinulla on kuvataiteeseen? Mikä kokemus on jäänyt mieleen?

Suhtaudun kuvataiteeseen varmaan samoin kuin moni avaruuteen: pidän siitä, mutta en tiedä, mitä siellä tapahtuu. Mutta vaikka en tunne taidehistoriaa, voi jokin teos tehdä syvän vaikutuksen, kun annan sen puhutella. Sitä ei tarvitse yrittää ymmärtää, mutta sen voi antaa tehdä tehtävänsä ja vaikuttaa minuun.

Suurin taide-elämys minulle ovat olleet Mark Rothkon teokset, jotka näin New Yorkissa MoMAn taidemuseossa. Niiden värit vain vyöryivät päälleni, ja se oli kokonaisvaltainen elämys, kuten tähtitaivas.

Anne Liljeström istuu penkillä Ateneumissa. Taustalla taideteokset William Lönnbergin Maisema Muuramesta (1929) ja Vilho Lammen Nocturne (Liminka / Limingo) (1930).)
Etenkin luonnontieteelliset museot mutta myös taidekokoelmat ovat aina kuuluneet Liljeströmin käyntikohteisiin. Nykyisin hän suosii lähikohteita, koska on ilmastosyistä luopunut lentämisestä.
Mitä tammikuussa voi nähdä taivaalla?

Ursan podcastissa Tähtitaivas nyt juttelin juuri aiheesta puheenjohtajamme professori Markku Poutasen kanssa. Tammikuussa etelätaivaalla näkyy Orion, joka on melko helppo tunnistaa. Sirius, taivaan kirkkain tähti, loistaa etelä- ja kaakkoistaivaalla. Mars näkyy tammikuun taivaalla sopivasti iltakävelyn aikoihin ja on korkeimmillaan etelässä kuuden seitsemän maissa. Myös Merkurius näyttäytyy tammikuun jälkipuoliskolla iltataivaalla, ja se löytyy matalalta, vaalealta taivaalta samasta suunnasta, johon Aurinko on vähän aikaisemmin laskenut.

Talvinen etelätaivas on kaiken kaikkiaan hieno! 28. tammikuuta on täysikuu, ja se on keskitalvella hyvin korkealla. Vuoden edetessä päivä tietysti pitenee. Yleensä myös pilvisyys vähenee kevään mittaan, jolloin öinen tähtitaivas kirkastuu. Helmiäispilvet ja revontulet ovat talvisen taivaan herkkuja, samaten haloilmiöt, kuten keinovalopilarit: ne ovat usein värikkäitä valopylväitä, jotka syntyvät ilmassa leijuvien jääkiteiden heijastaessa kirkkaita valoja kuten katulamppuja.

KUKA?

Anne Liljeström

  • Työ: Ursan tiedottaja
  • Ajankohtaista: htitaivas nyt -podcast ja Ursan juhlavuosi tapahtumineen. Käy vapaa-ajallaan julkista keskustelua myös sukupuolen moninaisuudesta.
  • Perhe: 17-vuotias Saska-kissa
  • Koti: Vantaalla
  • Harrastukset: sitruskasvien kasvattaminen, roolipelit, harvinaiset kielet ja esihistoria

Kolme suosikkia

  1. Vuosaaren Uutelassa on mielettömät rantakalliot, jotka ovat muodostuneet muinaisista tulivuorista purkautuneesta materiaalista.
  2. Suomenlinnan Kustaanmiekassa on Helsingin pimein taivas, ja sieltä voi nähdä myös Linnunradan.
  3. Mullasta kurkistava tuore, hennon vihreä sitruksentaimi on aina sykähdyttävä näky. Elämä!

Vaikka Ateneum on suljettuna, museokauppa on avoinna! Lue lisää museokaupan aukiolosta

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen