Adel Abidin ja historian kipupisteet

Tänä vuonna Suomessa muistellaan paljon sadan vuoden takaisia tapahtumia. Mutta kenen muistoja oikeastaan kertaamme? Mistä on rakentunut se totuus, jota toistelemme? Irakilaissyntyinen, nykyisin Suomessa ja Jordaniassa asuva taiteilija Adel Abidin ravistelee käsityksiämme totuudesta ja muistoista ja kommentoi myös suomalaisten historiaa.

Kuka?

Adel Abidin, 45

Työ: Mediataiteilija. Hänen töitään on ollut esillä muun muassa Venetsian, Sydneyn ja Kairon biennaaleissa. Ateneumissa näyttely History Wipes 14.3.–22.4.2018. Näyttelyn kuraattoreina ovat toimineet museonjohtaja Susanna Pettersson ja intendentti Sointu Fritze.
Koti: Helsingissä ja Ammanissa, Jordaniassa
Harrastukset: Piirtäminen, elokuvat, musiikin kuuntelu, kirjojen lukeminen – ”vaikken olekaan koskaan lukenut yhtään kirjaa loppuun”.

Kolme suosikkielokuvaa

  • David Fincherin elokuva Fight Club (1999)
  • David O. Russellin elokuva Joy (2015)
  • ”Ja tyhmät Hollywood-elokuvat, joita käytän rentoutumisen välineenä.”

Irakista Suomeen muuttanut Adel Abidin innostui tutkimaan täällä historiaa ja etenkin sisällissotaa. ”Kaikissa kulttuureissa on kipeitä tapahtumia, joista vaietaan.”

Voittajat kirjoittavat historian. Tämän ajatuksen syvällisestä pohdinnasta lähti rakentumaan näyttely, joka on esillä Ateneumissa 14. maaliskuuta alkaen. Nykytaidetta, joka kommentoi tätä aikaa modernein keinoin – kuten videoinstallaatioiden avulla – nähdään harvoin näiden klassisten maalausten rinnalla. Nyt ne keskustelevat keskenään, kun kansainvälisesti tunnetun taiteilijan Adel Abidinin näyttely History Wipes levittäytyy museoon ja vähän sen ulkopuolellekin.

Eri aikojen ja kulttuurien ylitse kurottuvat kohtaamiset tuottavat hedelmällistä vuorovaikutusta. Adel Abidinin näyttelyssä saa keskeisen roolin myös museonjohtaja Susanna Petterssonin isoäiti, jonka muisto vuodelta 1918 on raakuudessaan vavahduttava.

”Tämän enempää ei teoksesta voi etukäteen kertoa. Tule ja katso itse”, Adel Abidin sanoo istuessaan Ateneumin kahvilassa muutamaa viikkoa ennen näyttelyn avautumista. Teokset ovat lähes valmiita, mutta niiden selittäminen etukäteen ei tekisi niille oikeutta. On koettava itse, miten Suomeen 17 vuotta sitten muuttanut Abidin on historiamme lukenut. Ja miten historia peilautuu nykyhetkeen, tämän ajan sotiin ja pakolaisiin.

Adel Abidinin työt levittäytyvät laajalle Ateneumiin, muun muassa pääportaikkoon, ja keskustelevat sekä rakennuksen että esillä olevan Suomen taiteen tarinan kanssa.

Tupakanmyyjästä taiteilijaksi

Adel Abidin syntyi vuonna 1973 Bagdadissa keskiluokkaiseen, oppineeseen perheeseen. Hän halusi taiteilijaksi, mutta jäi poliittisista syistä taidekoulun ulkopuolelle: sisään päästäkseen olisi pitänyt liittyä Baath-puolueeseen. Sitä Abidin ei tehnyt, vaan päätyi opiskelemaan taloustiedettä Mansourin yliopistoon ja valmistui vuonna 1994.

Tulevaisuuden näkymä oli rikastua bisneksillä. Abidin aloitti myymällä mustan pörssin savukkeita, ja päätyi isompien, kansainvälisiin mustan pörssin kauppoihin – menettääkseen sitten kaiken keräämänsä.

Samoihin aikoihin hän tapasi ensimmäisen vaimonsa, joka kannusti Abidinia tekemään sitä, mitä sydän sanoi: opiskelemaan taidetta. Ajat muuttuivat myös Irakissa, ja vuonna 1996 Bagdadin taideakatemiaan pääsi myös ilman puolueen jäsenkirjaa. Abidin valmistui sieltä ja tiesi jo, mikä hänen todellinen unelmansa oli – tulla kuuluisaksi taiteilijaksi.

