Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.
Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.
Festivaalijärjestäjä. Kiertuemanageri. Listojen kuningatar. Ateneumin registraattori Minna Erwe on kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Hänen työnsä näyttelyn parissa on alkanut jo ainakin vuotta ennen sen avautumista yleisölle. Ja kun näyttelyyn lainatut teokset viimein saapuvat ja niitä auotaan laatikoista puuvillahansikkaat kädessä, on registraattorilla joulu.
Kiotosta on tullut kirjailija Mia Kankimäelle kuin toinen koti. Siellä perinteinen japanilainen estetiikka ja nykypäivä kohtaavat tavalla, joka saa sydämen pakahtumaan. Se on kuin Stendhalin-syndrooma: kauneudesta melkein sairastuu, mutta sitä on pakko saada lisää.
”Huutokaupoista voi löytää aarteita häkellyttävän halvalla. Käsityönä tehty satavuotias pöytä on ekologisesti kestävä ja kaunis. Miksi ostaisin sen sijaan kasan lastulevyä, joka pitää itse koota huonekaluksi?” sanoo päätoimittaja Mirva Saukkola. Hän kerää leikekirjaansa kuvia taideteosten yksityiskohdista ja pysähtyy pohtimaan, miten taide ja esinekulttuuri leikkivät keskenään – niin ikuisessa Japanissa kuin nykypäivän Suomessa.
Vaikka jazz on hänen sydänverensä, myös muut musiikinlajit ja -tyylit kuuluvat Iiro Rantalan musiikissa. Lapsille hän on säveltänyt jo yli 20 vuotta. ”Lapsille tekeminen ei harmita koskaan. Se lähentelee sitä mitä muutenkin tavoittelen työssäni: maksimaalista vapautta”, Iiro Rantala sanoo. Työn alla oleva sävellystyö sijoittuu kuvataiteen maailmaan – ja Ateneumiin.
Pekka Saurin twiitit käynnistävät usein monipolvisia keskusteluja, joissa Sauri kannustaa ihmisiä rakentavaan vuorovaikutukseen. Twitter on aktiivisen verkostoitujan unelma: kuka tahansa voi liittyä mihin tahansa keskusteluun. ”Sosiaalinen media on nykyajan kynä ja paperi, ja sillä on iso yhteiskunnallinen merkitys”, Sauri sanoo.
Mitä Helene Schjerfbeck mietti unettomina öinä? Makasiko hiljaa vai piehtaroiko? Kun näyttelijä Kati Outinen astuu teatterin lavalle, hänestä tulee Helene, joka katsoo kohti uhmakkaasti, täynnä voimaa. Minä maalaan teidät kaikki on ajankohtaisesta taiteilijasta kertova monitulkintainen näyttämöteos, joka nähdään syksyllä 2019 myös Ateneumissa.
Jazzia, Bachia ja kirjoittamista. Vaikka fyysinen notkeus ja voima iän myötä vähenevät, mieli on avara ja katse kirkas. ”En voi olla kirjoittamatta. Se on tapa selvittää, mitä ajattelen ja tunnen”, Claes Andersson sanoo.
Kun Teemu Muurimäki katsoo vanhoja maalauksia, hän löytää niistä kestäviä, arvokkaita vaatteita. Niin kestäviä, että ne saattoivat periytyä äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Nykyajan kertakäyttökulttuuri surettaa häntä: ”Polyesteri ei maadu koskaan.”
Elokuvan taika vangitsi ohjaaja Klaus Härön jo pikkupoikana: pimeässä katsomossa istuessaan hän tajusi, ettei ole tämän elämyksen kanssa yksin. Elokuva on yhdessä koettujen tarinoiden taidetta, ja Härölle maailma on tarinoita täynnä. Myös maalausta katsoessaan hän näkee jatkumon – mitä onkaan tapahtunut juuri ennen tuota kankaalle pysäytettyä hetkeä?
Ennen Laura Birn ei tarttunut siveltimeen tai värikyniin edes lapsensa kanssa, mutta puoli vuotta maalaamista opiskeltuaan hän rohkeni tehdä sen filmikameran edessä. Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa hän on Helene Schjerfbeck, joka käy läpi elämänsä merkittävän murrosvaiheen. Ei hauraana vaan täynnä vimmaa.
