Susanna Pettersson: Guerrilla Girls ja Ateneum

Sain hiljattain sähköpostiini viestin, jonka lähettäjänä oli amerikkalainen taiteilijaryhmä Guerrilla Girls. Ryhmä perustettiin 1985 ja se on koko toimintansa ajan puuttunut taidemaailman rakenteellisiin epäkohtiin. Nykyisillä verkkosivuillaan Guerrillat vertaavat itseään Robin Hoodiin, Ihmenaiseen ja Batmaniin eli joukkoon tekijöitä, jotka tarttuvat toimeen, kun jokin asia on totaalisesti pielessä.

Guerrilla Girlsien viesti koski Ateneumin kokoelma- ja näyttelypolitiikkaa. Sama kysely on lähetetty lukuisille muille eurooppalaisille taidemuseoille ja -halleille ja vastaukset tullaan myöhemmin tänä vuonna asettamaan esiin osana taideprojektia.

Kysymyksiä oli paljon alkaen siitä, kuinka suuri prosentti kokoelman taiteilijoista on naisia, kuinka monta naistaiteilijoiden näyttelyä on järjestetty viimeisen viiden vuoden aikana ja kuinka paljon näissä on käynyt ihmisiä. Ja niin edelleen. Provokaatiokärki kohdistuu ennen kaikkea nykytaiteen parissa työskenteleviin instituutioihin, mutta kysymykset soveltuvat yhtä lailla 1800-luvun taiteen ja modernismin parissa työskenteleville museoille.

Luin kysymyksiä ja mietin Guerrilla Girlsien ulostuloja. Gorillanaamareita. Kipakoita kannanottoja. Sormella osoittamista valkoisten keski-ikäisten miesten johtamiin museoihin, joissa esitetään valkoisten miesten taidetta ja hankitaan sitä samaa kokoelmiin. Amerikkalaista järjestelmää ja etenkin museoiden rahoitusta koskevaa kritiikkiä.

Mietin myös sitä, eroanko suuresti tästä museomaailman pahisten valtavirrasta olemalla valkoisen keski-ikäisen miesmuseonjohtajan sijaan valkoinen keski-ikäinen naisjohtaja. Todennäköisesti en. Mutta kyselyyn päätin vastata suorilta jaloilta.

Naistaiteilijoiden osuus kokoelmassa? No. Suomessa taideopetuksen järjestämisestä vastasi 1846 perustettu Suomen Taideyhdistys, joka avasi Piirustuskoulunsa jo kaksi vuotta perustamisensa jälkeen. Koulu oli alusta alkaen avoin tytöille ja pojille. Ensimmäiset naistaiteilijoiden teokset hankittiin kokoelmaan 1861. Naisten teoksia esitettiin vuosinäyttelyissä ja niistä myös kirjoitettiin lehdistössä. Ensimmäiset naiskriitikot aloittivat 1800-luvulla. Taidemaailma rakentui alusta alkaen heterogeeniseksi, joskin aina välillä joku (mies) arveli naisten soveltuvan maalaamaan paremmin kukkia ja asetelmia kuin esimerkiksi historia-aiheisia sankarimaalauksia. Ja niin – naistaiteilijoiden teoksia hankittiin jo varhain kohtalaisen valppaasti. Esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888) ostettiin kokoelmaan sen valmistumisvuonna.

Voisin myös kertoa (vaikka sitä ei kysytty), että Ateneumin ensimmäinen naisamanuenssi Aune Lindström aloitti tehtävässään 1928 ja museon intendentiksi eli silloiseksi johtajaksi hänet valittiin heti 1950-luvun alussa. Ja että hän palkkasi riveihinsä monta pätevää naista. Ja että naistaiteilijoiden tuotantoa on tutkittu 1980-luvulta alkaen enenevässä määrin, kiitos Riitta Konttisen pitkäjänteisen ja nuorempia tutkijoita inspiroineen työn.

Entäpä sitten näyttelyt? Tove Jansson tempaisi Ateneumiin melkoisen ennätysyleisön vuonna 2014 kaikkiaan 294 000 kävijällä. Näyttely oli kaikkien aikojen kolmanneksi suosituin heti Picasson ja Edelfeltin jälkeen. Menestys jatkui Japanin kiertueella, jonka aikana teokset olivat esillä viidellä paikkakunnalla ja ne näki yli 264 000 katsojaa. Helene Schjerfbeck on niin ikään vetänyt museot täyteen niin Saksassa (2014–15) kuin Japanissa (2015–16).

Ja jos katsomme, mitä nyt on esillä, pääsen kertomaan Guerrilla Girlseille lähinnä hyviä uutisia. Ateneumin sisäpihalla on Kaarina Kaikkosen installaatio Valon paino (2016). Kesäkuun alusta esittelemme amerikkalaisen taidemaalari Alice Neelin näyttelyn ja asetamme esille joukon naiskuvanveistäjien teoksia omista kokoelmista.

Listatessani naisasiaa törmään käytännön ongelmaan. Guerrilla Girlsien vastauslomakkeen tila loppuu kesken. Syykin on selvä. Meillä naiset näkyvät ja tekevät – ehkä toisin kuin monessa muussa maassa.

Kyselyyn vastaaminen on kuitenkin täyttänyt tehtävänsä.

Jään jälleen kerran ajattelemaan kokoelmaa ja näyttelypolitiikkaa sekä niihin liittyvää vastuuta. Valinnoilla ja teoilla on väliä. Ne jättävät jäljen. Ne tarjoavat mahdollisuuksia, mutta sulkevat niitä myös pois.

Guerrilla Girlseja tarvitaan myös jatkossa heittämään tikkoja museonjohtajien pöydille. Ainakin itse haluaisin kuulla vastauksen viimeiseen kysymykseen: One hundred years from now, will a visitor to your institution be able to say: ”Wow, they got it right!”?

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Susanna Pettersson, museonjohtaja