Ensimmäistä kertaa videotaidetta nähdessään – mustavalkoisista valokuvista, joita oli painettu paikallisiin lehtiin ja kirjoihin – hän ajatteli: wau. Nälkä oppia ja nähdä lisää ajoi häntä tutustumaan myös länsimaiseen taiteeseen.

Abidinin vaimon äiti oli suomalainen. Pariskunta muutti Helsinkiin vuonna 2001, ja parin vuoden kuluttua Adel aloitti opinnot Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Uusi kotimaa antoi uuden perspektiivin.

”En kokenut minkäänlaista kulttuurisokkia. Helsinki on ollut minulle hyvä paikka elää. Olen muuttunut täällä asuessani, ja irakilaisten ystävieni mielestä olen alkanut muistuttaa suomalaisia. Kaipaan omaa tilaa ympärilleni, ja puhun vähemmän”, Adel sanoo.

Hänen mielestään parasta suomalaisissa on rehellisyys. ”Ketään ei kuseteta. Sellaista ei löydä mistään muualta.”

”Historia ei ole koskaan mustavalkoista. Silti voittajat kirjoittavat aina historian omasta näkökulmastaan”, Adel Abidin sanoo.

Ajatukset kuin meditaatio

Samalla kun Abidin opiskeli Taideakatemiassa, hän elätti itsensä työskentelemällä ravintolan keittiössä. Astioita tiskatessa oli paljon aikaa ajatella. Adel kutsuu noita hetkiä meditoinniksi: silloin alkoi hahmottua hänen tapansa käsitellä mennyttä ja tulevaa. Kaikesta luetusta, koetusta ja pohditusta kasvaa synteesi, jota hän ilmentää teoksillaan.

Taiteellaan hän haluaa kyseenalaistaa ja herättää.

”Minun tehtäväni ei ole kertoa, miten asiat ovat. En ole poliitikko tai journalisti. Mutta minun tehtäväni on tuottaa argumentteja, jotka haastavat ihmiset ajattelemaan ja keskustelemaan.”

Edelleen hänen tapansa työskennellä on jännittävä prosessi. Ajatuksen työstämistä voi helpottaa se, että hän tuijottaa tuntikausia ”tyhmiä Hollywood-elokuvia”, joiden nimeä hän ei edes muista. Metodina on antaa silmille yhdentekevää ruokaa, jotta aivot saavat rauhassa tehdä töitä. Oman ilmaisun idea voi putkahtaa juuri tuollaisessa rennossa, pakottomassa tilassa.

Abidin käyttää usein välineenä videoita, mutta ei halua tulla lokeroiduksi ”videotaiteilijaksi”. Ateneumiinkin tulee videoiden lisäksi esille veistoksia ja installaatioita. Niitä tulee esille pääportaikkoon sekä kakkos- ja kolmoskerrokseen.

Adel Abidin: Al-Warqaa, 2013. Kuva: Pekka Niittyvirta

Pääsaliin esille tuleva veistos Al-Warqaa (2013) syntyi traagisesta uutisesta: ääri-islamistit kivittivät 90 nuorta kuoliaaksi, koska he pukeutuivat ja käyttäytyivät liian länsimaalaisesti. Kuva: Pekka Niittyvirta

Historian painolasti

Abidin on pohtinut paljon uuden kotimaansa historiaa. Hän on havainnut suomalaisissa ilmiön, joka on tuttu myös Irakin levottomasta menneisyydestä: historian raastavimpia hetkiä on vaikea käsitellä. Niinpä niistä vaietaan.

”Suomen sisällissodasta kertovia tarinoita on minun mielestäni lakaistu maton alle. Varsinkaan ei-suomalaisen kanssa noista asioista ei haluta puhua. Tunnistan ilmiön: myös niin sanotun arabikevään tapahtumat ovat häviämässä kollektiivisesta muistista, kuin jokin iso luuta pyyhkisi ne pois”, Adel sanoo.

Hän kutsuu historiantajua lumipalloilmiöksi: me luemme historiaa, jonka esi-isämme ovat kirjoittaneet, joka taas on perustunut heille kerrottuun versioon. Yksi totuus alkaa kertautua, jos kukaan ei kyseenalaista sitä. Epämiellyttävät asiat on helpointa unohtaa.

Abidinin sosiaalinen omatunto on hänen työskentelynsä kantava voima. Hän ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja nykyhetken ongelmiin kuten pakolaisiin ja heidän kohteluunsa. Aiheet ovat vakavia, mutta Abidin käsittelee niitä usein sarkasmin, jopa huumorin keinoin.

Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli (1903) on yksi Adel Abidinin suosikeista Suomen taiteen tarinassa. ”Tuo oikeanpuoleinen poika: mitä hän miettii? Hän näyttää niin vihaiselta, että hänestä olisi voinut tulla sisällissodan taistelija.”

Koulutus on ase

Abidin tulee koulutetusta perheestä ja on itse opiskellut useassa korkeakoulussa. Hän arvostaa koulutusta – ja sitä että suomalaisessa yhteiskunnassa korkeatasoista koulutusta on tarjolla kaikille.

”Jos halutaan parempi tulevaisuus, pitää panostaa nuorten koulutukseen. Erityisesti kulttuurin tuntemus, aivojen avaaminen ymmärrykselle ja vuorovaikutukselle, on paras tae siihen, että sodat loppuvat.”

Vaikka Adel itsekin käyttää taideilmaisussaan digitaalisia keinoja, hän on huolissaan elämämme digitalisoitumisesta.

”Tämä tässä”, Adel osoittaa kännykkäänsä, ”erkaannuttaa meidät sosiaalisesta kanssakäymisestä”.

Mediatulva tuottaa loputtomasti puhetta ja kuvia, ja on yhä vaikeampaa erottaa totuus valheista – ja tietää, kenen totuudesta on kyse. Se joka hallitsee mediaa, käyttää valtaa.

Siksi tarvitaan puhetta ihmiseltä ihmiselle, tarinoita ja syvällistä ymmärrystä. Koska ihmisen muisti on epävarma, on pakko luottaa kirjoitettuun historiaan. Ja ellei siihen voi luottaa, mihin sitten?

Entä jos koko historia pyyhittäisiin pois, millaiseksi ihmisen itseymmärrys muodostuisi? Entä jos yhtäkkiä muistissamme ei olisi holokaustia, ei Vietnamin sotaa, ei Irakia, ei Syyriaa? Ei suomalaisten sisällissotaa?

Tätä Adel Abidin haluaa herättää meidät pohtimaan.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat Adel Abidinista: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Lasinaamiot (The Reward, 2015) on tehty autenttisten Saddam Husseinin hallinnon käyttämien kidutusmaskien mukaan. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Adel Abidin: History Wipes, 2018 (yksityiskohta). Kuva: Adel Abidin

History Wipes -videoinstallaatio puhuu historian piilottamisesta. Yhtä hyvin Suomen sisällissota kuin arabikevät sisälsivät tapahtumia, joita kaikki eivät halua muistaa. Kuva: Adel Abidin

Kuukauden vieras / marraskuu 2018

Samuli Putro ja arjen pyhät asiat

”Pyhä ei ole sama kuin juhla tai arjen vastakohta. Pyhyyttä on maanantaissa, ja rukoukset ovat ilmassa leijuvia toiveita.” Samuli Putro tekee tammikuussa Ateneumiin Pienet rukoukset -konserttisarjan, jossa myös yleisön hänelle lähettämät arjen huokaukset pääsevät kuuluville. ”Kolme ja puoli minuuttia on hyvä mitta biisille ja rukoukselle.”

Kuukauden vieras / lokakuu 2018

Tarja Halonen ja ikuinen rakkaus

Kansakoulusta hän sai ensimmäiset värikynänsä, ja Kallion yhteiskoulussa syttyi elinikäinen rakkaus kuvataiteeseen. Ateneumin 130-vuotisjuhlan kunniaksi Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen pohtii, mihin ja miksi taidetta tarvitaan. Taiteen katsojana hän altistaa itsensä jatkuvasti uusille kokemuksille, mutta yksi taiteilija on silti hänelle aina ylitse muiden.

Kuukauden vieras / syyskuu 2018

Skissi tuli taloon

Ateneumin saleissa liikuskelee toisinaan myös oranssinpunainen Skissi-kissa. Se toivottaa tervetulleiksi erityisesti pienet museovieraat. Skissi opettaa katsomaan taidetta keskustellen ja kaikilla aisteilla nauttien.

Samuli Putro ja arjen pyhät asiat

”Pyhä ei ole sama kuin juhla tai arjen vastakohta. Pyhyyttä on maanantaissa, ja rukoukset ovat ilmassa leijuvia toiveita.” Samuli Putro tekee tammikuussa Ateneumiin Pienet rukoukset -konserttisarjan, jossa myös yleisön hänelle lähettämät arjen huokaukset pääsevät kuuluville. ”Kolme ja puoli minuuttia on hyvä mitta biisille ja rukoukselle.”